Laulaja ja lauluntekijä Juha Tapio , 41, asuu Tuusulassa vaimonsa ja kahden vähän yli kymmenvuotiaan poikansa kanssa. Hän on julkaissut 12 albumia ja on onnellinen valmistaessaan perheelleen ruokaa.
Laulaja ja lauluntekijä Juha Tapio , 41, asuu Tuusulassa vaimonsa ja kahden vähän yli kymmenvuotiaan poikansa kanssa. Hän on julkaissut 12 albumia ja on onnellinen valmistaessaan perheelleen ruokaa.

Juha Tapio on samanlainen tee se itse -mies kuin viisivuotiaana. Eikä muuta tarvitse ollakaan. Sen hän ymmärtää nyt.

Monot oli kiinnitetty remmeillä suksiin. Päässä oli tupsupipo. Kohta saisi kuumaa punaista mehua.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin tehdä vielä aika monta kierrosta. Oli päiväkodin talviulkoilupäivä.

Kun kaverit kiersivät Vaasan hiihtokeskuksessa rinkiä lyhyillä suksillaan, Juha Tapio huomasi kyltin ja nuolen: 10 koo äm. Hän osasi lukea, vähän, ja tiesi, että koo äm tarkoitti kilometriä.

Pystyn mihin tahansa.

Tasaisen pläntin sauvominen on tylsää, tempaisenpa kympin lenkin, poika ajatteli. Hän jättäytyi toppahaalarijonon hännille ja kurvasi omille teilleen.

Miksen pystyisi. Pystyn mihin tahansa. Ei kukaan ehdi huomata, että puutun.

Ladulla vastaan tulevat koululaiset kysyivät: Oletko ihan yksin liikenteessä? Kohta tulee iso mäki, pitäisikö sinun kääntyä takaisin?

Ei tässä mitään hätää, Juha Tapio vastasi.

Jyrkässä mäessä vauhti kiihtyi. Ei sellaista vauhtia enää voinut hallita. Sauva putosi. Vesi valui silmistä. Sitten tuli puu ja rysähdys ja ajatus: miten tämä muka ei onnistunut?

Ehkä kaikki pettyvät

Tuntuu uskomattomalta, että nuo kaikki ovat tulossa katsomaan sinua, sanoi vaimo. Tampere-talon eteen kaarsi takseja. Bussipysäkiltä käveli lisää ihmisiä. Kaikki menivät ovesta sisään.

Oli lumisateinen tiistai-ilta helmikuussa 2007. Juha Tapio oli 33-vuotias ja yhä samanlainen tee se itse -mies kuin viisivuotiaana.

Tietävätköhän nuo, mistä on kyse? Minähän vain astelen tuonne ja laulan minun lauluja. Ehkä ne pettyvät.

Niin Juha Tapio mietti. Hän oli julkaissut kolme menestyslevyä peräkkäin. Kelpaat kelle vaan -kappale soi radiossa.

Kukaan ei pettynyt Tampereella. Eikä Ikaalisissa, Oulussa tai Outokummussakaan.

Olen tässä, Juha Tapio ajatteli lavalla ennen ensimmäistä kappaletta. Enää ei jännitä ja hävetä niin, että on vaikea puhua.

Pilottirillit, edes

14-vuotias Juha Tapio oli asettanut mankan sopivalle etäisyydelle omassa huoneessaan, painanut rec-nappulaa ja äänittänyt c-kasetille seitsemän omaa biisiä.

”Mimmijuttuja ja nuoren miehen itsetuntokysymyksiä. Sellaista, mitä ei muuten oiein kehdannut sanoilla puhua.”

Äiti oli tehnyt vaaleaan tukkaan kotipermanentin, mutta ulkonäkö tuntui silti aika rumalta. Silmälasitkin nolottivat. Onneksi rillit olivat sentään samaa pilottimallia kuin Ritari Ässän aurinkolasit televisiossa.

Oma huone ja oma juttu

Yläasteen aulan kahvilassa myytiin joka perjantai Sulosen Leipomon tuoreita munkkeja Raittiusseura Ryhdin hyväksi. Ne maksoivat markan kappale.

"Olin pullapoika. Kannoin viikoittain viidestä kymmenen markkaa Ryhdin kassaan."

