Kuvat
Anna Huovinen
Julian on onnellinen, kun saa tehdä tavallisia arjen juttuja lapsensa kanssa. Kotona opetellaan nyt tunnetaitoja, kuten sitä, miltä kiukku tai väsymys tuntuu kehossa. ”Mutta myös ilo, hellyys ja rakkaus ovat tärkeitä.”
Julian on onnellinen, kun saa tehdä tavallisia arjen juttuja lapsensa kanssa. Kotona opetellaan nyt tunnetaitoja, kuten sitä, miltä kiukku tai väsymys tuntuu kehossa. ”Mutta myös ilo, hellyys ja rakkaus ovat tärkeitä.”

Julian Honkasalo, 42, toivoo, että hänen lapsensa löytäisi omasta kehostaan rauhan ja turvan tilanteessa kuin tilanteessa. Itse hän tietää, miltä tuntuu, kun on turvaton olo.

”Lapsihaaveeni syntyivät jo opiskeluaikoina.

Nuorempana en ajatellut vanhemmuudelle mitään sukupuolta. Tiesin vain, että haluaisin omia lapsia, ja se tuntui tosi luontevalta. Vuosien varrella oli kuitenkin ollut vaikea nähdä, miten se olisi minunlaiselleni transmiehelle mahdollista. Kukaan ei puhunut missään sateenkaari-ihmisten perheellistymisestä. Adoptio-oikeuksiakaan ei ollut.

Reilu kolmekymppisenä tapasin Sannan. Asuin silloin New Yorkissa ja olin käymässä Suomessa ystäväni juhlissa, ja Sanna oli myös siellä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minua viehätti Sannan herkkyys ja älykkyys. Myös hän on nykyisin tutkija ja tutkii minun tapaani aika raakoja aiheita, kuten tehotuotantoa ja massateurastusta. Häneen oli helppo samaistua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rupesimme seurustelemaan, ja Sanna muutti luokseni Yhdysvaltoihin tutkijavierailijaksi.

”Ensimmäistä kertaa oma perheellistyminen alkoi tuntua mahdolliselta.”

Aloimme haaveilla lapsesta yhdessä. Sanna tunsi sateenkaari-ihmisiä, joilla oli lapsia. Ensimmäistä kertaa oma perheellistyminen alkoi tuntua mahdolliselta.

Päätimme muuttaa takaisin Suomeen väiteltyäni.

Kun puolisoni tuli raskaaksi, se tuntui uskomattoman hienolta. Samalla aloin kuitenkin pelätä, että lastani alettaisiin kiusata, koska hänellä on erilaiset vanhemmat.

Lisäksi puolisoni sairastui jo raskauden alkuvaiheessa hyperemeesiin eli todella vakavaan pahoinvointiin. Se vaikutti hänellä myös vauvavuoteen kroonisena unettomuutena. Välillä huoli hänen jaksamisestaan oli kova.

Kaiken päälle tuli vielä koronapandemia. Lapsemme oli kahdeksan kuukautta, kun ensimmäinen koronasulku alkoi.

Julian toivoisi, että myös transihmiset voisivat turvallisesti saada ammattilaisilta apua silloin, kun vanhemmuudessa askarruttaa jokin. ”Yksin ei tarvitse pärjätä.”
Julian toivoisi, että myös transihmiset voisivat turvallisesti saada ammattilaisilta apua silloin, kun vanhemmuudessa askarruttaa jokin. ”Yksin ei tarvitse pärjätä.”

Yllättäen pandemiasta tuli kuitenkin omalle vanhemmuudelleni myös nostattava kokemus. Muita perheitä ei kiinnostanutkaan minun sukupuoleni yhtään. Heitä kiinnosti se, miten lapset pärjäävät, onko meillä maskit ja koskakohan pääsee taas HopLopiin.

