Jenni Leukumaavaara lähti lappilaisesta pikkukylästä maailmalle, mutta palasi aina jouluisin lapsuusmaisemiin. Pitkään se oli ihanaa, kunnes ei enää ollut.
Joulupukin takapihalla ei näytä joululta. Nollakelillä lumikasat ovat kutistuneet Rovaniemelläkin, ja taivas on lonkeronvärinen.
Hämärässä bussissa kuuluu jännittynyttä ranskankielistä puheensorinaa, kun kaarramme Joulupukin Pajakylän parkkipaikalle. Turistit lähtevät taapertamaan kohti loman pääkohdetta, Joulupukin Kammaria.
Maa on jäässä. Pelkään, että tottumattomat ranskalaiset katkovat kätensä ja jalkansa liukastellessaan.
On joulukuu 2013. Opiskelen luonto-ohjaajaksi Rovaniemellä ja olen työharjoittelussa. Lapin turismia on aika mahdotonta ajatella ilman Joulupukkia, joten minäkin löydän itseni monta kertaa viikossa tonttulakkien keskeltä.
Turistit etsivät Pajakylästä joulun taikaa. Minä yritän keksiä itselleni tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi ajatella omaa jouluani.
Ymmärrän hyvin heitä, jotka ottavat jouluksi pitkiä työvuoroja, koska joulu ahdistaa. Niin se on ahdistanut minuakin.
Samat rakkaat joulun tuojat
Kun ajattelen joulua, en ajattele liukasta parkkipaikkaa tai lonkeronväristä taivasta. Ajattelen Ylitornion valkoista kivikirkkoa, jonka kaikki 250 istumapaikkaa ovat jouluhartaudessa niin täynnä, että toppatakkien hihat kahisevat toisiaan vasten. Kerran vuodessa kirkkoon.
Lapsena Ylitorniolla joulu alkoi jo joulukuun alussa, kun kuoromme esiintyi kirkon Valojuhlassa. Kävelimme keskikäytävällä valkoisissa kaavuissa, hopeanauhat pään ympärille sidottuna, kynttilät tärisevissä käsissä.
Muistan vieläkin, kuinka valkoisen kynttilän steariini valui foliolla päällystetyn pahvin päälle.
Ajattelen rinteeseen rakennettua hautausmaata, jonka jyrkkää mäkeä kävelen äidin ja isän kanssa iltapäivän hämäränhyssyssä. Veimme kynttilät mummojen ja pappojen, pikkuserkkujen ja liian aikaisin lähteneiden kavereiden haudoille.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kapytonttu.jpg?itok=q7dEDjP7)
Ajattelen lapsuudenkotini joulukoristeita: isoveljeni tekemää hieman kiukkuisen näköistä tonttua ja minun askartelemaani käpytonttua piippurassikäsineen. Värikkäiden joulupallojen kyljistä glitter on jo alkanut varista.
11 kuukautta vuodesta koristeet majailevat rispaantuneessa pahvilaatikossa, jonka kyljessä lukee Havin mäntysuopa. Laatikko on ollut sama vuosikymmenestä toiseen.
En halua menettää ystäviäni olemalla vihainen heidän onnestaan.
Olen 42-vuotias, ja olen viettänyt lähes kaikki jouluni lapsuudenperheeni kanssa.
Joulumme tuskin voisi olla tavallisempi. Pitkään se oli ihanaa, mutta vaikka joulu pysyi, minä muutuin.
Kelpaanko joululle?
22.12.2015: Tänään, taas, romahdus. En halua mennä Ylitorniolle vauva-armeijoiden ja parisuhteiden keskelle. Taas yksi masentava joulu lusittavana. Olo on ollut kuin Bridget Jonesilla, itkua ja nyyhkybiisejä. Eilen yksin autossa huusin ja itkin, teki mieli heittää tavaroita. En halua menettää ystäviäni olemalla vihainen heidän onnestaan. Järjen tasolla ymmärrän, ettei se ole minulta pois, mutta tunnetasolla tekee vain niin kipeää.
Luin tätä juttua varten vanhoja päiväkirjojani. Muistan, kuinka ulkopuoliselta ja yksinäiseltä minusta usein loppuvuodesta tuntui. Joulusta tuli kipeä muistutus siitä, mitä minulla ei ollut.
Yksi toisensa perään lapsuudenystäväni löysivät kumppanit ja alkoivat saada lapsia. Minä en löytänyt edes puolisoa.
Vuodesta toiseen pakkasin kissan kuljetuslaatikkoon ja matkasin junalla tai autolla lapsuuteni maisemiin.
Kun 33-vuotiaana olin taas tulossa yksin joulunviettoon vanhempieni luokse, en olisi halunnut tulla, mutta ei minulla ollut muutakaan paikkaa.
Elämä tuntui keskeneräiseltä, mutta ei enää sillä mieltä kutkuttavalla tavalla, että kaikki on mahdollista.
Elämä tuntui keskeneräiseltä, mutta ei enää sillä mieltä kutkuttavalla tavalla, että kaikki on mahdollista. Pelkäsin, että jään ikuisesti tilanteeseen, jossa en halua olla.