Ehkä munkkien osto vähän nolotti. Mutta ne maistuivat hyviltä.

Tai ehkä ei nolottanut. Sillä kappaleiden tekeminen oli tuonut itseluottamusta. Oli oma huone ja oma juttu.

"Jotenkin en enää ollut niin riippuvainen siitä, mitä muut ajattelevat. Lauluilla sai kunnioitusta, vaikkei muuten olisi ollut kovis. Potentiaaliset kiusaajat jättivät rauhaan."

Esiintyminen sen sijaan nolotti ja jännitti.

Minun kappaleeni! Minun ääneni!

Ylistarossa oli kaksi teinien joukkoa rinnakkain ja limittäin: seurakuntanuoret ja urheilijat. Seurakuntanuorissa oli helppo rämpyttää kitaraa ja testata omia kappaleita muka puolihuolimattomasti. Muualla oli virallisempia iltamia, sinnekin alettiin pyytää esiintymään.

Ennen esiintymistä tuntui monta päivää siltä, että flunssa on tulossa. Minun kappaleeni! Minun ääneni! Minä siellä kaikkien edessä!

Lavalla piti pitää silmät auki, koska muuten olisi voinut tapahtua jotakin epämääräisen kamalaa. Kontrolli täytyi säilyttää. Helpottavinta oli katsoa sitä ihmistä, joka näytti olevan tyytyväinen kuulemaansa. Sellainen ihminen rauhoitti.

Kun lavalta pääsi pois, sinne halusi takaisin.

Sitten seuraava keikka alkoi pelottaa.

Sulla on ihana ääni

Parasta oli, jos joku tyttö tuli sanomaan, että "sulla on ihana ääni"

Tyttöystävien kanssa ei paljon puhuttu, mutta vaihdettiin luokkasormukset ja ripustettiin ne ketjusta kaulaan. Se oli varatun merkki. Kun limudiskossa tanssittiin hitaita, tyttöjen hengitys tuoksui purkalta.

Juha Tapio tapasi nykyisen vaimonsa, kun molemmat olivat 16-vuotiaita. Hän oli pitkä ja urheiluporukoissa kuten Juha Tapiokin.

Vaimo opiskeli laborantiksi ja Juha Tapio luokanopettajaksi. Kun laulukeikkoja alkoi kahden opettajavuoden jälkeen olla liikaa, molemmille oli selvää, mitä Juha Tapio oikeasti haluaa tehdä. Musiikkia.

”Jotkut kollegat sanovat, että soittaisivat, vaikkei olisi rahaa ostaa ruokaa tai maksaa vuokraa. Minun piti varmistaa, että töitä riittää. Sitten vasta hyppäsin.”

Nimeni on isä

Elämän voi nähdä tarinana, Juha ajattelee. Näin:

Ensin on kahden insinöörin poika nimeltä Juha Leevi Antero Tapio. Sitä poikaa isä neuvoo hankalissa tilanteissa järkähtämättä: kun opettelet, niin opit.

Kesäöitä vietetään serkkujen kanssa mummolassa, huoneissa tuoksuu vanhalta ja turvalliselta. Pikkusisko pääsee joskus illalla viereen lukemaan Aku Ankkoja taskulampun valossa.

Unta odotellessa kuunnellaan, kuinka eteisen ovivieteri pihahtaa, kun aikuiset käyvät tupakalla tai huussissa.

Aamulla eno vuolee leppäkeihään, jota heitetään kilpaa. Yöllä on katsottu mustavalkotelevisiosta Los Angelesin kesäolympialaisia.

Sitten, vähän yhtäkkiä, ei enää olekaan poika, vaan naisen puoliso. Sitten syntyy kaksi omaa poikaa ja onkin nimeltään isä.

Ja ehkä silloin vasta huomaa, ettei enää jännitä sen työn tekemistä, jota rakastaa. Että uskaltaa sulkea silmät lavalla.

Se ei ole mikään tietty oivalluksen hetki vaan vähitellen tuleva ymmärrys.

"Omaksi itsekseen tulemisessa on tärkeintä tajuta, että maailmassa on muitakin. On helpompi olla levollisesti juuri minä, kun huomaa, että on vain yksi monista."

"Silloin ei tarvitse miettiä, millainen pitäisi olla, että kelpaisi. Voi miettiä, miten voisi auttaa ja palvella muita."

En mitään en ketään

Melkein onnellisin Juha Tapio on jäähallilla, kun pojat pelaavat jääkiekkoa. Autossa on syöty evääksi ruisleipä ja banaani. Isän tehtävä on hytistä, rupatella muiden vanhempien kanssa ja olla ylpeä.

Illalla mennään saunaan. Sitten saatetaan katsoa Tähtien sota. Lapset ovat nyt siinä iässä, että heitä voi johdatella omien nuoruusfanitusten pariin.

Se on ihanaa. Ei ole kiire minnekään.

Joskus arkisimmasta onnesta syntyy uusi kappale ja joskus siitä tulee hitti. Kuten silloin, kun Juha Tapio ripusti pyykkejä kodinhoitohuoneessa ja pojat mekastivat trampoliinilla. Oli kesäkuun 2011 ensimmäinen lämmin ilta.

Juha Tapio katsoi kaikkea.

"Jokin salama iski. Pyykit tippuivat lattialle ja juoksin kitaralle."

Aikaa joka hiipii, sua kuljettaa pois jalanjälkineen, tartun hetkiin muistoihini kii, kuin tuuli repaleiseen purjeeseen. En mitään, en ketään enemmän kuin sua.

Nyt pitäisi itkettää

"Liikutuin teidän esiintymisestä niin, että kyyneleet virtas läpi keikan… Naurun sekainen itku ja liikutus tuli vielä seuraavana päivänäkin, kun kokemuksesta ystäville kerroin. <3"

"Takana rankka ero ja vakava masennus... mutta tänään elän onnellisempana kuin koskaan. Ilman laulujasi en olisi mitenkään selvinnyt."

Tällaista palautetta Juha Tapio saa paljon. Kuuntelijat laulavat keikoilla mukana, nauravat ja itkevät. Juha Tapio ei itke.

"Kun olen esiintyjän roolissa, hoidan työni. En ole muutenkaan kovin hyvä itkemään. Joissain tilanteissa jopa ajattelen, että nyt pitäisi ehkä itkettää. Mutta kun ei. Ehkä itken jotenkin sisäänpäin."

Juha Tapio ei kyynelehdi kauniin auringonlaskun nähdessään. Eikä hän keskustele loputtomasti henkeviä vaimonsa kanssa kynttilänvalossa.

Hän ja vaimo ovat olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

"Se on hienoa ja kiehtovaa ja kiitollisuuden aihe. Ehkä siinä on jotakin samaa kuin musiikkiurassa. Jossain vaiheessa vain huomaa, että tätä onkin kestänyt näin kauan."

"Sitoutumista ja tahtoa on tietysti vaadittu, muttei yhdessä oleminen ole mitään kivireen vetämistä koskaan ollut."

Valo tulee sinusta

Kun koti on illalla hiljainen, Juha Tapio istuu sohvannurkassa kitara sylissä. Ikkunasta näkyy vaahtera.

Parhaat laulut syntyvät yöllä. Joku niistä saattaa saada inspiraationsa vaimosta, kuten Tykkään susta niin että halkeen.

Viiden sanan lause tuli mieleen delhiläisen lentokentän turvatarkastuksessa, onnellisen loman jälkeen. Ensin vähän nolotti, taas. Lause tuntui lapselliselta.

Se oli kuitenkin tosi. Tuli hitti.

Yhden kappaleen Juha Tapio halusi säveltää suoraan faneilleen.

Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa. Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka laulusi soi. Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa.

"Jos joku sanoo, että lauluni on pelastanut elämän, niin enhän minä ole tehnyt sitä, vaan ihminen itse. Ei valo tule minusta, vaan jokaisesta itsestään."

Juha Tapio on hetken hiljaa.

"Korkeintaan heijastan sitä ja saan ihmisen ymmärtämään, miten suuri voima hänen sisällään on."

Herätkää, jutellaan

Tie on musta, välillä ohitetaan huoltoasema, ne ovat yhtä rumia ja valaistuja kaikkialla.

Tänä vuonna Juha Tapiolla on ollut satakunta keikkaa. Laulujen jälkeen hän ajaa kotiin aina, jos voi.

50 kilometriä Tuusulaan, lukee kyltissä. Siitä käännytään.