Oli tosi ihanaa myös bondata muiden väsyneiden isien ja äitien kanssa. Se oli sellaista solidaarisuutta, että säkin olet nukkunut huonosti, mutta kyllä tässä kaikki ihan hyvin menee. Yhteenkuuluvuuden tunne on niin tärkeää.

Yhdysvalloista takaisin Suomeen muuttaminen oli kuitenkin kulttuurishokki. Sopeutumisessa kesti aika kauan. Nyt olen löytänyt Itä-Helsingistä oman paikkani ja oman tapani small talkiin. Kyllä suomalaisetkin sen osaavat.

Miltä ilo tuntuu kehossa?

Lapseni on nyt kolmevuotias. Hän tuntuu hienoimmalta ja arvokkaimmalta asialta, mitä olen saanut.

Aamuisin menemme bussilla päiväkotiin ja kuuntelemme ja laulamme kyydissä Youtubesta hänen valitsemansa lastenlaulun. Tällä hetkellä suosikkikappale on se, jossa kysytään, missä peukalo on.

Parasta lapsen kanssa on tunne- ja kaveritaitojen opetteleminen. Yritämme Sannan kanssa auttaa häntä nimeämään ja tunnistamaan tunteita ja kertomaan, miltä ne tuntuvat kehossa.

Omien traumojen ja kiusaamisen kautta tiedän itse, miltä tuntuu, kun on turvaton olo. Ehkä siksi yksi keskeisimmistä asioista vanhemmuudessani on juuri se, että lapseni löytäisi omasta kehostaan rauhan ja turvan tilanteessa kuin tilanteessa.

Lisää esikuvia erilaisista vanhemmista

Osa meistä stressaa ehkä liikaa sitä, mikä on hyvä tapa olla äiti tai isä, kun tulee ensimmäistä kertaa vanhemmaksi.

Meillä on edelleen vahvasti kaksinapainen malli siitä, että tytöt ja äidit ovat tietynlaisia ja pojat ja isät tietynlaisia.

Ongelma ei sinänsä ole heteroseksuaalisuudessa tai ydinperheissä. Ongelma on siinä, että ihmiset kipuilevat, koska roolit ovat aivan liian kapeita ja isyyteen ja äitiyteen liittyy valtavat odotukset. Kaikki kärsivät niistä raameista, sillä kukaan ei ole täydellinen vanhempi.

”Vanhemmuuden liian kapeista raameista kärsivät kaikki.”

Tarvitsisimme enemmän esikuvia sellaisesta vanhemmuudesta, joka ei suoraan sovi normeihin. Itse olen papi.

Oma sukupuolenkorjausprosessini lykkäytyi ensin sen takia, että se olisi vaikeuttanut Yhdysvaltojen viisumiasioita.

Suomeen muutettuani kävin läpi HYKS:n sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikan diagnostiset tutkimukset ja sain diagnoosin transsukupuolisuudesta.

En kuitenkaan aloittanut hormonihoitoja, koska aloimme odottaa lasta. Mahdolliset mielialamuutokset ja rintakehäoperaatio vauvan kanssa eivät tuntuneet minulle silloin parhaalta vaihtoehdolta. En olisi voinut nostella häntä.

Käsittelen vieläkin suhdetta omaan kehooni. Hoitojen lykkääntyminen ei ole haitannut minua. Kaikille transihmisille ei kuitenkaan ole mahdollista elää ilman korjaushoitoja.

Ihminen voi olla hyvä vanhempi ja luoda perustan lapsen turvalliselle kiintymyssuhteelle, vaikka oma sukupuoli on vähän erilainen kuin muilla. On tärkeää, että saan miettiä, pohtia ja olla niin, etten tiedä.”

Millainen Julianin lapsuus oli? Milloin hän huomasi tuntevansa itsensä pojaksi? Miten Julian selvisi vaikeista yläastevuosista, ja miksi hän muutti Yhdysvaltoihin? Julianin koko tarinan voit lukea Kodin Kuvalehdestä 14/22 tai tilaajana digilehdestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla