Kuvat
Juha Salminen ja Lilli Earlin kotialbumi
Näyttelijän ammatti oli Lilli Earlin unelma. ”Pienenä halusin perustaa barokkiteatterin, jossa esitettäisiin Shakespearea ja Molièrea ja jonne yleisö pukeutuisi aina parhaimpiinsa.”
Näyttelijän ammatti oli Lilli Earlin unelma. ”Pienenä halusin perustaa barokkiteatterin, jossa esitettäisiin Shakespearea ja Molièrea ja jonne yleisö pukeutuisi aina parhaimpiinsa.”

Lilli Earl kasvoi jo lapsuudenperheessään ajatukseen, että tavallinen ei riitä. Ihmisen pitää olla kiinnostava. Siihen Lilli pyrki kaikin keinoin, kunnes meni rikki.

Meidän perhe on erikoinen. Täytyy olla, koska isä on Kari Suomalainen. Isoveljet muistuttivat siitä kerran lastenlääkäriäkin: kysyivät, että tiedätkös, kenen poikia me ollaan. Ja äidin sukulaiset sanovat aina äidille, että älä valita, kun tuommoisen miehen sait.

Niin Lilli Earl ajatteli, kun oli hyvin pieni ja vielä nimeltään Lilli Suomalainen.

Jos pieneltä Lilliltä olisi kysytty tarkemmin, millä tavalla teidän perhe on erikoinen, hän ei olisi osannut vastata.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Isän pilapiirros oli aina aamun Hesarissa, joo, mutta kävivät muidenkin isät töissä. Koti oli Helsingin Sanomien omistamassa kerrostalossa Haagassa, ja myös kaikkien naapureiden perheistä joku oli töissä lehdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kotona oli ruskeat huonekalut ja ruskea kokolattiamatto, joka haisi tupakalta. Isä poltti kaksi askia päivässä. Suurin piirtein sellaista se oli 1970-luvulla kaikilla.

Mutta jotain erilaista perheessä oli pakko olla, koska ihmiset heistä puhuivat. Ja siksi, että tavallisuus ei ollut mitään.

”Isä niin sanoi. Ihmisen pitää olla kiinnostava.”

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja Lilli-tytär kotitalon parvekkeella Helsingin Haagassa. Helsingin Sanomat omisti asunnon, ja jokaisesta naapuristakin joku oli Hesarissa töissä.
Pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja Lilli-tytär kotitalon parvekkeella Helsingin Haagassa. Helsingin Sanomat omisti asunnon, ja jokaisesta naapuristakin joku oli Hesarissa töissä.

 

 

Taas se rähjää

Ainakaan Suomalaisten kesämökki ei ollut tavallinen. Se oli Visavuori, alun perin Emil Wikströmin koti ja ateljee. Kuvanveistäjä Wikström oli Kari Suomalaisen äidinisä.

Kesällä Lilli vietti paljon aikaa Visavuoressa yhdessä isän kanssa.

”Lämmitimme saunaa, ja isä työnsi minua kottikärryissä. Kun perustimme kaverini kanssa SOS-salaseuran, isä piirsi seuralle pinssit”, Lilli kertoo.

Erityisen kivoja olivat yhteiset kauppareissut Valkeakoskelle. Takaisin ajettaessa isä aina kysyi, mennäänkö pitkää tietä, ja Lilli vastasi, että mennään vaan. Isä käänsi auton maisemareitille, joka vei Konhon siltaa pitkin Vanajan yli. Sama rituaali jatkui, kun Lilli oli aikuinen, niin kauan kuin isä pystyi ajamaan.

”Se oli meidän tapamme pitää yhteyttä, kun emme oikein osanneet puhua toisillemme. Autossa me vain olimme. Soitin kasetilta Edvard Griegin Peer Gyntiä tai muuta haikeaa.”

Sellainen oli lomaisä.