Laittaessaan vilkun päälle Juha Tapio ajattelee sitä viisivuotiasta, joka karkasi kymmenen kilometrin lenkille, mutta kaatui lunta lahkeensuissa.

Poika nousi puun juurelta, etsi sauvat ja lähti hiihtämään takaisin. Paluumatkan hän itki ja pyyhki rään hihaan. Latu tuntui loputtomalta.

Lapsi ymmärsi, ettei kukaan pärjää aivan yksin. Vaikka siltä tuntuisi.

Kohta ollaan kotona. Juha Tapio kääntää avainta lukossa ja astuu eteiseen. Hän käy katsomassa poikiaan huoneen ovella. Siellä ne nukkuvat.

Sitten Juha Tapio avaa päällimmäisen Hesarin. Vaimo on pinonnut ne eteisen pöydälle. Häntä on odotettu.

Tekisi mieli herättää koko perhe heti. Sanoa, että nouskaa jo, keitetään kahvit, viipaloidaan kurkkua paahtoleivälle, jutellaan.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015.

Äidin kuoltua koulunkäynti jäi, mutta salille Christian jaksoi lähteä. "Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä."

Lapsena Christian katsoi ovelta vanhempiensa tappelua ja soitti välillä poliisit paikalle. Aikuisena hän vajosi itsekin lääke- ja viinakoukkuun. Kun posti toi 20-vuotiaalle miehelle sairauseläkepaperit, Christian päätti, ettei suostu syrjäytymään.

"Olisi pitänyt tietää, että vesi nousee.

Voimme vielä selviytyä!

He luulevat, että hukumme, mutta päämme ovat vielä pinnan yllä.

Niin siinä lempilaulussani laulettiin, tai enemmän se oli huutamista. Musiikki oli synkkää örinää.

Olin ollut kaksi vuotta sairauslomalla ison rintaleikkauksen takia, ja mieleni oli yhtä synkkä kuin se musiikki. Kun oikein paha olo iski, etsin masennuspillerit ja heitin muutaman suuhuni, huuhdoin viinalla. Olo oli hetken hyvä.

Sitten postiluukku kolahti. Näin haet sairauseläkettä, kirjeessä sanottiin. Olin 20-vuotias. Päätin, että ei tämä sittenkään mene näin."

Ensimmäinen soitto hätäkeskukseen alle 10-vuotiaana

"Lapsuuteni meni aaltoliikkeessä. Oli paljon kivoja hetkiä. Isä oli töissä asiakaspalvelijana, äiti teki erilaisia pätkätöitä. Kolmisin kävimme Linnanmäellä ja Ruotsin-risteilyllä, matkustelimme Euroopassa. Ajoimme Monacosta bussilla Italian Monzaan ja kävimme katsomassa formularataa. Auringossa kimaltava asfaltti näytti mahtavalta.

Huonoina hetkinä vanhemmillani meni lujaa. He vetivät alkoholia ja lääkkeitä, ja myöhemmin kuvioihin tuli myös huumeita. Kännissä vanhemmat riitelivät pienimmistäkin asioista, huusivat perkeleitä toisilleen. Joskus nyrkit kohosivat.

"Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti enemmän."

Halusin aina olla näkemässä, mitä tapahtuu. Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti vielä enemmän. Seisoin vanhempien makuuhuoneen ovella ja näin, miten he huitoivat toisiaan.

Olin alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran soitin hätäkeskukseen. Silloin vanhempani tappelivat taas.

Myöhemmin puheluita tuli lisää. Viimeisen soiton hätäkeskukseen tein kaksi vuotta sitten, kun äitini kuoli makuuhuoneen lattialle.

Äitini kuolinsyytä ei koskaan saatu selville."

Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.
Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.

Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

"Me lastenkodin lapset olimme kerääntyneet television ääreen. Who said you can't go home, Jon Bon Jovi lauloi television ruudulla. Pidin sitä merkkinä. Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

Asuin lastenkodissa toista kertaa. 12-vuotiaana olin ollut kaksi kuukautta huostaanotettuna vanhempieni alkoholinkäytön takia. Nyt olin 15-vuotias, ja omatkin asiat menivät jo huonommin.

Olin jäänyt koulussa luokalleni, ja minut oli siirretty sairaalakouluun. Olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Uhkailin itsemurhalla.

Koko kouluaikani oli mennyt kiusaajia kuunnellessa. Olin kymmenen senttiä muita lyhyempi, mistä muut oppilaat muistuttivat kyykistymällä, kun he puhuivat minulle: 'Onks sua hakattu, kun oot lyhyt? Eiks sun pitäis olla eskarissa? Kääpiö!'

"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.
"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.

Nousin television edestä ja kävelin lastenkodin huoneeseeni. Otin PlayStationin, cd-levyt ja siivoamisesta saamani rahat, 20 euroa. Sipsejä ja energiajuomaa oli vielä jäljellä. Pakkasin nekin reppuuni.

Hiivin hiljaa eteiseen. Sitten juoksin.

Lastenkodista karkaaminen ei ehkä ollut viisasta, mutta se toi elämääni hyvää.

"Lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan."

Kun karattuani menin kotiin, isä ja äiti istuivat parvekkeella tupakalla. He odottivat jo minua, lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan.

Se oli yksi niistä kerroista, jolloin vanhempani osoittivat rakkautensa. He suostuivat huumeseuloihin ja keräsivät niiden avulla todisteita kuivilla olemisestaan. He halusivat pitää minut kotona."

Vanhemmat rakastivat ja yrittivät 

"Minullakin alkoi mennä paremmin. Olo tuntui kevyemmältä, ja kävin peruskoulun loppuun. Lastenkotiin ei tarvinnut palata. Äiti sanoi, että olen hänelle kaikki kaikessa.

Tiesin kyllä, että vanhempani rakastivat minua. Kotona oli aina ruokaa, ja kun tuntui, että olin menossa väärään suuntaan, vanhemmat yrittivät auttaa. Esimerkiksi silloin, kun seitsemänvuotiaana sytytin nuotioita omaan huoneeseeni. Tai kun parikymppisenä työnsin vessassa sormet kurkkuun syömisen jälkeen.

Niinä kertoina isä ja äiti hakivat minulle apua heti.

Muistan hyvin nuo välittämisen hetket ja paremmin sujuneet vuodet. Vähintään yhtä hyvin muistan kuitenkin myös ne poliisien tuloon päättyneet ryyppyillat, jolloin jouduin yksin pelkäämään riitoja.

"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."
"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."

Rintaleikkaus vei kahden vuoden sairauslomalle

"Minulla oli pienestä asti ollut kosmeettinen vaiva, jota sanotaan harjurinnaksi. Kylkiluuni kasvoivat epäsuhtaisesti ja muodostivat rintani kohdalle kohouman.

Olin 18-vuotias ja lomalla Bulgariassa äidin ja mummin kanssa, kun tajusin, että vaiva ei enää ollut ainoastaan erikoisen näköinen. Rintaani särki aiempaa kovemmin. En päässyt kiipeämään rappuja ylös ilman, että suussani maistui veri. Väsytti, mutta en saanut kivuiltani unta.

Suomeen palattuamme jouduin sairaalaan. Seitsemän tuntia kestäneessä leikkauksessa rintalastani sahattiin uuteen muotoon. Sain rintani sisään tuen ja kaksi vuotta sairauslomaa. Se oli nuorelle pojalle pitkä aika.

Sairausloman ensimmäiset puoli vuotta menivät melko hyvin. Sitten kotona oleminen alkoi tympiä.

"Leikin lääkkeillä ja alkoholilla. Vihasin maailmaa ja itseäni."

Kun tyttöystäväni jätti minut, aloin leikkiä lääkkeillä ja alkoholilla. Samaan aikaan olin koukussa myös pelaamiseen. Istuin päivät tietokoneella ja pelasin World of Warcraftia. Vihasin koko maailmaa ja eniten itseäni. Inhosin sitä, miten söin ja puhuin, jopa sitä, miten kävelin.

Sitten postilaatikosta tulivat ne sairauseläkelomakkeet. Havahduin.

Tajusin, etten voinut jäädä kotiin. Vaikka en silloin nähnyt tulevaisuudessani juuri mitään hyvää, ymmärsin, että sairauseläkkeellä tulevaisuus peittyisi entistä sankempaan sumuun. Sieltä olisi hirveän iso työ nousta ylös.

"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.
"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.

Halusin eroon kaikesta, mikä muistutti elämästä, jota olin elänyt. Olin valtavan päättäväinen.

Kirjoitin Facebookiin, etten aio pelata enää yhtäkään peliä. Myin pelihahmoni 50 eurolla, vaikka siitä olisi voinut saada 200 euroa. Hankkiuduin eroon cd-levyistä, pelikonsolista ja kaikista peleistäni. Heitin pois jopa lempivaatteeni.

Lopetin kerralla myös lääkkeiden ja viinan ottamisen.

Halusin kokea, mitä tavallinen eläminen on, ja tehdä jotain, mistä voisin olla myöhemmin ylpeä."

Isän kanssa salille

"Aloitin salilla käymisen isän avulla neljä vuotta sitten. Faija oli ollut muutaman vuoden täysin kuivilla huumeista ja tykkäsi nostaa rautaa.

Ensin bodaamisesta ei meinannut tulla mitään. Menin salille ja halusin heti olla kaikkein lihaksikkain jätkä. Kun en ollut,olin heti lopettamassa.

Silloin faija koputti huoneeni oveen ja kertoi, kun oli aika lähteä treenaamaan tai juoda massanlisääjää, proteiinipitoista urheilujuomaa. Isä teki minulle treeniohjelman ja suunnitteli ruokavalion.

Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."
Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."

Myöhemmin bodaamisesta tuli henkireikäni. Kun äiti kuoli, en jaksanut käydä media-assistentin opintojani loppuun. Salille kuitenkin menin. Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä.

Salilla olin eri ihminen, voittamaton, irti menneisyydestäni. Tunnen niin yhä joka kerta. Kun nostan painoja, tunnen itseni henkisestikin vahvaksi.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin minä jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Ajattelen, että olen ylittänyt aikaisemmat esteeni ja ylitän kyllä kaikki loputkin.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin asetelma kääntyi toisin päin. Jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Nyt asun omassa asunnossani, mutta sali on yhä yhteinen harrastuksemme. On aika hieno homma, että olemme löytäneet jotain yhteistä."

Tukien varassa eläminen oli tylsää

"Elämäni on nyt tavallista. Melko raiteillaan.

Herään aamulla kello 9.30. Heitän tehosekoittimeen 200 grammaa maitorahkaa, tattarijauhoja ja marjoja, fiiliksen mukaan joko puolukoita tai mustikoita.

Menen töihin ja iltapäivällä palaan kotiin.

Vaikka lopetin koulun käymisen äidin kuoleman jälkeen, en halunnut jäädä tyhjän päälle. Kahden vuoden sairausloma osoitti, ettei tukien varassa eläminen ole hauskaa. Se on itse asiassa todella tylsää. Päivät eivät täyttyneet millään järkevällä.

Kouluni opintoneuvoja vinkkasi Helsingin Diakonissasäätiön Vamos-hankkeesta. Sen avulla nuoret saavat tukea oman suuntansa löytämiseen. Vamos oli minulle onnenpotku.

"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."
"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."

Vamoksen kurssilla nuoria valmennettiin elämään omillaan. Opettelimme tunnistamaan tunteitamme ja yhdistämään niitä arjessa tapahtuviin asioihin.

Sain myös uravalmentajan. Hänen kanssaan mietin, millaiseen työhön olisin sopiva.

Tiesin saliharrastukseni takia paljon erilaisista lisäravinteista ja mietin, voisinko auttaa tiedoillani muitakin. Pääsin uravalmentajani Ilarin avulla osa-aikaiseen työkokeiluun lisäravinteita ja urheilutarvikkeita myyvään liikkeeseen.

Ensimmäisenä työpäivänä olo oli kuin lapsena lauantaina karkkipussi kädessä."

Terapiassa poikki sukupolvien ongelmaketju

"Jos elämässä ei ole kunnollista tekemistä, on iso riski syrjäytyä muista ihmisistä. Tyhjät päivät alkavat tuntua normaaleilta, ja sen jälkeen muutosta on enää vaikea tehdä.

"Olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin ja maksaa laskuja."

En halua roikkua toimettomana ja yhteiskunnan elätettävänä vaan tahdon tulla toimeen omillani. Työkokeilun kautta olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin, valita lihaosastolla maukkaimman näköinen kanapaketti ja maksaa laskuja. Aion opiskella ict-asentajaksi, tietotekniikkahommia.

