Pelko ja huoli isästä ovat seuranneet kansanedustaja Niina Malmia lapsena ja vielä aikuisenakin. Kun isä myönsi alkoholisminsa muutama vuosi sitten, juominen alkoi vähentyä ja Niinan toivo herätä.
Lankapuhelin pirisee myöhään illalla. Niina Malm, 10, on yksin kotona, koska äiti on yövuorossa terästehtaalla. Niina kävelee eteiskäytävään ja nostaa luurin korvalleen. Soittaja on taksikuski, joka pyytää apua. Niinan isä pitäisi saada taksista ulos ja sisälle kotiin.
Niina avaa rivitaloasunnon ulko-oven. Hän näkee, kuinka isä rypee lumihangessa taksin etuvalojen kajossa.
Yhdessä taksikuskin kanssa he nostavat isän pystyyn, ja Niina kävelyttää hänet olohuoneeseen. Isä rojahtaa beigelle kangassohvalle ja sammuu. Niina paiskaa olohuoneen oven kiinni, ottaa saksanpaimenkoira Rikun mukaansa ja lähtee naapuriin yöksi.
Isä oli juonut niin kauan kuin Niina muistaa, ei siinä mitään uutta ollut. Mutta sinä talvisena iltana Niina ajatteli: Ei minun tarvitse tätä kestää. Minähän olen vasta lapsi.
Niinasta tuntuu, että hänellä on ollut kaksi isää. Ensimmäinen auttoi ja nauratti. Toinen korkkasi Koskenkorvan ja vajosi itsesääliin.
”Siinä oli semmonen katkeamispiste.”
Niin Niina Malm, 39, miettii nyt sitä iltaa kymmenvuotiaana, taksista hankeen kaatunutta isää. Pertta-koira pyörii jaloissa keittiössä kotona Imatralla valmiina vastaanottamaan herkkuja ja rapsutuksia.
Niinasta tuntuu, että hänellä on ollut kaksi isää.
Ensimmäinen isä kertoi vitsejä, joille Niina nauroi maha kippurassa. Se isä lähti aina auttamaan. Silloinkin, kun Niina, puoliso Jari ja lapset tulivat lomareissulta Rukalta ja talvirenkaat paukahtelivat yksi toisensa jälkeen. Isä ajoi Joensuuhun vastaan, otti lapset kyytiin, toi kotiin ja laittoi takkaan tulet.
Kun Niina oli vuorotöissä ja Jari reissuhommissa, isä tuli lapsille yövahdiksi.
Toinen isä istui nojatuolissa, korkkasi Koskenkorvan, muuttui ärsyttäväksi jankkaajaksi ja vajosi itsesääliin.
”Kaikki rupesi pyörimään hänen ympärillään, miten hänellä menee huonosti, vaikka oli vielä työpaikka ja perhe. Isälle ei mennyt jakeluun, että hänestä ei välitetä silloin, kun hän on humalassa, muuten kyllä rakastetaan.”
Isät näyttivätkin erilaisilta: Terve isä oli 190-senttinen ja satakiloinen, siististi pukeutunut hyvän ruuan rakastaja, viikset trimmattu. Kun putki oli päällä, isä nuhjaantui ja laihtui monta kiloa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/niina_juo_kahvia.jpg?itok=nVniaPaQ)
Vaikka isä joi, arki pyöri. Monta vuotta juominen rajoittui viikonloppuihin, ja 1990-luvun laman jälkeisessä henkisessä ilmapiirissä viikonloppukännäys ei ollut mitenkään tavatonta.
Niinan parhaat kaverit tiesivät juomisesta. Monen muunkin isä tai äiti naukkaili.
”Se oli meillä välillä vähän sellaista 90-luvun laman lasten vertaistukitoimintaa. Muistan, kuinka me käveltiin koulusta kotiin isommassa porukassa alakouluikäisinä ja mietittiin, että kenenköhän iskä tai kukahan on ratkennut ryyppäämään, ja eroaakohan meikäläiset.”
