Keramiikkataiteilija Anu Pentik, 80: ”Haluan elää jokaisen sekunnin, viimeiseen asti”

Elä jokainen päivä, tuntikin. Elä huonokin päivä, itke jos itkettää, mutta älä lakkaa tuntemasta, älä ikinä elämästä.

Käytä hyvin jokainen ihmeellinen minuutti, jolloin olet hereillä ja elossa, etkä esimerkiksi kuollut tai unessa.

Siinäpä Anu Pentikin, 80, elämänohje. Kuulostaa ehkä juhlalliselta ja hiukan vaativalta, mutta ei ole. Tai ainakin sitä pystyy noudattamaan yksi ihminen: Anu Pentik.

Anu ei halua jättää vuorokaudesta elämättä sekuntiakaan. Siksi hän nukahtaa joka ilta kirja kädessä, telkkari ja kaikki valot päällä.

”En vain malta lopettaa lukemista enkä uutisten katsomista. Haluan elää viimeiseen sekuntiin asti, kunnes naks, uni vie.”

Uni vie yleensä Kymmenen uutisten jälkeen, mutta koska Anulla on kiire elää äkkiä lisää, hän herää joka aamu kello 4.30.

Herättyään Anu katsoo ulos makuuhuoneensa seinän kokoisista ikkunoista. Niistä näkyy Kitkajärvi ja pohjoinen taivas, teeriä, metsoja, poroja, revontulia.

”Yritän huomata aamun. Oikein nautiskella. Tajuta, että ooh, olen taas tänäänkin heräämässä.”

Kun Anu lähtee ajamaan kohti keramiikkatehdastaan, Topi-puoliso jatkaa unia omassa makuuhuoneessaan.

Työpäivänsä Anu aloittaa aamuviideltä. Kun hän on tyhjässä tehdashallissa yksin, koittaa päivän paras sekunti: hän avaa keramiikkauunin. Jos esineet tulevat uunista ulos ehjinä ja oikeanvärisinä, Anu huutaa ilosta ääneen.

Valmis hulluihin koiranpäihin

Aika on keramiikkataiteilija Anu Pentikille kultaa. Sen huomaa heti kätellessä.

”Neljäkö tuntia meillä on aikaa jutella?” Anu tarkistaa.

”Ehdottaisin päivän ohjelmaksi tätä: Haluaisin esitellä elämäni kolme rakkainta paikkaa. Ne, joiden kesken energiani jaan. Ykkönen on tämä tehdas. Kakkonen on koti. Topi kuuluu kotiosioon. Kolmonen on remontoimamme hirsitalo, Timisjärvi. Tehtaalla syömme lohikeittoa, kotona on kahvit, Timisjärvellä vähän jotain makeaa. Miltä kuulostaisi?”

Ihanalta, ja siltä, että tämä keijumaisen pieni, pehmeällä ja hiljaisella äänellä puhuva nainen hallitsee tätä päivää eikä päivä häntä.

Nyt ollaan Posiolla, Anun vuonna 1971 perustamassa keramiikkatehtaassa. Pöydällä on rivi savisia koiranpäitä. Koiransa Anu otti uunista tänä aamuna ja oli hilkulla huutaa täysillä jeeee, mutta ei sitten huutanutkaan, sillä paikalla oli muita.

”Olisivat pitäneet minua hulluna. Vaikka toisaalta, kato näitä mun koiria. Nämäkin ovat aivan hulluja. Tällaisia hulluja koiranpäitä nykyään tehdä pamauttelen. Nuorempana en olisi ikinä uskaltanut. Silloin piti olla niin tosissaan, niin pentik-design.”

Urallaan Anu on saavuttanut kunniatohtorin arvon, Pro Finlandia -mitalin ja muotoilun valtionpalkinnon. Pentikin kahvikupit tunnistaa lähes jokainen suomalainen, ja perheyrityksestä on kasvanut yksi maan menestyneimmistä.

Mutta pitkään Anu tunsi olevansa kouluttamaton askartelunohjaaja Kuusankoskelta, sillä kouluttamaton askartelun­ohjaaja Kuusankoskelta hän oli.

”Vuosia olin epävarma. Hukkasin paljon energiaa siihen, että yritin näyttää, kuinka hyvä olen. Näyttelin pärjäämistä itsellenikin. Ymmärrätkö? Sinunkin kollegasi, kun ne kysyvät, mitä teet, ja sinä kysyt niiltä. Ja sitten te kaikki vastaatte, että hyvin menee, ei mitään ongelmaa. Vaikka kuitenkin on. Kaikilla on”, Anu sanoo.

”Vasta nyt olen sen ikäinen, että en käytä voimavarojani enää minkäänlaiseen näyttämiseen. Uskallan viimein olla vain minä. Sellainen rehellisyys antaa hirveästi energiaa muuhun. Ja energiaahan minulla riittää. Siksi ihmiset väsyvät kanssani.”

Topikin?

”Sitä sinun pitää kysyä Topilta. Mutta tiedän minä senkin, miltä tuntuu, kun energiaa ei ole. Kun tuntuu siltä, että seis maailma, haluan täältä pois.”

Mikä sai Anun 35-vuotiaana menettämään elämänhalunsa? Miten se palautui? Mihin Anu ja Topi toisissaan rakastuivat? Lue koko Anu Pentikin elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 16/22 tai digilehdistä.