Ensimmäistä kertaa tunnen itseni aikuiseksi.

Uskalsin hakeutua myös terapiaan. Siellä olen saanut purettua lapsuuttani ja äitini kuolemaa.

Vanhempieni ongelmat johtuivat paljolti siitä, etteivät he olleet käsitelleet omia lapsuudenkokemuksiaan. Haluan toimia eri tavalla, käydä kokemani asiat läpi. Samanlaiset ongelmat kun tuppaavat kulkeutumaan sukupolvelta toiselle. Haluan, että meidän perheessämme ne pysähtyvät minun kohdalleni."

Jossittelemalla pää menee vain solmuun

"Haaveilen, että joskus saisin omia lapsia. En unelmoi omakotitalosta ja pihasta vaan säännöllisestä elämästä. Siitä, että aamulla mennään töihin ja illalla salille. Ja siitä, että vierellä on joku, jonka kanssa voi vuorotellen puskea toista eteenpäin.

"Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin."

Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin. Täytyy vain tehdä kovasti töitä, joskus enemmän kuin muiden.

Isä opetti ensimmäisillä salikerroilla, ettei bodatessa pidä keskittyä muiden tekemiseen. Pitää vain avata ovi, tehdä oma treeninsä, lähteä kotiin ja vetää palautusjuoma naamariin.

Elämässä pätevät aivan samat säännöt. Omaan elämään täytyy uskoa, tuli eteen mitä tahansa. Liian kauan ei voi miettiä, miksi tämä kaikki on tapahtunut minulle. Jossittelemalla pää menee vain solmuun."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

20.26.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Kirje isältä

Morjens Christian!

Sinä ja siskopuolesi olette parasta, mitä olen saanut elämässäni aikaan. En ole aina osannut olla sinulle isä. Tein paljon virheitä. Kasvuympäristösi oli kotonamme välillä hyvin hankala.

Sinulla oli varmasti aika ajoin todella vaikeaa. Ihmettelen kovin luonnettasi ja rakkauttasi meitä vanhempia kohtaan. Olisit voinut vihata meitä, ehkä vihasitkin. Ymmärrän kyllä, että aihettakin oli.

Äitisi kuoleman jälkeen jaksoit kannustaa minua ja katsoa vierestä sekoiluani. Silti rakastit minua. Ehkä jossain onnistuin, kun sain kaikesta huolimatta noin ihanan ja rakastavan pojan.

Uskon vahvasti, että jos jaksat työstää itseäsi, löydät vielä jotain suurta. Jotain sellaista, mitä tarvitset kaikkein eniten elämässäsi.

Muistan aina yhteiset kommelluksemme ja hassuttelut. En tule koskaan unohtamaan niitä! Christian, olen varmaan sanonut useinkin sinulle, miten tärkeä olet minulle. Sanon sen taas.

Sinua aina rakastaen

iskä

Tero Hyötyläinen on laskenut, että hänellä on lautapelejä noin 3200 euron arvosta.

KOUKUSSA. Kiivaan peli-illan jälkeen vantaalaisen projektipäällikkö Tero Hyötyläisen on vaikea saada unta.

Milloin lautapelihullutuksesi alkoi?

"Jo lapsena. Suosikkini oli Cluedo, jossa piti selvittää murhaaja. Myös Monopoli kiehtoi – kaikenlainen rahan kanssa puljaaminen. Uudestaan hurahdin 24-vuotiaana, kun törmäsin Bohnanza-peliin. Siinä tehdään kauppaa pavuilla."

Kenen kanssa pelaat?

"Meitä on 5–8 miehen porukka. Kokoonnumme kerran viikossa jonkun kotona, keitämme kahvit, levitämme pelit pöydälle ja nautimme voitoista ja katkerista tappioista. Nelisen tuntia vierähtää, ja samalla parannetaan maailmaa. Pelaan myös kotona vaimoni Maijan kanssa."

Yli kymmenen vuotta vanha Menolippu kiehtoo Teroa edelleen. Sitä voi pelata myös netissä.
Yli kymmenen vuotta vanha Menolippu kiehtoo Teroa edelleen. Sitä voi pelata myös netissä.

Mississippi Queen -pelissä kisataan siipirataslaivoilla.
Mississippi Queen -pelissä kisataan siipirataslaivoilla.

Mikä peli on koukuttavin?

"Menolippu vei heti mennessään! Siinä on riittävästi salaista tietoa: jokainen pelaaja saa matkakortteja, jotka kertovat, mistä ja minne hänen pitää rakentaa rautatie. Muut pelaajat eivät tiedä toistensa tavoitteita, ja eniten rautateitä rakentanut voittaa. Olen pelannut sitä pöydällä reilut 200 peliä ja netissä 800, kun homma meni jossain vaiheessa överiksi."

Mikä peleissä koukuttaa?

"Älyllinen haaste. Voitto ei ole tärkeintä, vaan yhdessä oleminen tutulla porukalla. Peli-illat ovat henkireikä, jonka avulla irtaudun kaikesta muusta."

"Pelaan noin seitsemän tuntia viikossa."

Paljonko intohimo vie aikaasi?

"Viikossa pelaan ehkä seitsemän tuntia. Ainakin joka toinen päivä lautapelit ovat mielessä. Luen niistä juttuja ja tutkin, mitä uutta voisin hankkia."

 Saksan Spiel-messuilla Tero sai Timbuktu-pelin kanteen pelin kehittäjän Dirk Hennin nimikirjoituksen.
Saksan Spiel-messuilla Tero sai Timbuktu-pelin kanteen pelin kehittäjän Dirk Hennin nimikirjoituksen.

Entä rahaa?

"Hyllyssä on nyt pelejä 3200 euron edestä."

Mistä ostat pelejä?

"Kerran vuodessa lähdemme porukalla Saksaan nelipäiväisille Spiel-messuille. Tuon sieltä pelejä niin paljon kuin matkalaukkuun mahtuu. Alkuaikoina tämä ei riittänyt, vaan joka ilta purimme ostamamme pelit, pakkasimme ne sisäkkäin ja postitimme Suomeen. Vasta viimeisenä päivänä täytimme matkalaukut peleillä. Tuliaisina oli sitten neljällä pojalla 60 peliä, ja viikon päästä tuli postissa satakunta lisää."

"Messuilta tuon pelejä kotiin niin paljon kuin matkalaukkuun mahtuu."

Montako peliä sinulla nyt on?

"Tarkistin maailmanlaajuisesta pelitietokannasta, että omistan 157 peliä. Sieltä näen myös, mitä olen milloinkin ostanut ja myynyt."

Pelikaappi sanelee pelien määrän. Enempää ei huusholliin mahdu.
Pelikaappi sanelee pelien määrän. Enempää ei huusholliin mahdu.

Mitä vaimosi ajattelee riippuvuudestasi?

"Aiemmin, kun pelit eivät meinanneet mahtua kotiimme, tuli keskustelua siitä, mihin niitä laitetaan. Nyt olemme sopineet, että saan peleilleni puolet isosta kaapistamme. Se pitää tilanteen kurissa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Vinkit aloittelijalle

  1. Lautapelien erikoisliikkeitä on Suomen isoimmissa kaupungeissa. Niistä saa asiantuntevaa palvelua. Pelikaupassa huomaa, miten pelit ovat kehittyneet. Myös peleihin erikoistuneita verkkokauppoja löytyy, esimerkiksi lautapelit.fi, poromagia.com ja fantasiapelit.com.
  2. Kerro suosikkipelistäsi pelikaupassa, niin myyjä osaa vinkata samantapaista uutta peliä.
  3. Lautapelaajien pyhä paikka on Boardgamegeek.com-sivusto. Sieltä löytyvät useimmat pelit ja niiden säännöt. Siellä voit myös kysyä neuvoa muilta.
Vierailija

Tero, 38, omistaa 157 lautapeliä: ”Vaimon kanssa on tullut keskusteltua, mihin niitä laitetaan”

Suomessa toimii myös lautapeliseura.fi , jonka toimintaan kannattaa tutustua. Järjestää ja on mukana useissa tapahtumissa, sekä viikottaisia pelikerhoja on ympäri suomen. Keskustelufoorumilta löytyy lisää tieto näistä. Ja parasta, kaikki ilmaista ja mukaan mahtuu. Myös lautapeliopas.fi sivusto tarjoaa arvosteluja ja lisätietoa suomenkielellä.
Lue kommentti