Lapsena Kari Parkkonen ei ikävöinyt äitiä tai kaivannut isää, mutta yritti pestä itseään saman väriseksi kuin muut Pihtiputaalla. Kun salaisuus isästä selvisi, löytyi myös sisaruksia ja heillä samanlaisia tarinoita ja neniä.
Toimittaja on ennenkin matkustanut Helsingistä Pihtiputaalle tapaamaan Kari Parkkosta.
Syksyllä 1957 Seura-lehti lähetti reportterinsa haastattelemaan Karia. Kari oli silloin kolmevuotias ja asui viiden kilometrin päässä nykyisestä kodistaan isovanhempiensa kanssa.
Karista kertova juttu oli otsikoitu ”Mummo, miksi olen musta?”. Lehtijuttu loppuu näin: ”Vanhusten silmistä saattoi tajuta pienen ahdistuksen ja syvän toiveen: – Kunpa olisimme täällä vielä silloin, kun kiharapäinen nuorukainen tulee kotiin allapäin kysyen: Vaari, mistä olen tullut, missä on isä?”
”Tummaihoinen lapsi oli 1950-luvun Suomessa harvinaisuus, mutta en koskaan kummastellut itseäni.”
Nyt Kari on 68-vuotias, ja lehtileike on hänellä tallessa kirjoituspöydän laatikossa. Sen dramaattinen tyyli huvittaa Karia.
”Tummaihoinen lapsi oli 1950-luvun Suomessa harvinaisuus, mutta en koskaan kummastellut itseäni. Koko Pihtipudas sulki minut sellaiseen turvaverkkoon, että en osannut ajatella olevani erilainen kuin muut”, Kari sanoo.
Karin maailmassa asiat olivat olleet aina samalla tavalla. Kotona olivat temperamenttinen mummu ja myhäilevä vaari, navetassa muutama lehmä. Lähellä asui naapureita, joiden luona kyläiltiin sunnuntaisin, ja neljän kilometrin päässä oli kyläkoulu kavereineen.
Äitiään Kari kutsui Maireksi. Maire asui jossain kauempana ja kävi kylässä kerran kesässä. Tuliaiseksi hän toi lelukippiauton tai traktorin. Jos Kari tiesi, koska äiti on tulossa, hän saattoi odottaa portilla ja katsoa, kuinka äidin hahmo lähestyi.
”Sellaisia asioita ja elämäntilanteita ei osaa ihmetellä, joihin on tottunut.”
”Mutta en juossut koskaan vastaan. Ne vierailut olivat enemmän teknistä yhteydenpitoa. Siinä ei ollut sen erikoisempaa tunnetta mukana.”
Isästään Kari ei tiennyt mitään, eikä hänestä puhuttu.
”Sellaisia asioita ja elämäntilanteita ei osaa ihmetellä, joihin on tottunut.”
Meijän poika
”Tämä on sitten meijän poika”, sanoi mummu sukutarinan mukaan, kun Kari tuotiin tupaan Pihtiputaan Elämänjärvelle toukokuussa 1954. Kuukauden vanha vauva asetettiin pirtin pöydälle katsottavaksi.
Karin äiti oli käynyt etukäteen neuvottelemassa vanhempiensa kanssa siitä, että nämä ottaisivat lapsen huolehdittavakseen. Äidillä ei ollut vakituista työtä, vain satunnaisia työpestejä lähikunnissa. Hän oli 21-vuotias.
Karista tuli isovanhempiensa kasvattilapsi. Sosiaalilautakunnan papereihin merkittiin myös lyhenne ”au”, avioliiton ulkopuolella syntynyt. Hilma-mummu ja Einari-vaari olivat kasvattaneet aiemmin kuusi lasta aikuisiksi. Vähän yli viisikymppisinä he olivat jälleen vauvan vanhempina.
Kotitalosta muodostui pitkäksi aikaa kylän keskus. Vieraita riitti, ja jokaisella oli yleensä jotakin tuomisinaan: paitoja, housuja, sukkia, lakkeja, käsineitä, kakkuja, pikkuleipiä, leipiä ja leluja.
Jotkut tulivat vain ihmettelemään tummaihoisempaa vauvaa, mutta suuri osa halusi auttaa ja tukea. Kyläläiset tunsivat isovanhemmat ja tiesivät, että he ovat kunnollisia, työteliäitä ihmisiä.
