Miinan isoveli teki itsemurhan 21-vuotiaana.
Miinan isoveli teki itsemurhan 21-vuotiaana.

Veljensä itsemurhan jälkeen Miina Ripatti toivoi itsekin kuolevansa.

Eläinlääketieteen opiskelija Miina Ripatti, 29, Helsinki: 

"Jouluaattona vuonna 2000 Perttu meni herättämään isän. Hän sanoi rauhallisesti, että hänen pitäisi päästä lääkäriin, koska hänen päänsä oli alkanut käydä sekavaksi.

Päivystyksessä kävi ilmi, ettei Perttu ollut nukkunut moneen kuukauteen. Päivisin hän oli käynyt koulua, iltaisin tehnyt töitä ja öisin opiskellut. Aluksi hän oli pitänyt itsensä hereillä kofeiinitableteilla, mutta lopulta uni ei olisi tullut muutenkaan.

Perttu meni psykoosiin.

Minä olin silloin kuusitoista ja asuin Valkealassa vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa. Perttu opiskeli Helsingissä kauppakorkeakoulussa. Olin käynyt hänen luonaan kerran. Pertun kämppä oli pelkistetty opiskelijaboksi, jonne piti mennä junalla keskustasta. 

"Pertulle oli kasaantunut vastuuntuntoa meidän muidenkin puolesta."

Perttu oli saanut jo opintojen alussa työpaikan sijoitusyhtiöstä. Kun parhaita työntekijöitä syksyllä palkittiin, Perttu pääsi matkalle Itävaltaan. Myöhemmin saimme tietää, että muut palkitut olivat jo valmistuneita, kokopäiväisiä työntekijöitä. Perttu teki iltaisin saman työmäärän kuin he.

Pertulle oli kasaantunut vastuuntuntoa meidän muidenkin puolesta. Hän kirjoitti lukion parhaat paperit. Kun hän päätti hakea reserviupseerikouluun, hän alkoi yhtäkkiä juosta pitkiä lenkkejä. Hän ajatteli, että upseerikoulutus voisi auttaa, jos joskus haluaisi johtajaksi. Hän ei erityisemmin nauttinut siitä mutta näki pitkän jatkumon.

PERTTU PÄÄSI Valkealan mielisairaalasta vuodenvaihteessa. Hän palasi kouluun ja töihin. Helsingissä hänet pantiin avohoitoon: hän tapasi lääkärin kerran tai kaksi viikossa.

"Perttu pyysi päästä laitokseen, koska oli niin väsynyt. Mutta Helsingissä ei ollut tilaa."

Perttu pyysi päästä laitokseen, koska oli niin väsynyt. Hän sanoi, ettei pysty asumaan yksin eikä jaksa edes ostaa ruokaa. Mutta Helsingissä ei ollut tilaa.
Tammikuun lopussa Perttu tuli maalle Valkealaan. Hän oli poissaoleva ja ilmeetön.

Yritimme pelata korttia niin kuin ennenkin, mutta parin pelin jälkeen Perttu sanoi, että hänen täytyy mennä lepäämään.

Tiistaina äiti ja Perttu menivät lääkäriin. Valkealan mielisairaalaan olisi mahtunut, mutta Perttua ei otettu sinne, koska hän oli kirjoilla Helsingissä. 
Illalla hoitajat soittivat omin päin perään ja ehdottivat, että Perttu vaihtaisi kirjat Valkealaan. Äiti tarjoutui pitämään lomapäivän, mutta Perttu sanoi, että hän voi itse soittaa maistraattiin.

Keskiviikkona tulimme pikkusiskoni kanssa yhtä matkaa koulubussilla kotiin. Minä jäin ulos silittämään kissaa, sisko meni sisälle. Hetken päästä hän palasi hysteerisenä ja sanoi, että Pertulla ei ole kaikki kunnossa.

"Kosketin Pertun rintaa. Tajusin, että veli oli kuollut."

Menin isoveljen huoneeseen. Perttu makasi sängyllä pää veressä.

Palasin sanomaan siskolleni, että soittaisi hätänumeroon. Sitten tuli mieleen, että mitä jos Perttu onkin vielä elossa.

Juoksin takaisin ja kosketin Pertun rintaa. 

Tajusin, että veli oli kuollut.

Keittiössä pikkusisko selitti puhelimeen ihan sekavia. Otin häneltä luurin, ja hätäkeskustyöntekijä kysyi, oliko Pertulla ase. Menin vielä kerran katsomaan ja näin hänen kädessään isovaarin vanhan pistoolin.

KOKO PERHE VIETIIN VPK:n autolla terveyskeskukseen. Seuraavana päivänä kotiin tuli psykiatrinen kriisiryhmä. 

Minä ja siskoni saimme kumpikin kriisityöntekijän, jonka kanssa puhuimme joka viikko. Äitikin kävi juttelemassa.

Isä sanoi, että hakkaa mieluummin puita metsässä.

"Pertun kuoleman jälkeen jätin aina turvavyön auki autossa."

Kriisiapu jatkui vuoden. Ehkä meitä hoidettiin niin hyvin korvaukseksi siitä, että Perttu ei ollut saanut apua. 

Olen avusta kiitollinen, sillä en osannut puhua kavereille eivätkä he osanneet kysyä. Kun äiti kysyi, miten voin, sanoin että ihan hyvin. Itkin vanhemmilta salaa.

Kävin koulussa ja iltaisin ratsastamassa, juoksin pakoon. Mutta välillä iski tuska siitä, että veljeni oli kuollut. Silloin tuntui kuin lattia hajoaisi jalkojen alta, enkä nähnyt edessä mitään.

ITSEMURHA EI OLLUT mahdollisuus ennen Pertun kuolemaa. Sen jälkeen mietin usein, että voi kun minäkin saisin kuolla. Vanhempien ja pikkusiskon takia en olisi voinut tappaa itseäni, mutta jätin aina turvavyön auki autossa.

En jaksanut keskittyä kouluun, joten muutin Sipooseen hevostallille töihin. Kiva työ helpotti nousemista aamulla, mutta minulla oli vahva tunne, etten enää koskaan olisi onnellinen.

"Huomasin olevani helpottunut. Halusin siis sittenkin elää."

Käänne tapahtui, kun menin töihin Ruotsiin. Oltuani siellä kaksi ja puoli kuukautta hevonen potkaisi minua poskeen. Kun selvisin siitä, huomasin olevani helpottunut. Halusin siis sittenkin elää.

Nykyään Pertun ajatteleminen on haikeaa, mutta enää siitä ei tule paha olo. Olen iloinen, jos muistan hänestä jotain uutta.

Leikin sellaista, että kun taivaalla näkyy kirkas tähti, se on Perttu. Tai jos luonnossa kuuluu vain yksi ääni, haavan humina tai lumen narskunta jalkojen alla, se on Perttu."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2014. Kuva on osa valokuvaprojektia, joka liittyy Näin unta elämästä-dokumenttiin.