Työisä heräsi aamulla seitsemältä ja vei lapset kouluun. Sen jälkeen hän ajoi Helsingin Sanomien toimitukseen ja kävi päätoimittajan kanssa läpi ideansa päivän pilapiirroksesta. Hän viimeisteli aiheen mielessään kuuden kilometrin kävelylenkillä, joka kulki aina samaa reittiä keskustan ja Erottajan ympäri. Sitten hän tuli kotiin piirtämään kuvan ja vei sen toimitukseen. Rutiinit olivat niin täsmälliset, että ihmiset tarkistivat kellojaan hänen kävelyretkensä mukaan.

Työpäivän päätteeksi isä korkkasi pullon Kolmen Leijonan viskiä ja sanoi, että nyt isä huokaisee. Hän kaatoi Iittalan lasiin viskiä desin verran ja kulautti sen kerralla. Katseli televisiota, kaatoi uuden desin ja kulautti. Jatkoi, kunnes pullo oli tyhjä. Joka ilta.

”Siitä tietysti seurasi, että isän unen laatu oli mitä oli ja mieliala heilahteli. Isä sai ajoittain raivareita, jotka eivät alkaneet mistään. Ne vain tulivat ja lähtivät heti lapasesta. Ne olivat niin osa elämää, ettei niihin lopulta enää kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Vetäydyin omaan huoneeseeni ja kirjoitin päiväkirjaa.”

 

Lilli Earlin työpaikka on Teatteri Jurkassa, jossa hän näytteli jo lukiolaisena pääosaa näytelmässä Viattomuus kadulta. Ylpeä isä kutsui näytökseen myös Mauno ja Tellervo Koiviston, perhetutut. ”Kun presidentti istui alas, tuoli hajosi hänen altaan."
Lilli Earlin työpaikka on Teatteri Jurkassa, jossa hän näytteli jo lukiolaisena pääosaa näytelmässä Viattomuus kadulta. Ylpeä isä kutsui näytökseen myös Mauno ja Tellervo Koiviston, perhetutut. ”Kun presidentti istui alas, tuoli hajosi hänen altaan."

 

Äiti Lippe Suomalainen yritti pitää tilanteita rauhallisina. Riidoissa Lilli oli pienenä aina äidin puolella.

”Mutta kyllä minä aika varhain aloin ymmärtää, mistä isän käytös johtui. Joku on joskus sanonut, että elin lasisen lapsuuden, mutta en minä sitä niin näe. Ymmärsin isän käytöksen taustat niin selvästi, etten osannut kuin ehkä närkästyä siitä, että taas se rähjää.”

Isällä oli ollut riitaisa lapsuuskoti, Lilli tiesi. Isän äiti Estelle soitti viulua ja tanssi balettia mutta myös riiteli niin raivokkaasti, että naapurit muuttivat pois talosta. Juuri hän iskosti lapsiinsa opin, että tavallinen ei riitä.

”Joku on joskus sanonut, että elin lasisen lapsuuden, mutta en minä sitä niin näe. Ymmärsin isän käytöksen taustat niin selvästi, etten osannut kuin ehkä närkästyä siitä, että taas se rähjää.”

Oli ollut sota, jonne isä joutui 20-vuotiaana. Hän kertoi usein, että se oli ollut heille kaupunkilaispojille kovempi paikka kuin maalla kasvaneille. Maalla kasvaneet olivat sentään nähneet teurastuksia.

”Sitten tulivat työ ja perhe, ja piti suorittaa, suorittaa ja olla kaiken päälle kiinnostava”, Lilli sanoo.

”Isällä oli koko ajan leuat lukossa. Omien sanojensa mukaan hän eli psykoosissa koko ikänsä.”

Varsa mikä varsa

Lilli Earl nykäisee ovea. Kiinni on. Hän on Teatteri Jurkan hallintopäällikkö, joka vastaa henkilöstön palkanmaksusta, tilinpäätöksestä, yleisötyöstä ja tarvittaessa varmistaa senkin, että lilliputtiteatterin kaikki ulko-ovet ovat varmasti lukossa.

Teatteri on maailma, jota Lilli rakastaa, ja juuri tässä roolissa hän siellä viihtyy. Ei esillä, vaan taustalla.

Ennen oli toisin.

Kymmenvuotiaina Lilli ja ystävättäret Annukka ja Niina kiersivät vanhainkodeissa laulamassa vanhuksille ja tarjoamassa heille karkkia. He keräsivät rahaa kipeille eläimille ja kantoivat bussipysäkeille syötävää rappioalkoholisteja varten. Ruokakassin viereen he jättivät lapun: Älä heitä pois, tässä on ruokaa.

”Olimme pieni haagalainen naistoimikunta. Annukan äiti aina ihmetteli, minne kaikki ruoka jääkaapista katoaa.”

Esikuva hyväntekeväisyyteen tuli koulusta. Lilli kävi englantilaista koulua, jonka opettajat olivat amerikkalaisia ja hollantilaisia nunnia. Käsityötunnilla lapset ompelivat kodittomille lapasia kangastilkuista.

Koulussa oli kivaa, kunnes Lilli täytti kaksitoista. Silloin hänen vatsaansa alkoi sattua. Sitä tapahtui niin usein, että nunnat epäilivät hänen lintsaavan.

”Sattui oikeasti. Kotona oli paljon riitoja siihen aikaan.”

Kun Lilli sitten sai ehdot historiasta ja matematiikasta, hän ilmoitti, että englantilainen koulu loppuisi tähän. Hän vaihtoi samaan suomalaiseen kouluun, jota veljetkin olivat käyneet.

”Suomalaisesta peruskoulusta puuttui kuri, ja 15-vuotiaana minulla alkoi lyhyt mutta hirveä murrosikä. Se oli huono yhdistelmä.”

 

Lilli ja isä Visavuoressa. ”Isä ei osannut paijata. Minunkin päätäni hän aina taputti, täp täp täp. Se oli hänen tapansa osoittaa, että minä välitän. Mahdollisimman vähän kosketuskontaktia.”
Lilli ja isä Visavuoressa. ”Isä ei osannut paijata. Minunkin päätäni hän aina taputti, täp täp täp. Se oli hänen tapansa osoittaa, että minä välitän. Mahdollisimman vähän kosketuskontaktia.”

 

Monta kertaa Lilli tunki muovikassit täyteen vaatemyttyjä ja ilmoitti, että hän lähtee kotoa eikä takaisin tule. Tuli kuitenkin, kun oli nukkunut pari yötä kaverien luona. Kerran hän livahti aamuviideksi lentoasemalle ja lensi kenellekään kertomatta Roomaan. Kerran hän uhkasi isää keittiöveitsellä, kun tämä taas sai raivarin.

”Äiti vei minua terapiaan ja olisi halunnut apua koko perheelle, mutta isä oli sitä mieltä, että varsa mikä varsa, kyllä se siitä tasaantuu. Hän oli ollut nuorena samanlainen ja tykkäsi, kun uskalsin panna vastaan.”

Viimein Lilli joutui käsirysyyn opettajan kanssa ja sai koulusta potkut. Lopun lukuvuotta hän kulutti aikaa ajelemalla bussilla päätepysäkiltä päätepysäkille.

”Isä oli sitä mieltä, että varsa mikä varsa, kyllä se siitä tasaantuu. Hän tykkäsi, kun uskalsin panna vastaan.”

Sitten murrosikä oli ohi.

Peruskoulun Lilli suoritti loppuun, mutta lukio jäi kesken, kun hänelle tarjottiin pääosaa Teatteri Jurkan näytelmässä Viattomuus kadulta. Totta kai hän sen otti. Oli ihanaa olla näkyvillä ja kiinnostava. Näyttelijän ammatti oli ainoa, josta hän oli koskaan haaveillut.

