”Meille kaikille tapahtuu vaikeita asioita, toisille enemmän, toisille vähemmän. En ole halunnut juuttua murehtimiseen, vaan keskittyä elämään tätä ainutlaatuista elämää”, Maarit sanoo.
”Meille kaikille tapahtuu vaikeita asioita, toisille enemmän, toisille vähemmän. En ole halunnut juuttua murehtimiseen, vaan keskittyä elämään tätä ainutlaatuista elämää”, Maarit sanoo.

Maarit Suhonen, 50, asui pienenä lastenkodissa ja isänsä luona. Kun hän oli 16-vuotias, äiti otti häneen yhteyttä. ”Ensikohtaamisemme oli käytännöllinen. Päällimmäinen tunne oli hämmennys.”

”Asuin lastenkodissa elämäni ensimmäiset kolme vuotta, mutta en muista siitä ajasta mitään. Kolmivuotiaana muutin isäni ja tämän uuden puolison luokse. Äitini ja isäni olivat saaneet minut alle kaksikymppisinä. He olivat kokemattomia ja erosivat pian syntymäni jälkeen. Olin vain muutaman kuukauden ikäinen, kun äitini oli oma-aloitteisesti ollut yhteydessä silloiseen lastensuojeluun ja sanonut, ettei hän pysty olemaan äiti eikä huolehtimaan minusta.

Äitinikin oli elänyt oman lapsuutensa lastenkodissa, kasvattikodissa ja koulukodissa, sillä myös hänen äitinsä, minun mummini, oli hänet aikoinaan jättänyt. Myös mummi eli elämänsä äidittömänä. Hän kasvoi pikkukylässä viisilapsisessa perheessä, jota isoisoisä jäi yksin hoitamaan isoisoäitini jätettyä perheensä.

Oman lapsen ja perheen hylkääminen on siis ollut sukuni naisten ylisukupolvinen tarina, joka ulottuu lähes sadan vuoden taakse. Vasta minä ja siskoni olemme katkaisseet jättämisen kierteen. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Oman lapsen hylkääminen on ollut sukuni naisten ylisukupolvinen tarina.”

Koko lapsuuteni tiesin, että minulla on olemassa äiti jossain. Minulla oli vauva-ajaltani muutama valokuva, joissa istun äidin sylissä. Ehdin pienenä tavata mummini ennen hänen kuolemaansa ja olin hänen kanssaan kirjeenvaihdossakin jonkin aikaa. Kymmenvuotiaana äidinkaipuuni pamahti päälle voimakkaimmin. Mielikuvituksessani mietin, millainen äiti on. Kysyin isältä monta kertaa äidistä, mutta aihe oli vaikea ja siitä vaiettiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kymmenvuotiaana äidinkaipuuni pamahti päälle voimakkaimmin.”

Teini-ikäisenä olin masentunut, lintsasin paljon koulusta, ja minulla oli haastavaa perheeni kanssa. Silloin suunnittelimme kavereitteni kanssa, että etsisimme yhdessä äitini. Aloin tehdä salapoliisityötä. Kaivoin isän papereista tiedon, että minulla on äidin puolelta neljä vuotta nuorempi sisko, Krista. Siihen saakka minulla oli ollut vain yksi sisko, isän ja hänen puolisonsa minua yhdeksän vuotta nuorempi tytär. 

”Meillä ei ole yhteistä lapsuutta siskoni Kristan kanssa, vaan suhteemme alkoi rakentua vasta teini-iässä. Olen kiitollinen, että sain näin ihanan ja läheisen siskon.”
”Meillä ei ole yhteistä lapsuutta siskoni Kristan kanssa, vaan suhteemme alkoi rakentua vasta teini-iässä. Olen kiitollinen, että sain näin ihanan ja läheisen siskon.”

Kun olin 16-vuotias, äiti soitti isälleni ja pyysi, että minä soittaisin takaisin. Isä ei ollut kuullut äidistä vuosikausiin eikä ollut tiennyt, missä tämä oli. Puhelu oli meille täysi yllätys. Soitin äidille ja lähdin junalla hänen luokseen. Äidin tapaaminen juna-asemalla jännitti, tunnistin äidin heti ja hän minut.

”En kokenut erityisiä vau-fiiliksiä, mutta en myöskään pettymystä.”

Ensikohtaamisemme oli käytännöllinen − ei elokuvallista tunnelmaa tai suuria tunteita. Päällimmäinen tunne oli hämmennys. Menimme autoon ja ajoimme äidin kotiin. Siellä odotti 12-vuotias Krista. Hän oli kuullut minusta ensimmäisen kerran pari vuotta aiemmin ja tiesi, että olen tulossa käymään. Krista odotti malttamattomana, että saa isosiskon. Jäin heidän luokseen saman tien useaksi viikoksi − se tuntui luontevalta, eikä sitä sen kummemmin mietitty. 

Emme alkaneet äidin kanssa heti puhua tapahtumista syvällisemmin. Eivät ihmissuhteet niin mene. En kokenut erityisiä vau-fiiliksiä, mutta en myöskään pettymystä. Olin vain helpottunut, että nyt minulla oli äiti, jonka kanssa sain viettää aikaa. Siskoni esitteli minua pitkin pihoja ylpeänä.

”Tajusin, miten paljon juurettomuus oli häirinnyt elämääni.”

Siitä lähtien aloin olla säännöllisesti tekemisissä äidin kanssa. Vähitellen masennukseni ja murrosiän kohina alkoivat rauhoittua. Tajusin, miten paljon elämääni oli häirinnyt juurettomuus ja halu tietää, minkälainen äitini on. En ollut niinkään ollut vihainen siitä, että minut oli jätetty.

Olin kavereiden kanssa romantisoinut kuvaa äidistä ja ajatellut, että hän oli ollut pakotettu jättämään minut. Olin myös siinä nuoruuden murroksessa ajatellut, että jos löydän äidin, niin kaikki selviää: saan jonkin rauhan ja selityksen. Ja kyllä siinä tavallaan niin kävikin. Perheemme tragediat eivät siihen kuitenkaan päättyneet.”

Millainen suhde Maaritilla on nykyään äitiinsä ja siskoonsa? Millaisen tragedian Maarit kohtasi? Miten hän on onnistunut selviämään siitä, ja miten hän on käsitellyt omia murheitaan ja menneisyyttään äitinsä ja siskonsa kanssa? Lue Maaritin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 24/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.

Surullinen

Ihana tarina.
Hylkääminen on aina ikävä juttu. Meidän perheessä sen teki lastensuojelu. Nyt olen erossa lapsestani. Ehkä joskus kun hän on täysi-ikäinen voimme taas olla yhdessä.
Lastensuojelu vieraannuttaa perheet joissakin tapauksissa.

  • ylös 6
  • alas 10
Kitinä

Lastensuojelu vieraannuttaa lapset bio perheistään usein järjestelmällisesti. Lastensuojelun toimijoiden ei tarvitse noudattaa lakia lasten palauttamiseksi, koska Suomessa ei ole puolueetonta valvontaa- vain jonkinlainen omavalvonta. ”Korppi ei korpin silmää noki” sopii tähän yhteyteen hyvin.

Lain mukaan lastensuojelun tavoitteena on aina lapsen palauttaminen kotiinsa tai läheisilleen, mutta somen mittavien kirjoitusten perusteella näin tapahtuu aniharvoin.

Lastensuojelun puolueeton nykytilaselvitys voi pelastaa tuhansia lapsia turhilta, vaurioittavilta sijoituksilta takaisin koteihinsa. (ks Puurtinen-Korhonen, Kuntaliitto 3/2021). Vaadimmetätä. Katso facebook kadotetutlapset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla