Tuomo Paasovaara eläytyi lapsena äitinsä ongelmiin niin vahvasti, että ahdistui. Myöhemmin äitiriippuvuus vaihtui holtittomaan elämään,
"Stockmannin kosmetiikkaosaston tiivistyi kaikki se, mitä elämältä tavoittelin. Glamour, hohdokkuus, ylellisyys. Kullan kimallus, kauniit ihmiset.
Olin juuri Helsinkiin saapunut Haukiputaan poika. Olin valmistunut maskeeraajaksi ja haaveenani oli saada meikkaripiireissä nimeä.
Minut on luotu suuriin kuvioihin, ajattelin. En enää ikinä palaisi pohjoiseen.
Ei se mennyt niin.
YHDEKSÄNVUOTIAANA ENNEN seurakunnan lapsikuoron harjoituksia karkasin ja menin piiloon, ettei tarvitsisi lähteä. Ahdisti niin jo valmiiksi.
Vietyään minut ja kaksossiskoni harjoituksiin äiti nimittäin lähti keskustaan hoitamaan oman äitinsä asioita. En pystynyt keskittymään laulamiseen, kun kurkin ikkunasta parkkipaikalle nähdäkseni, onko äidin oranssi Escort tullut jo takaisin.
En oppinut yhtään laulua. Pelkäsin aina, ettei äiti tule.
Äiti ei koskaan ymmärtänyt pyytää anteeksi.
Jos mummon kauppa- ja apteekkiasiat venyivät, äiti antoi meidän lasten odottaa epätietoisina seurakuntatalon parkkipaikalla. Hän laittoi oman äitinsä tarpeet meidän lasten edelle, siltä minusta tuntui.
Seisoin parkkipaikalla ja mietin, miten selviytyisin seitsemän kilometrin kävelystä kotiin.
Kyllä äiti lopulta aina tuli, mutta koskaan hän ei ymmärtänyt pyytää anteeksi. Hän ei kyennyt näkemään teossaan mitään väärää.
Miten äiti jaksaa, kuoleeko äiti?
OLIN KOKO LAPSUUTENI sairaalloisen riippuvainen äidistäni, ja äidillä taas oli riippuvuussuhde omaan äitiinsä.
Kuuntelin korvat tarkkana äidin huolia ja ahdistuksia ja otin ne omikseni. Janosin äidin seuraa ja huomiota, ja samalla pelkäsin hänen puolestaan. Miten äiti jaksaa, miten äiti pärjää, kuoleeko äiti?
Vasta paljon myöhemmin tajusin, ettei sellainen ahdistus kuulu lapselle.
En halunnut mennä edes serkuille yökylään, koska olisi tullut äitiä liian kova ikävä.
Äiti piti perhekotia kehitysvammaisille. Isä oli myyntiedustajan työnsä takia paljon poissa, joten olimme siskon kanssa paljon kaksistaan.
Äidin huomio oli työssä. Olisiko turvattomuuden tunne perua niiltä ajoilta?
Tai ehkä jotakin tapahtui jo vaikeassa synnytyksessä. Sisko vietiin suoraan happikaappiin, minä pääsin äidin iholle. Kenties takerruin häneen jo silloin. Joka tapauksessa minä olin äidin poika, herkkä poika.
Kaksossiskoni kokemus lapsuudesta on toisenlainen kuin minun. Hän tukeutui enemmän isäämme. Teini-iässä siskoni vietti normaalia nuoruutta, kävi diskoissa, tapasi ystäviä.
Minä olin kiltti, uskovainen poika, en käynyt missään. En halunnut mennä edes serkuille yökylään, koska olisi tullut äitiä liian kova ikävä.
KUN ÄITINI VANHEMMAT vanhenivat, hän kävi hoitamassa heitä paljon. Joskus hän otti meidät lapset mukaan.
Muistan kerran, kun mummolassa hyppäsin oven takaa ja pelästytin äidin. Halusin niin kovasti, että hän huomaisi minut, pysähtyisi kohdalleni. Kysyisi vaikka, miten koulu meni ja tuliko läksyjä.
Äiti vain suuttui.
Kerran äiti oli viikonloppuna laittanut oikein ihanaa makkarakeittoa, jota jäi yli. Maanantaina koulussa oli pahaa ruokaa, ja koulun jälkeen juoksin vesi kielellä kotiin ajatellen, että ihanaa, siellä on vielä jäljellä hyvää keittoa. Äiti olikin vienyt loput vanhemmilleen.