Alkoholismista ei kotona juuri puhuttu. Se oli neljäs perheenjäsen tai kutsumaton vieras, joka ei ymmärtänyt poistua.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun Niina oli katsonut isäänsä lumihangessa, hän esitti toivomuksen. Hän halusi, että vanhemmat eroaisivat. Näin myös tapahtui.
”Sanoin äidille, että haluan valita, milloin näen iskää. En halunnut nähdä häntä humalassa.”
Nyt kun Niina on itse äiti, oma alakouluikäisenä sanottu toive tuntuu hurjalta. Ei siksi, että Niina katuisi tai haluaisi tehdä toisin, mutta kuitenkin.
”Onhan se kova toive omalta lapselta. Äitini ajatus oli varmaan ollut, että perhe pidetään läjässä mahdollisimman pitkään. Minun ajatukseni oli, että tästä ei tuu yhtään mitään, mie en jaksa enää. Että kun tämä on aina tätä, yhtä rallia kaiken aikaa.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/niina_malm_ja_pertta.jpg?itok=aqScqCqX)
Alkoholismista ei kotona juuri puhuttu. Se oli neljäs perheenjäsen tai kutsumaton vieras, joka ei ymmärtänyt poistua.
”Viina oli isän paras kaveri silloin, kun olin lapsi.”
Vasta aikuisena Niina alkoi ymmärtää, että isä on sairas, ei tahallaan ilkeä.
Välillä kului pitkiä aikoja niin, että Niina ei juurikaan nähnyt isää, vaikka he molemmat asuivat Imatralla.
Pelko ja huoli ovat silti seuranneet Niinaa lapsena ja vielä aikuisenakin. Kun isästä ei kuulunut, alkoi kylmäävä arvuuttelu: onko putki päällä, onko isä vielä elossa?
Monia muitakin tunteita on kulkenut mukana.
Häpeää: miksi isän pitää olla tuollainen ääliö? Vasta aikuisena Niina alkoi ymmärtää, että isä on sairas, ei tahallaan ilkeä.
Pettymystä: niin monta kertaa isä lupaili kaikenlaista, mutta melkein yhtä monta kertaa lupaukset murenivat.
Vihaa: miksi niin moni toi viinaa humalaiselle isälle vielä siinä vaiheessa, kun hän ei enää itse päässyt asunnosta ulos?
”Itsehän alkoholisti ne viinat kurkkuunsa kaataa, mutta en minä ainakaan haluaisi avittaa ketään sillä tavalla hautaan.”
Surua: miksi sinä isä teet itsellesi ja meille muille näin?
”Kun isä suostui myöntämään tilanteen itselleen, juominen alkoi vähentyä.”
Isä myönsi alkoholisminsa muutama vuosi sitten.
”Minulle se oli suhteemme merkittävin hetki. Isä sanoi tuossa meidän kodin pihalla, että hän on alkoholisti. Silloin tiesin, että nyt ollaan menty jonkin ison esteen yli. Kun isä suostui myöntämään tilanteen itselleen, juominen alkoi vähentyä.”
Niinassa virisi hento toiveikkuus. Ehkä isä nyt pystyy lopettamaan. Pystyisikö?
”Toivoin loppuun asti, että isä raitistuu.”
Kun tieto isän kuolemasta tuli, Niina jäi miettimään viimeistä puheluaan isän kanssa. Olisiko jotain voinut tehdä toisin?
Mitä Niina ajattelee isästään nyt? Miltä Niinasta on tuntunut vaihtaa tehdastyö valtakunnanpolitiikkaan? Kun Niina oli lapsi ja nuori aikuinen, kotona jouduttiin välillä laskemaan markkoja ja euroja. Mitä ne vuodet opettivat Niinalle? Koko jutun voit lukea Kodin Kuvalehdestä 3/2022 tai tilaajana digilehdestä.