Turkan opissa

Cooperissa 2 500 metriä.

20 etunojapunnerrusta.

3 leuanvetoa.

Se oli Teatterikorkeakoulun kesäläksy ennen opintojen alkua vuonna 1983. Lilli juoksi 2 800 metriä ja teki punnerrukset, mutta leuat eivät nousseet. Eivät millään. Myöhemmin lääkäri totesi, että hänen ruumiinrakenteellaan olisi pitänyt treenata vuosia, ennen kuin olisi onnistunut.

Rehtori Jouko Turkka ei selityksiä kuunnellut. Jos ei leukoja, ei oppitunteja.

Joka aamu Lilli tuli kouluun hikisenä, niin kuin muutkin, koska lihakset piti lämmittää valmiiksi. Mari Rantasila, Kai Lehtinen ja muut opiskelukaverit jatkoivat tunneille. Lilli lähti Kaivopuistoon juoksemaan. Seurakseen hän sai toisen opiskelukaverin, joka ei ollut läpäissyt kesäläksyä.

”Juoksimme ympyrää kahdeksan tuntia päivässä.”

Illalla perhe kauhisteli Lillin paisuneita nilkkoja, mutta aamuun mennessä turvotus laski ja Lilli jatkoi juoksemista. Lopulta nilkat röntgenkuvattiin ja niistä paljastui hiusmurtumia.

”Turkka lähetti minut punttisalille. Jos ei pysty juoksemaan, nostellaan painoja, mutta oppitunneille ei ole asiaa.”

Vähän ennen joulua Lilli sai tarpeekseen ja lähti koulusta.

Kotona Lilli sanoi, että Turkka on hullu. Isä vastasi, että hullu mikä hullu.

 

Autoimmuunisairaus vei 30-vuotiaalta Lilliltä hiukset, mutta hän on oppinut viihtymään peruukeissa. ”Migreenit ja ihottumat katosivat saman tien, kun hiukset lähtivät. Minusta se oli ihan hyvä vaihtokauppa.”
Autoimmuunisairaus vei 30-vuotiaalta Lilliltä hiukset, mutta hän on oppinut viihtymään peruukeissa. ”Migreenit ja ihottumat katosivat saman tien, kun hiukset lähtivät. Minusta se oli ihan hyvä vaihtokauppa.”

 

Aina pitää olla kiinnostava

Kuin sisällä olisi mätää, mustia möykkyjä. Lilli oksensi ja oksensi, kunnes mitään ei enää tullut ulos.

”Syömishäiriö lähti itseinhosta. Tuntui, että kuka tahansa sai sanoa minusta ihan mitä tahansa. Olin kuitenkin vasta 19-vuotias, kun vyörytys alkoi.”

Jälkeenpäin Lillillä on vain hataria muistikuvia ikävuosista kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä. Hän ei muista tapaamiaan ihmisiä eikä tunnista itseään lehtijutuista, joita hänestä tehtiin.

Kyllä niitä tehtiinkin. Annettiin ymmärtää, että Lilli lähti teatterikorkeasta, koska oli hienostoperheen pilalle hemmoteltu kakara. Haastateltiin Turkkaa, joka kutsui entistä oppilastaan räystäsperseeksi notkoselän vuoksi. Pitkään Lillistä tuntui, että kadulla vastaantulijat tuijottivat hänen takapuoltaan.

”Syömishäiriö lähti itseinhosta. Tuntui, että kuka tahansa sai sanoa minusta mitä tahansa.”

Mutta Lilli hymyili ja oli aina pirteä ja sanavalmis. Kun sinä niin rohkeasti teet ja sanot, hänelle sanottiin, ja hän lähti mukaan mihin tahansa, mitä hänelle ehdotettiin. Viihteen nimissä.

Vasta kotona hän itki.