Olin 21-vuotias ja päättänyt vihdoin irtautua kotoa, äidistä.
LÄHDIN HELSINKIIN elokuussa 2002. Olin 21-vuotias ja päättänyt vihdoin irtautua kotoa, äidistä, koko Haukiputaan Kellon kylästä.
Nousin junaan reppu selässäni, mukanani rullalle kääritty patja, elämätön murrosikä ja hirveä halu kokea nopeasti kaikki, mitä maailmalla on minulle tarjota. Helsingissä minulla olisi tilaa hengittää.
Olin suorittanut lukion jälkeen siviilipalveluksen ja opiskellut meikkaajaksi.
Työkansio kainalossani hain kauneusalan töitä ja sainkin. Olin kosmetiikkaesittelijänä muun muassa Stockalla ja Sokoksella.
Ei niitä tilaisuuksia niin vain tullut.
ELÄMÄN YLÄ- JA ALAMÄET ovat aina näkyneet painossani. Lapsena olin hivenen pullukka, mutta teini-iässä aloin lihoa kunnolla. Äiti sairastui niihin aikoihin masennukseen, ja huoli hänestä vaikutti minuun niin, että söin liikaa.
Helsinkiin muutettuani ryhdyin käymään kuntosalilla. Sain painoa alas 25 kiloa.
Ensimmäiset vuodet Helsingissä olivat mukavaa nuoren ihmisen elämää, mutta ei siitä tullut ihan sellaista kuin olin ajatellut, ei suurta menestystä. Ei niitä tilaisuuksia niin vain tullut.
Tein kaikkea, mikä soti hengellistä kasvatustani vastaan.
VAIKKA OTIN ETÄISYYTTÄ äitiin, tilalle tuli toisia riippuvuuksia, toisenlaista hallitsemattomuutta.
Join liikaa, juhlin monta kertaa viikossa, pelasin rahapelejä, harrastin irtosuhteita. Tein kaikkea, mikä soti hengellistä kasvatustani vastaan.
Olen aina ollut kaunosielu, ja Helsingin vuosina tuhlasin hullun lailla rahaa vaatteisiin ja kauniisiin lasiesineisiin.
Saatoin tuosta vain keksiä, että lähdetäänpä Saksaan shoppailemaan. Tulin kotiin laukussani lainarahalla ostettuja Villeroy & Bochin astioita ja paljon muuta.
Aluksi makea elämä viehätti, mutta neljän, viiden vuoden jälkeen siitä meni maku. Elämä alkoi tuntua merkityksettömältä.
Aloin lihoa taas kuin limpputaikina. Suurin syy siihen oli varmasti juominen.
Jossain vaiheessa lakkasin avaamista laskulta näyttäviä kirjekuoria.
RAHANKÄYTTÖ RIISTÄYTYI niin, etten enää selviytynyt laskuistani. Ne menivät ulosottoon.
Jossain vaiheessa lakkasin avaamista laskulta näyttäviä kirjekuoria. Keräsin ne ruskeaan pahvilaatikkoon vaatekaapin pohjalle. Pahvilaatikko on minulla edelleen, kuoret yhä avaamatta.
Kerran istuin meikkarikavereideni kanssa Alppipuistossa kuuntelemassa reggaeta ja juomassa viiniä. Minullakin oli viinipullo kädessäni, mutta yhtäkkiä en halunnutkaan juoda sitä. Kaikki tuntui merkityksettömältä.
Tämä on turhaa, kaikki on paskaa, sanoin kavereilleni.
He nauroivat, luulivat, että vitsailin.
Syksyllä 2010 vuokra-asuntoni laitettiin myyntiin. Totesin, että on aika lähteä. Helsinki on nähty.
Mitä jäi käteen? Taloudellinen epäonnistuminen, itsetunnon romahdus, arvottomuuden tunne.
ÄITI JA ISÄ ILAHTUIVAT, kun soitin ja kerroin palaavani kotiin. Kai he olivat olleet minusta huolissaan. Äiti oli rukoillut puolestani paljon.
Vuokranantaja, perhetuttumme, vuokrasi pakettiauton ja lupautui kuskiksi. Itse en voinut luottohäiriöisenä vuokrata yhtään mitään.
Pakkasimme autoon harvat huonekaluni, 24 laatikollista vaatteita ja koristeellisia lasiesineitä.
Oli lokakuun loppu. Ajoimme läpi kolean, harmaan Suomen.