Olin eronnut pitkästä suhteesta 27-vuotiaana. Muistan yhden joulun kihlattuni vanhempien tunnelmallisessa vihreässä puutalossa. Oli kystä kyllä, ja höytyväisessä lumisateessa kävely puutalojen keskellä oli kuin siirappisimmasta jouluelokuvasta.
Silloin tuntui, että se rakkain ihminen oli kotini. Kun meistä kummastakaan ei enää tuntunut siltä, oli viisaampaa erota.
Jos olisin tiennyt, kuinka yksinäiseksi tuntisin itseni, olisin saattanut jäädä suhteeseen. Se ei kuitenkaan taida olla oikea syy pysyä yhdessä. Ei ainakaan minulle.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/autorata_ja_punaiset_vaunut.jpg?itok=-xpLId8T)
Yksinäisinä vuosina joulu alkoi ahdistaa jo lokakuussa, kun kauppojen hyllyille ilmestyivät ensimmäiset joulukoristeet. Marraskuussa joululehdet huutelivat jo kassan vieressä: Näin luot kaikkien aikojen joulun! Taio sinäkin joulun ihmemaa! Tee kauneimmat ovikranssit ja makoisimmat piparit!
Kaikilla muilla tuntui olevan täydellinen joulu. Ei pitäisi vertailla omaa elämäänsä muihin, mutta kovin vaikeaa siltä on välttyä.
Sosiaalinenkin media täyttyi suloisista joulukuvista. Kaikilla muilla tuntui olevan täydellinen joulu. Ei pitäisi vertailla omaa elämäänsä muihin, mutta kovin vaikeaa siltä on välttyä.
Minusta tuntui, etten kelpaa joululle. Mietin, saanko vain vetää peiton pään päälle ja nukkua seuraavaan vuoteen.
Onni, joka kantaa
Syyskuussa 2016 lähden Rovaniemeltä Helsinkiin koulutukseen ja kummipoikaani moikkaamaan. Saan Tinderissä supertykkäyksen eräältä Heikiltä. Tapaamme tunnin verran Helsingin rautatieasemalla ennen kuin yöjunani lähtee pohjoiseen.
Suutelemme junalaiturilla. Uni ei ole millään löytää junahyttiini.
5.10.2016 olen kirjoittanut päiväkirjaani:
Olen niin onnellinen, etten edes uskalla puhua siitä kenellekään.
En muista yhtään, mitä olen tuona syksynä tehnyt työrintamalla tai olenko saavuttanut jotain hienoa, mutta tuon tunteen muistan. Pitkästä aikaa olen odottanut joulua hyvillä mielin. Onni kantaa jouluun ja ylikin.
Keväällä 2017 muutan Rovaniemeltä Helsinkiin. Asumme Heikin kanssa 21,5-neliöisessä yksiössä yli vuoden. Se on aika hyvä parisuhdetesti. Sen jälkeen olemme valmiit ostamaan oman kerrostalokolmion Merihaasta, Helsingin kantakaupungista.
Aika pian alamme toivoa lasta. Olemme jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä ja tiedämme, ettei lapsia hankita vaan niitä hyvällä tuurilla saadaan.
Vuodet epävarmuuden jonoissa
24.12.2018: Olen mönkinyt ja pyörinyt surussani, kävellyt vessaan itkemään lapsiaiheisia joululauluja kuunnellessani. En ole sanonut vanhemmilleni nykytilanteesta, koska en halua asettaa tätä painavaa taakkaa heidänkin ylleen.
Ennen joulua olemme kuulleet lääkäriltä, että lapsitoiveemme ei ehkä toteudu, ei ainakaan ilman lapsettomuushoitoja. Olen 36-vuotias, ja tutkimuksiin ja hedelmöityshoitoihin on kuukausien jono. Aika matelee, mutta samalla tuntuu, että aika loppuu kesken.
Kuukaudet vaihtuvat vuosiksi jonoissa, epäonnistuneissa hoidoissa, uusissa jonoissa. On vaikea keskittyä mihinkään. Elämä tuntuu olevan tauolla.
Keskeneräisyyttä ja epävarmuutta on vaikea sietää. Kukaan ei voi luvata, että onnistuisimme.
Toistelen itselleni, että nyt vain hengität, enempään ei tarvitse pystyä.
Syksyllä 2019 menetämme molemmat yllättäen työmme. Alan pelätä, että meiltä lähtee koti alta. Pelkään, että vanhemmilleni ja ystävilleni sattuu jotain. On vaikea uskoa, että elämällä olisi tarjottavana muuta kuin surua.
Toistelen itselleni, että nyt vain hengität, enempään ei tarvitse pystyä.
Kun Vesala saman vuoden lokakuussa laulaa areenakeikalla ”miten voikaan yhen tyypin elämässä kaikki paska tapahtuu”, ystäväni ottaa minut katsomossa tiukkaan halaukseen.
Miten lapsihaaveen kävi? Miksi päätimme muuttaa pois Helsingistä? Löytyikö onni ja täydellinen joulu toisaalta? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 24/2024. Tilaajana voit lukea kaikki lehdet täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