”Kun piti aina olla niin kiinnostava. Se oli sisäänrakennettu juttu, kelpaamisen ehto. Minulta meni kaikki uskottavuus. Sössin aivan kaiken.”

Syömishäiriö paheni, mikään ei pysynyt sisällä. Kun Lilli sai rytmihäiriöitä, hän soitti isälle.

Isä hommasi tyttären Diakonissalaitokselle tutkittavaksi. Lilli sai kaliumia ja nesteytystä suoraan suoneen. Viiden päivän ajan hoitajat opettivat hänelle syömisrytmiä ja neuvoivat ruokia, joiden nieleminen ei tuntuisi liian vaikealta.

Joka päivä isä tuli kesken töidensä Lillin vuoteen viereen ja luki siinä iltapäivälehden. Luettuaan hän nousi ja kysyi, tarvitsetko jotain. En tarvitse, kiitos, Lilli vastasi.

Seuraavana päivänä isä tuli uudestaan.

”Piti aina olla niin kiinnostava. Se oli kelpaamisen ehto. Minulta meni kaikki uskottavuus. Sössin aivan kaiken.”

Aamupalaksi kaksi Diapamia

Vuonna 1990 Ilta-Sanomien lukijat valitsivat 26-vuotiaan Lillin Suomen turhimmaksi julkkikseksi.

Ei-julkinen Lilli sai unta vain unilääkkeen avustamana.

Unilääkkeestä tuli niin hyvä olo, että hän ryhtyi ottamaan sitä jo iltapäivällä. Sitten hän alkoi syödä rauhoittavia. Reseptejä sai, kun kävi pyytämässä niitä eri lääkäreiltä.

Vähän vaille 30-vuotiaana Lilli aloitti aamut kahdella Diapamilla. Päivän mittaan hän napsi ahdistusta lääkitseviä pillereitä kuin pastilleja. Kodeiinia sisältävää yskänlääkettä hän joi suoraan pullon suusta.

Lääkkeiden ohessa lohtua toi kirkko. Lilli kävi katolisissa messuissa ja puhui pappien kanssa. Rippituolissa hän osasi vain itkeä ja toistella, että minulla on paha olla.

”Tuntui, että olin mokannut ihan kaiken.”

Synkkä mies baaritiskillä

Etälukio, aikuislukio, iltalukio. Lilli on kolme kertaa suorittanut abikurssit, että voisi lopultakin osallistua kirjoituksiin ja painaa päähänsä valkoisen lakin. Osallistuminen on aina jäänyt kiinni matematiikasta.

”Nyt matikkaa ei enää tarvitse suorittaa, joten ajattelin lopultakin hoitaa lukion. Paitsi en tänä vuonna. Meidän Jack-poika on tämän kevään abi. En halua viedä häneltä glooriaa.”

1990-luvun alkupuolella Lilli kävi hotellikoulun, ja sen hän suoritti loppuun asti. Valmistumisen kunniaksi hän lähti Hotelli Hesperian baariin. Baaritiskin ääressä istui synkkä mies ja tuijotti viskilasiin.

”Ajattelin, että siinä taas yksi suomalainen mies hautoo itsemurhaa. Päätin mennä juttelemaan, ettei hän tekisi mitään itselleen.”

Väärä arvaus. Mies oli Kanarialla asuva englantilainen Paul Earl. Hän työskenteli lomaosakebisneksessä ja oli osallistunut suomalaisten osakkaiden kokoukseen. Kokous oli mennyt huonosti, siitä synkkyys.

”Paulkin arvasi väärin. Häntä oli varoitettu prostituoiduista, jotka etsivät baarissa asiakkaita. Ilmankos hän ei aluksi halunnut puhua minulle mitään.”

Illan mittaan väärinkäsitykset selvisivät. Paul palasi seuraavana päivänä Kanarialle, mutta lensi viikkoa myöhemmin takaisin ja matkusti Lillin kanssa juhannukseksi Visavuoreen.