”Mummua ja vaaria kunnioitettiin. Sama kunnioitus ulottui myös minuun”, Kari sanoo.
Vauva kasvoi harvinaisen ehtiväiseksi taaperoksi.
”Puhumisen halu oli kova ja ääntäkin riitti, mutta suustani tuli pitkään vain outoa siansaksaa. Ujjeqwekn keqwkqje, yhtenä solkena. Herkimmät pelkäsivät jo, voinko koskaan oppia suomen kieltä, jospa minulla on hallussa vain isänkieli.”
Kolmevuotiaana selvät sanat löytyivät. Kavereita löytyi naapurista ja serkuista. Kerran Kari yritettiin porukalla hyvässä yhteisymmärryksessä valkaista.
”Ajattelimme, että olen hieman enemmän ruskettunut kuin muut. Tahdoimme kokeilla, muuttuisiko väri pesemällä.”
”Mummu vaati ehdottomasti, että opettajien pitää suojella minua kaikelta mahdolliselta nimittelyltä ja muulta kiusaamiselta.”
Ensin sekoitettiin karjakeittiön suuressa muurinpadassa vettä ja paketillinen pyykinpesupulveria, sitten sytytettiin tuli padan alle. Vaahto valui kauas, kun Kari kylpi.
Siitä puuhasta mummu kiskoi Karin korvasta pitäen ja kiroillen. Mutta kun koulunkäynnin aika tuli, mummu meni etukäteen opettajan puheille.
”Hän kertoi minusta, ulkonäöstäni ja vilkkaudestani. Mummu vaati ehdottomasti, että opettajien pitää suojella minua kaikelta mahdolliselta nimittelyltä ja muulta kiusaamiselta.”
Niin kävi.
Kun Kari oli 16-vuotiaana tansseissa Pihtiputaan Muurasjärvellä, vuotta nuorempi naapurikunnan tyttö katsoi, että tuossapa on vilkas ja nopealiikkeinen kaveri. Hän osoitti poikaa sormella ja sanoi siskolleen: mäpä otan tuon.
Pian Jatta ja Kari ovat olleet yhdessä 53 vuotta.
Salaisuus selvitettävänä
Karin kotoa on lähimpään suureen kaupunkiin, Jyväskylään, 150 kilometriä, mutta hiihtoladulle pääsee takapihalta. Omalla kylällä on pari sataa asukasta.
”Kaikki tuntevat toisensa. Se on hyvä ja turvallinen asia”, Kari sanoo.
Hän kävi nuorena ammattikoulussa ja painajan hommissa Äänekoskella Jyväskylän lähellä, mutta muutti takaisin Pihtiputaalle ensin talonmieheksi ja sitten mainostoimistoyrittäjäksi. Mikään muu seutu ei tuntunut yhtä rakkaalta. Jatta oli kunnalla toimistotöissä.
Lapset syntyivät Pihtiputaalle: Virve vuonna 1980, Ville 1983 ja Pete 1990.
”Ehkä Peteä kiinnostivat juuret siksi, että häneltä kysyttiin asiaa aika usein etenkin sitten, kun hän alkoi esiintyä laulajana.”
Lapsista nuorin, Pete, näytti eniten isältään. Häntä oli jo lapsena kiinnostanut, kuka hänen isänsä isä on, ja isompana hän sanoi joskus, että haluaisi selvittää arvoituksen.
”Ehkä Peteä kiinnostivat juuret siksi, että häneltä kysyttiin asiaa aika usein etenkin sitten, kun hän alkoi esiintyä laulajana”, Kari miettii.
Karille kysely oli tuttua. Kun hän nuorempana urheili ja kiersi yleisurheilukilpailuissa ympäri Suomea, monet arvuuttelivat vähän samaan tapaan, mistä hänen juoksijan geeninsä olivat peräisin. Ehkä Jamaikalta?
Kari ei osannut vastata. Maire-äiti ei ollut puhunut Karille tämän isästä koskaan, kun oli käynyt vierailuilla. Kun Kari tuli murrosikään, vierailut harvenivat entisestään. Äiti oli ryhtynyt tilan emännäksi ja perustanut uuden perheen.
”Muutaman kerran kysyin Mairelta tarkempia tietoja isästä. Äiti ei halunnut puhua menneistä asioista. Nelikymppisenä hän alkoi sanoa olevansa liian vanha muistelemaan vanhoja juttuja.”