Matkalla ajattelin, että kahdeksan vuotta Helsingissä, ja mitä jäi käteen? Taloudellinen epäonnistuminen, itsetunnon romahdus, arvottomuuden tunne. Kymmeniätuhansia euroja velkaa. Olin rikkonut omaa moraaliani vastaan monin eri tavoin.
Se oli todellinen tuhlaajapojan paluu.
Perillä iltamyöhällä kannoimme huonekalut omakotitalon yläkertaan, vanhaan tuttuun huoneeseeni. Äiti oli laittanut uunilohta ja perunamuusia.
YKSI KÄÄNNEKOHTA ELÄMÄSSÄNI oli se, kun älysin hakea ja pääsin velkajärjestelyyn. Tein töitä puhelinmyyjänä, ja velkajärjestelyssä minulle määrättiin kolmen vuoden ja neljän kuukauden takaisinmaksuohjelma.
Puhuimme äidin kanssa paljon kaikesta menneestä. Armosta ja anteeksiannosta. Välillä itkimme toistemme kaulassa elämän kipeyttä.
En syytä äitiä mistään. Lapsuudessani hän teki kaiken parhaan kykynsä mukaan ja kasvatti meitä niin hyvin kuin silloisella tiedollaan ja taidollaan pystyi. Hän oli paras mahdollinen äiti minulle.
Kun aloin elvyttää äitiä, tajusin, että hän ei palaa.
Helmikuussa 2013 sairastuimme sikainfluessaan kaikki kolme, minä, äiti ja isä. Äiti oli täyttänyt vähän aikaisemmin 60. Hän oli reilusti ylipainoinen ja huonokuntoinen, ja influenssa oli hänelle liikaa.
Äiti inhosi lääkärissä käymistä ja vastusteli, kun sanoin tilaavani hänelle ambulanssin. Ambulanssi oli jo tilattu, kun hänen huulensa menivät sinisiksi ja sydän pysähtyi.
Kun aloin hätäkeskuksen ohjeiden mukaisesti elvyttää äitiä, tajusin, että hän ei palaa. Sillä hetkellä päästin hänestä tunnetasolla irti.
Se sattui valtavasti. Kuin selkää vedettäisiin puukolla auki.
Pahin pelkoni oli toteutunut, joten pelko ei enää kahlinnut minua.
ÄITI KUOLI MYÖHEMMIN sairaalassa. Isä itki vuolaasti, mutta minulla ei enää silmä edes kostunut.
32 vuoden pelko äidin menettämisestä oli päättynyt. Tiesin, että jos vielä kerran saisin rutistaa häntä ja kertoa, miten paljon rakastin, mikään ei muuttuisi. Kaikki oli jo annettu anteeksi puolin ja toisin.
Pahin pelkoni oli toteutunut, joten pelko ei enää kahlinnut minua. Tuntui kuin olisin saanut lahjaksi uuden elämän.
Äiti oli eläessään rukoillut paljon, ja minusta tuntui, että kuollessaan hän jätti viestikapulan minulle. Henkiseen elämääni tuli uutta syvyyttä.
Tulevaisuudessa tahtoisin kuitenkin kohdata ja auttaa ihmisiä jollain syvemmällä tasolla.
JAKSOIN TAAS PITÄÄ huolta itsestäni. Aloin sauvakävellä, ryhdyin laihduttamaan. Kun painoni epätoivoisina Helsingin-vuosina oli lähtenyt nousuun, se jatkoi nousuaan äidin kuolemaan saakka. Lopulta minulla oli ylipainoa 70 kiloa.
Kuulostaa ehkä hullulta, että joku voi olla näin ääripäiden ihminen, mutta minä vain olen.
Äidin kuoleman jälkeen olen pudottanut ylipainostani puolet.
Joulukuun lopussa maksoin pois viimeiset erät velastani. Nyt olen siitäkin vapaa.
Enää minua ei sureta se, että nuoruuden unelmani maineen saamisesta meikkimaailmassa kariutui. En halua enää samoja asioita kuin silloin.
Toki voin edelleen kaunistaa ihmisiä: se on luojan luoman kauneuden esiin tuomista. Tuntuu hyvältä, jos voin sillä tavalla antaa hyvän mielen toiselle.
Tulevaisuudessa tahtoisin kuitenkin kohdata ja auttaa ihmisiä jollain syvemmällä tasolla. Olen saanut elämässä niin paljon anteeksi, että toivon, että saisin paljon myös rakastaa."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.