”Isä tuli tervehtimään aamiaiskananmunan keltuaiset rinnuksilla ja katsoi sillä tavoin, että mikä öljyyn kastettu eläin sieltä tuodaan. Vähän aikaa Paulin kanssa juteltuaan hän kävi suihkussa ja vaihtoi puhtaan paidan.”

Loppukesästä Paul tuli Suomeen kymmeneksi päiväksi. Ajatuksena oli, että kokeillaan. Jos tästä vaikka tulisi jotakin.

”Olimme tavanneet 16. kesäkuuta 1993, ja 10. syyskuuta muutin Kanarialle Paulin luo. Isä sanoi, että myy pois autosi, niin saat matkaan hyvän pesämunan. Hän tykkäsi Paulista heti.”

13. tammikuuta 1994 Lilli täytti 30 vuotta ja veti koko rauhoittavien lääkkeiden varastonsa vessasta alas. Vieroitusoireita kesti kolme viikkoa, mutta sydän kesti äkkilopetuksen. Sitä lääkärikin ihmetteli.

Häät pidettiin kesällä 1996 Pyhän Henrikin katedraalissa. Anglikaaninen Paul ja katolinen Lilli allekirjoittivat papin kanssa sopimuksen, että lapset kastetaan katolisiksi.

”Sovimme, että lapset saavat myöhemmin päättää, pysyvätkö katolisina vai vaihtavatko seurakuntaa.”

Lilli Suomalaisesta tuli Lilli Earl 31. elokuuta 1996. Isä Kari Suomalainen juhli mukana. Kuva: Peter Jansson / Sanoma-arkisto.
Lilli Suomalaisesta tuli Lilli Earl 31. elokuuta 1996. Isä Kari Suomalainen juhli mukana. Kuva: Peter Jansson / Sanoma-arkisto.

 

Hyvä tavallinen elämä

Työ Teatteri Jurkassa on tavallista mutta kivaa. Elokuussa Lilli ja Paul viettivät 25-vuotishääpäivää.

”Minun elämäni on nyt hyvää. Nautin tavallisuudesta. Jos olen jonkun mielestä tylsä, niin sitten olen.”

Tosin syömistä Lilli joutuu opettelemaan lopun ikäänsä, niin hän uskoo. Hän tuntee vieläkin syyllisyyttä syömisestä.

Ja vaikka kaikki aina luulevat, että hän on positiivinen ja iloinen ihminen, sekään ei oikein pidä paikkaansa.

”Mieheni sanoo, että toista he tietäisivät, jos asuisivat kanssani. Oikeasti olen kroonisesti masentunut, mutta musta, brittiläisen kuiva huumorintajuni pelastaa.”

Kuitenkin tärkeimmät asiat elämässä ovat hyvin. Lapset asuvat omillaan ja ovat onnellisia. Emilie, 23, opiskelee lakia Tallinnassa. Jack, 20, käy salilla hankkimassa lihasta heinäkuussa alkavaa armeijaa varten. Heille tavallinen riittää, niin Lilli uskoo. Ja toivoo.

”Lapsilleni elämä ei ole siitä kiinni, mitä muut heistä ajattelevat.”

”Jossain vaiheessa pyysin äidiltä ja isältä, että erotkaa. Olen onnellinen, että he eivät tehneet niin.”

Neljä kertaa viikossa Lilli käy äidin luona hoitamassa asioita ja juttelemassa. Äiti sairastaa Lewyn kappale -muistisairautta, joka on pysynyt hyvin kuosissa. Kotihoito käy antamassa hänelle aamulääkkeet, ja iltahoitaja muistuttaa iPadin kautta iltalääkkeistä.

Lilli tietää, että dementia on jossain määrin periytyvää. Hän on antanut lapsille toimintaohjeet vanhuutensa varalle.

”Olen sanonut, että pistäkää vain minut palvelutaloon, kun alan käydä rasittavaksi. Minua ei haittaa yhtään.”