Vuonna 2020 Pete kysyi Karilta lupaa osallistua Sukuni salat -televisio-ohjelmaan, jossa isoisän henkilöllisyyttä yritettäisiin selvittää. Kari vastasi, että se on Peten oma päätös. Hän ei osannut uskoa, että jotain voisi löytyä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kari_parkkonen17.jpg?itok=1vUTAjNa)
Tivoli saapui kaupunkiin
Ensimmäinen johtolanka oli löytynyt jo aiemmin. Kari oli etsinyt arkistoista lehti-ilmoituksia kansainvälisestä tivolista, jonka oli kuullut kenties kiertäneen Suomea vuonna 1953. Hän oli saanut selvitettyä, että loppukesällä 1953 sellainen tivoli oli tosiaan tullut myös Jyväskylään. Karin äiti työskenteli silloin kaupungissa kotiapulaisena.
Lehti-ilmoituksen mukaan tivolin ”sensatio-ohjelmistoon” kuuluivat muun muassa harmaakarhut ”suorittamassa taitavuusohjelmaa”. Ilmoituksessa kerrottiin, että tivolissa oli surmanajo eli ”nainen autolla ja mies moottoripyörällä ajamassa samanaikaisesti jättiläistynnyrissä” sekä ”Neekeriorkesteri John Baillie”.
”Mietimme vaimoni kanssa jo 1980-luvulla, voisivatko isä ja sirkus liittyä yhteen. Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia selvittää asiaa enempää. Nettiä ei ollut, ja tiedot olisi pitänyt hankkia kynän ja paperin kanssa.”
Keväällä 2021 Kari näki Pihtiputaalla kotinsa takapihalla ensimmäisen kerran kuvan isästään.
Sukuni salat -ohjelmaa tehdessä salaisuus alkoi selvitä. Ohjelman tekijät pääsivät isän jäljille Peteltä ja Karilta otettujen dna-testien avulla.
Keväällä 2021 Kari näki Pihtiputaalla kotinsa takapihalla ensimmäisen kerran kuvan isästään.
Oikeastaan kyse ei ollut kuvasta vaan levyn kannesta, jossa isä oli vetopasuunan kanssa. Karin isä Pierre Rassin oli Martiniquelta kotoisin oleva muusikko ja musiikin tuottaja. Hän oli päätynyt Karibianmeren saarelta Eurooppaan erilaisille musiikkikiertueille.
Yksi isän matkoista oli suuntautunut tivolin mukana Suomeen John Baillien orkesterissa.
”Olin ollut kaikki vuodet oikeassa. Tilanne ei ollut shokki, mutta se oli kuin elokuvissa. Suuret ajatukset ja tunteet olivat käsin kosketeltavia.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kari_parkkonen10.jpg?itok=BkeYmVFT)
Äidit Pihtiputaalta Pariisiin
Kari oli kaivannut isää, mutta sisarusten löytymisestä hän ei ollut osannut edes haaveilla. Yhtäkkiä heitä oli monta.
Sukuni salat -ohjelman juontaja kertoi Karille, että isä oli kuollut vuonna 2006, mutta isän lisäksi oli löytynyt Ranskassa asuva sisko. Kari lähetti sähköpostia siskolle.
Seuraavan vuoden aikana sisaruksia löytyi dna-testien avulla lisää. Yhteensä Karille on nyt löytynyt isän puolelta kaksi veljeä ja neljä siskoa, joista yksi on kuollut.
Lue Kodin Kuvalehdestä 5/2023, mitä Karin ja sisarusten tapaamisissa puhuttiin ja millaisen jatkon Karin elämäntarina sai. Tilaajana voit lukea jutun myös digilehdestä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.
Kari Parkkonen
68-vuotias Kari asuu vaimonsa Jatan kanssa Pihtiputaan Elämänjärvellä. Heillä on aikuiset lapset Virve, Ville ja Pete sekä viisi lastenlasta. Kari sanoo olleensa Jatan kanssa yhdessä ”yli sata vuotta” – kun vuodet lasketaan molempien osalta yhteen. Jokainen vuosi on ollut hyvä. Joskus Jatta miettii, eikö Kari koskaan aloita rauhallisempaa elämänvaihetta. Silloin Kari vastaa imeneensä vauhdin ja asenteen jo mummun ja vaarin kermanekasta.
