Vuorineuvos-isä ja kehitysvammainen tytär ovat oppineet toisiltaan paljon tärkeää. He kertovat suhteestaan KK:n Perhekuvioita-sarjassa.

Vuorineuvos Juha Rantanen:

"Essi syntyi perheemme kolmanneksi lapseksi. Isoveljet Antti ja Ilkka olivat tuolloin yhdeksän- ja kuusivuotiaita. Aluksi Essi kehittyi normaalisti, mutta vähitellen huomasimme, ettei hän oppinut liikkumaan niin kuin muut.

Tutkimukset paljastivat, että Essillä on lievä kehitysvamma. Se ilmenee kielellisen kehityksen häiriöinä. Essi ymmärtää puhetta hyvin, mutta tarvitsee apuviittomia tukemaan omaa puhettaan.

Aluksi kehitysvamma oli sokki.

Essi on kuitenkin tuonut paljon arvokasta elämääni. Ilman häntä asenteeni olisivat jyrkempiä.

Olen tehnyt työurani talouselämässä, ja Essi on tuonut elämään toisenlaisen näkökulman. Olen tajunnut, että lahjakkuus on moniulotteisempaa kuin näkyy.

Essillä on ilmiömäinen muisti. Hän on myös erittäin taitava tietotekniikassa.
Kaksi vuotta Essin syntymän jälkeen meille syntyi vielä Anssi. Essillä on siis erityisasema myös ainoana tyttärenäni.

Kun lapset olivat pieniä, työ täytti ison osan ajastani, ja vaimoni Eija vastasi lapsista ja kodista. Viikonloput pyrin rauhoittamaan perheelle.

Kööpenhaminan ajalta minulle ja Essille on jäänyt vakiintunut tapa: tapaamme lauantaisin. Haen Essin kotoa, ajamme Helsingin keskustaan ja ostamme Essille ja hänen Papu-marsulleen ruokaa. Sitten vien Essin kotiin. Joskus käymme kahvilla tai tulemme meille. Tärkeä juttumme on myös ajankohtaisista asioista keskusteleminen.

Essi tilaa Helsingin Sanomien lisäksi Lehtimäen ja Heinäveden paikallislehtiä. Hän lukee sanomalehdet tarkkaan ja seuraa varsinkin taloutta ja politiikkaa. Itämeri-uutiset huolettavat häntä, koska mökkimme sijaitsee meren lähellä.

Kielikylpijä

Essi oli neljä, kun muutimme Brysseliin. Olin silloin Neste Chemicalsin toimialajohtaja. Kolme vuotta myöhemmin muutimme Kööpenhaminaan, missä toimin Borealiksen toimitusjohtajana.

Kööpenhaminassa Essi aloitti kehitysvammaisten koulun. Hän oppi tanskankieliset apuviittomat.

Essi ymmärtää hyvin suomea ja osaa jonkin verran tanskaa, englantia ja ranskaa. Näistä kielistä hän on poiminut helpoimmin äännettäviä sanoja. Äiti on mamma, isä pappa, koti hjem ja vesi spa. Muutama vuosi sitten Essi alkoi kutsua minua myös isiksi.

Vuonna 1998 otin vastaan Ahlströmin toimitusjohtajan paikan, ja palasimme Suomeen neljän Tanskan-vuoden jälkeen. Essi oli silloin 11.

Peruskoulun jälkeen Essi ilmoitti, että haluaa muuttaa pois kotoa kuten isoveljetkin olivat tehneet. Antti oli lähtenyt lukion jälkeen opiskelemaan Yhdysvaltoihin, Ilkka Englantiin. Essi selvitti itsenäisesti, että Ähtärin lähellä on Lehtimäen erityiskansanopisto, jossa hän voisi asua ja harjoitella taitoja.

Olimme iloisia siitä, että Essi oli valmis itsenäistymään ja että Lehtimäki tarjosi siihen mahdollisuuden.

Essi ei tosin jättänyt meille jossittelunvaraa. Hän asui Lehtimäellä yli kolme vuotta.

Kerran vuodessa Eija, Essi ja minä matkustamme Kööpenhaminaan. Käymme huvittelemassa Tivolissa ja katsomassa taloamme ja Essin koulua.

Luottonainen

Lehtimäen jälkeen Essi palasi Helsinkiin ja opiskeli Keskuspuiston ammattiopiston sosiaaliopintojen linjalla. Nyt hän on kolmena päivänä viikossa hoiva-apulaisena Koskelan sairaalassa.

Työ on Essille erittäin tärkeä. Hän on tarkka vaitiolovelvollisuudesta. Essi saattaa kertoa, että syöttää ’omaa pappaa’, mutta napauttaa sitten suunsa kiinni.

Iso huoli Essin tulevaisuudesta raukesi, kun hän pääsi asumaan Käpytikkaan. Se on kerrostalo, joka on suunniteltu kehitysvammaisille. Essi asuu vuokrakaksiossa, mutta saa tukea ohjaajilta.

Essi huolehtii kodistaan, käy töissä ja liikkuu yksin kaupungilla.

On kuitenkin myös asioita, jotka sovimme yhteisesti. Jos yritämme holhota Essiä liikaa, hän toteaa, että osaa itse.

Käymme vaimoni kanssa Essin luona kerran, pari viikossa. Kun vierailumme on kestänyt hänen mielestään riittävän kauan, hän ohjaa meidät ulos muistuttamalla, että labradorinnoutajamme Nella ja Fanni odottavat kävelyään.

Jos Essiä pyydettäisiin kuvailemaan minua, hän sanoisi, että isi tekee paljon töitä. Suhteestamme hän todennäköisesti sanoisi, että meillä on kivaa.
Teen vähemmän töitä kuin ennen, mutta jälkimmäinen pitää paikkansa: yhdessä on kivaa.”

Essi Rantanen, 26:

"Maanantaisin käyn fysioterapiassa ja ratsastamassa. Tiistaista torstaihin olen töissä Koskelan sairaalassa pari tuntia kerrallaan. Perjantaisin hoidan kotia.
Lauantai on isin ja minun päivä.

Kun isi ilmoittaa lähtevänsä Munkkiniemestä noutamaan minua, menen alas kadulle odottamaan. Isiä on kiva nähdä.

Ajamme Helsingin keskustaan. Ostamme tavaratalon herkkuosastolta sushia kotiin ja lemmikkiosastolta ruokaa ja tarvikkeita marsulleni Papulle.

Isi maksaa ostokset. Muita menoja varten hän siirtää tililleni rahaa.

Kerran testasin isiä ja pyysin tekstiviestissä siirtämään tililleni heti tuhat euroa. Ei mennyt läpi. Isi vain vastasi lyhyesti, että et osta hevosta.

Isi huolehtii, että asiat ovat kunnossa, vaihtaa lamput ja tekee vakuutussopimukset. Joskus hermostun, jos hän ei jätä kenkiä eteiseen, vaan rompottelee ne jalassa sisään. Äidille saatan myöhemmin huokaista: ’Mies. En sano mitään.’

Uutisankkuri

Lauantaiohjelmamme sai alkunsa, kun asuimme Tanskassa. Meillä oli tapana viedä auto pesuun ja mennä sitten lelukauppaan ja hampurilaiselle.

Kerran vuodessa menemme pieneläinmessuille ja Linnanmäelle, ja matkustan äidin ja isin kanssa ulkomaille. Seuraavaksi haluaisin nähdä prinsessa Madeleinen hääkirkon Tukholmassa.

Useimmiten teemme ihan tavallisia asioita. Puhumme vaikka uutisista. Kun isi oli töissä Outokummussa, tarkistin lehdestä pörssikurssit. Jos Outokummun osakkeiden arvo oli laskenut, ilmoitin siitä hänelle tekstiviestillä.

Tekstiviestit ovat käteviä. Kun puhun, käytän apuviittomia ja kommunikaatiokansiota. Jos joku ei ymmärrä, voin kirjoittaa asiani tekstiviestillä.

Peruskoulun jälkeen halusin lähteä kotoa. Ratsastusleirillä olin ihastunut Lehtimäen opistoon. Huomasin, että sinne voi pyrkiä myös pitkille kursseille.

Oli ihanaa muuttaa kauas kotoa.

Kerran minulle tuli ikävä kotiin ja itkin. Äiti lohdutti ja sanoi, että ikävä kuuluu asiaan.

Lehtimäellä opetellaan itsenäisyyttä, kodinhoitoa, käsitöitä ja tietokoneen käyttöä.

Lehtimäki on ihana, koko kylä: uimahalli, apteekki, kirjasto ja grilli. Parasta olivat rehtori Sisko, psykologi Satu, terveydenhoitajat, opettajat ja kaverit. Ja tietysti hevoset!

Ykkösmies

Muutto omaan kotiin arvelutti minua aluksi. Ehdotin, että äiti ja isikin muuttaisivat Käpytikkaan. Mieleni muuttui, kun olin saanut valmennusta.

Käpytikassa parasta on oma rauha. Katson elokuvia, luen hevoskirjoja ja olen Facebookissa. Välillä tapaan kummipoikaani Kasperia. Kasper sotkee paljon, ja Papu stressaantuu vierailuista.

Isi on tällä hetkellä elämäni mies. Seurustelin kolme vuotta yhden pojan kanssa, mutta suhde päättyi jokin aika sitten. Minusta alkoi tuntua, että poikaystäväni oli liian mustasukkainen marsulleni.

Äidille ilmoitin erosta lähettämällä tekstiviestin: ’Olen vapaa nainen, jee!’ Uuden poikaystävän pitäisi olla eläinihminen. Minä ja Papu olemme paketti.

Jos perheenjäseniäni pyydettäisiin kuvailemaan minua, he sanoisivat varmasti, että ihana Essiliini. Niin he usein sanovatkin!
Ja minä sanon, että olen isin tyttö, Essiliini. Isi on hyvä isi.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numero 23/2013.