Jos Lilli jotakin haluaa omasta lapsuusperheestään lapsille välittää, niin sen, että heti ei anneta periksi.

”Jossain vaiheessa pyysin äidiltä ja isältä, että erotkaa. Olen onnellinen, että he eivät tehneet niin. Pitkässä liitossa on se ihana puoli, että siinä tulee vaiheita. Eläkepäivinä äidillä ja isällä oli tosi hyvät välit.”

Moni luulee Lilliä iloiseksi ja positiiviseksi ihmiseksi. ”Oikeasti olen kroonisesti masentunut, mutta musta, brittiläisen kuiva huumorintajuni pelastaa.”
Moni luulee Lilliä iloiseksi ja positiiviseksi ihmiseksi. ”Oikeasti olen kroonisesti masentunut, mutta musta, brittiläisen kuiva huumorintajuni pelastaa.”

Jäähyväiset isälle

Elämänsä lopussa Lillin Kari-isä oli pitkiä aikoja sairaalassa. Siellä hän pelkäsi, että perhe ei välitäkään hänestä ja jättää hänet yksin. Siitäkin huolimatta, että läheiset kävivät hänen luonaan joka päivä.

”Perusturvattomuutta se oli. Isän oli hirveän vaikea luottaa ihmisiin ja erityisesti naisiin, koska hänen äitinsä oli mitä oli.”

Isän ainoa sisko kuoli juhannuksena 1999. Isän elämänhalu sammui siihen.

”Vakaasti uskon, että silloin isä päätti kuolla. Hän sanoi, ettei hän kuulu seuraavalle vuosituhannelle.”

Viimeiset ajat isä vietti Visavuoren takaverannalla ja katseli hiljaisena järvelle. Lillikin asui kesäloman ajan Visavuoressa.

”Kun maanantaiaamuna 9. elokuuta lähdin perheen kanssa takaisin Helsinkiin, isä sanoi, että kyllä tämä tästä. Päivällä hän meni sairaalaan rutiinitarkastukseen. Yöllä äiti sai puhelun, että isä oli kuollut puolenyön jälkeen.”

Sairaalahuoneen yöpöydälle oli jäänyt kirja Kuolema tulee keskiyöllä.

Pitkän aikaa perhe kuuli Visavuoren yläkerrasta askeleita ja yskimistä. Siellä oli isän huone.

”Kävimme monta kertaa tarkistamassa, mutta ei siellä ketään näkynyt. Se oli vain meidän isä.”

Ei ainakaan ollut tavallista.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2021.

Lilli Earl

57-vuotias näyttelijä, käsikirjoittaja ja toimittaja, joka asuu Helsingissä puolisonsa, mainostoimistoyrittäjä Paul Earlin kanssa.

Lapset Emilie ja Jack ovat aikuisia.

Lilli työskentelee Teatteri Jurkan hallintopäällikkönä.

"Olen ajatellut, että elämäni on ollut kuin Porin vanha klonksuva junarata. Juuri kun on tapahtumassa jotain hyvää, niin klonks, tulee kuhmu kiskoihin", Lilli sanoo.

Vierailija

Ja taasen tuli kyyneleet. Seurasin aikoinani Suomalaisen perhe-elämää eikä se todellakaan ollut tavallista.Kiva oli lukea että aika on tehnyt hyvää Lillille ja hänen perheelle

ajattele

Kiva juttu Lillistä - mukava tietää, että hänelle kuuluu ihan hyvää - tai siis tavallista :) . Sellainen huomautus vaan, että lääkkeitähän e.i pidä suinkaan heittää mihinkään vessanpönttöön, vaan viedä apteekkiin asianmukaiseen hävittämiseen. Jo jutun sisällä olisi voinut asian mainita vaikkapa suluissa. Tietämättömyyttä on liikkeellä aivan liian paljon, eikä sitä tule ruokkia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla