"Turvan pitää löytyä itsestä, ei kodin seinistä"

Kun muuttomiehet syyskuussa saapuivat Laila Snellmanin ovelle, he pysähtyivät eteiseen ja saivat sanottua vain yhden ­sanan. Vau.

Niin esimerkillisesti Laila oli pakannut. Jokaisen muuttolaatikon kyljessä oli selvitys sisällöstä. Kaikki kuusikymmentä laatikkoa oli pinottu kantovalmiiksi, viiden pinoihin.

Miesten olisi kyllä pitänyt muistaa Laila. Hän oli tilannut saman firman kuin viimeksi, vuosina 2012 ja 2009.

Laila Snellman on nyt 57-vuotias. ­Elämänsä aikana hän on muuttanut 27 kertaa eli keskimäärin joka toinen vuosi. Hänen omistamansa mallitoimisto Paparazzi on vaihtanut osoitetta kahdeksan kertaa.

"Minulle koti ei nähtävästi ole sama kuin muille. Kotini on enemmän tavaroissa ja taidekokoelmassa kuin seinissä."

Tavarat ja taidekokoelma, tosiaan.

Pienelle lapselle jokainen muutto merkitsi seikkailua.

Voisi kuvitella, että ammattimuuttajan sisustus olisi kuin romanileiri, helppo kääriä hevosen selkään, mutta Lailan nykyisessä asunnossa Espoon Tontunmäessä on kristallikruunu jokaisessa neljässä huoneessa. Olohuoneen katosta roikkuu lisäksi suuri italialainen designlamppu. Koti on täynnä hauraita veistoksia ja vaaseja, paksuja mattoja ja muhkeita antiikkilipastoja.

Viimeistään valtava täyspuinen sängynpääty sai muuttomiesten muistin palautumaan.

Lailan edellinen koti sijaitsi Helsingin Eirassa, kivikaupungin kerrostalossa. ­Tämä nykyinen on pellon laidalla sijaitseva rivitaloasunto, jonka olohuoneen korkeaan kattoon ja takapihaan Laila ihastui. Kahta koiraa, Nuppua ja Cocoa, olisi helppo viedä ulos. Laila teki ostopäätöksen heti.

Nyt, muutaman kuukauden asumisen jälkeen muutosta ei näy jälkeäkään. Taulut on ripustettu. Eteisen seinälle on päätynyt vanha käsin kirjailtu seinävaate, jonka Lailan vanhemmat toivat aikoinaan Burmasta.

Vanhemmat ne nimittäin vasta reissulasseja olivatkin.

Kolmen kielen perhe

Laila syntyi vuonna 1956 Varsovassa, joka oli hänen isänsä ensimmäinen komennuspaikka. Klaus Snellman oli nuori diplomaatti, joten perhe muutti usein – keskimäärin joka toinen vuosi. 

Pienelle lapselle se merkitsi seikkailua. Laila ja hänen sisarensa katselivat, kun muuttoautot jälleen ajoivat pihaan. Minnehän nyt mentäisiin?

Ensimmäiset yöt uudessa kaupun­gissa perhe nukkui aina hotellissa. Sitten tavarat saapuivat ja koti oli pystyssä. Varsova, Kööpenhamina, Helsinki, Ankara, Geneve, Helsinki, San Francisco.

Lapsuudesta jäi Lailaan ainakin kaksi piirrettä.

"Tarvitsemme tänne enemmän väkeä, me tylsistymme keskenämme."

Hän tottui kansainvälisyyteen, eri kult­tuureihin ja uskontoihin. Ankarassa siskokset vaativat saada omat rukous­matot mukaan puistoon. Kun työmiehet tuli­vat tauollaan rukoilemaan, tytöt kumar­telivat mukana.

Genevessä yksi Lailan parhaista ystävistä oli senegalilaisen diplomaatin tytär Adjo. Kahdeksanvuotias Laila otti osaa Adjon perheen bileisiin, joissa aikuiset söivät ja tanssivat tuntikausia. Hänkin oppi pyörittämään ranteita tanssiessaan.

Koko aikuiselämänsä Laila on kaivannut Helsinkiin rukouskutsujen kaikua ja sellaista kansainvälistä puutarhaa kuin Geneven diplomaattitalojen katoilla.

"Suomi on niin pysähtynyt ja hiljainen. Tarvitsemme tänne enemmän ­väkeä, me tylsistymme keskenämme", hän sanoo ja huokaa.

"Sitä paitsi täällä on ihan liikaa lakeja. Suomalaiset luulevat, että jokaista ­niistä pitää noudattaa."

Lapsuus jätti jälkensä myös Lailan ­puheeseen. Kolmen siskonsa kanssa Laila puhui englantia, espanjalaisen äitinsä Pepitan kanssa ranskaa. Suomea hän ­venyttelee hesalaisittain, mutta sanojen loput jäävät hetkeksi kaikumaan kuin ranskassa: enemmänn, ihann.

Kolmaskin piirre tarttui, tietysti. Se muuttaminen. 

Lukiolainen aloittaa itsenäisen elämän

Lailan ensimmäinen koti ilman vanhempia oli Munkkiniemen asuntola, joka oli tarkoitettu diplomaattiperheiden lapsille. Sinne hän ja isosisko Camilla muuttivat 1972 käydäkseen Suomessa lukion.

Vanhemmat jäivät San Franciscoon, ja se oli siskosten mielestä hyvä. Itsenäinen elämä sai alkaa.

Laila tapasi asuntolassa ensimmäisen miehensä, kitaristi Peter Lerchen, jonka isä oli töissä YK:ssa. Peterin kanssa he muuttivat ensin Lauttasaareen ja sitten Taka-Töölöön. Ne olivat boheemeja kämppiä. Huonekalut oli haalittu vinteiltä, seiniä peittivät intialaiset kankaat. 

Hippiaatteen Laila oli omaksunut San Franciscossa. Hän oli seurannut rauhanmarsseja ja kiinnostunut yhteiskunnasta, feminismistä ja pasifismista. Ajatteluun vaikutti myös isoisä Teo Snellman, joka kannatti kasvissyöntiä, veti paastokursseja ja kirjoitti ravinto-oppaita.

Lapsena Laila halusi lääkäriksi.

"Halusin auttaa ihmisiä. Ajattelin, että olisi ihanaa lähteä Afrikkaan auttamaan. Puhuin siitä paljon, mutta toisin kävi."

Laila oli puhunut pitkään myös lap­sista. 22-vuotiaana hän synnytti pojan. 

Sitten hän ja Peter erosivat. Se selittää, miksei Laila lähtenyt Helsingistä, vaikka piti kaupunkia autiona ja lohduttomana. Hänelle tarjottiin työpaikkaakin kuuluisassa kiinteistöyrityksessä San Franciscossa, mutta Lailalla ja Peterillä oli yhteishuoltajuus.

Niinpä Laila keräsi säästöt, jotka oli ansainnut muutamassa vuodessa mallin töillä, marssi pankkiin ja osti Ullanlinnasta ensimmäisen oman asuntonsa.

Koirat tarvitsevat pihan Espoossa

27-vuotiaana Laila ei ollut mikään hupsu haaveilija. Hänellä oli viisivuotias poika, asuntolaina ja vasta perustettu mallitoimisto, Suomen ensimmäinen. Toisen miehensä, valomies Pekka Tirkkosen kanssa Laila sai kaksi lasta lisää: Marlon vuonna 1985 ja Claudian vuonna 1986.

Lapset ja yritys sitoivat Lailan paikalleen. Hänellä oli kuitenkin äkkipikainen ja kärsimätön luonne: elämän piti pysyä liikkeessä.

Kun seikkailemaan ei päässyt, Laila vaihtoi asuntoa. Ullanlinna, Taka-Töölö, Kuusisaari. Tapiola, Etu-Töölö, Kruununhaka. Eira, Haukilahti, Taka-Töölö... 

Muutoille oli erilaisia syitä. Parisuhde alkoi tai päättyi. Laila halusi enemmän tai vähemmän tilaa, kaupungin keskelle tai lähiön rauhaan. Keväisin Lailassa ­heräsi halu omaan puutarhaan, mutta syksyllä siitä ei enää ollut iloa.

Ostohetkellä Laila ajattelee jo asunnon seuraavaa omistajaa.

Tänne Espooseen Laila muutti koiriensa takia. Eivät ne kärsineet kerros­talossa, mutta ulos piti kulkea hanka­lasti hissillä. Sitä paitsi Nuppu ja Coco inhoavat sadetta. Espoossa ne voi sadepäivänä päästää pihalle kääntymään.

"Haluaisin kyllä teettää tänne jonkin remon­tin, mutta minusta on tullut varovainen", Laila sanoo.

"Minun täytyy miettiä, ketä varten sen tekisin. Itselleni vai lapsiperheelle?"

Ostohetkellä Laila ajatteli muutakin kuin olohuoneen korkeaa kattoa: 500 metrin päähän rakennetaan Urheilupuiston metroasemaa.

Kun Länsimetro aikanaan valmistuu, Lai­lalla saattaa taas olla kämppä myynnissä.

Mikä tragedia se nyt on?

Vain yhden kerran Laila muutti pois Suomesta. Tallinnaan.

Elokuussa 1991 Viro oli juuri itsenäistynyt. Laila istui terassilla ja ihasteli keskiaikaisia kiviholveja ja nuoren valtion innostunutta ilmapiiriä. Kotona Suomessa Paparazzi kärsi veloista, jotka olivat syntyneet 1980-luvun nousuhuumassa. Laman ilmapiiri oli raskas, ja Laila halusi vähän tilaa hengittää. 

Kun ystävä Jens Moustgaard syyskuussa soitti ja kysyi, tietäisikö Laila ­hyvää ravintolapäällikköä uuteen Eeslitall-ravintolaan, päätös oli tehty.

Laila jätti Paparazzin varatoimitusjohtajan hoiviin ja muutti Marlon ja Claudian kanssa Tallinnaan. 

Vanhankaupungin ravintolassa kävi muusikoita, taiteilijoita ja nuoria poliitikkoja. Pöydissä puhuttiin useita kieliä. Lailan vanhemmatkin innostuivat, tulivat paistamaan valkosipuliperunoita ja seurustelemaan saksalaisen suurlähettilään kanssa vähän kuin ennen vanhaan.

Työ oli kuitenkin hankalaa. Ruokatukkuja ei vielä ollut, vaan tieto ruuasta kulki huhupuheena. Kun Laila tilasi lihaa, keittiöön saapui kokonainen naudan ruho. Mafia ajoi Ladalla Lailan perässä joka ilta ja katkaisi kerran ravintolasta lämmöt.

"Tunnen juurettomuutta, kun vertaan itseäni niihin, jotka ovat viettäneet koko elämänsä muutaman korttelin sisällä."

Huhtikuussa Laila ja lapset palasivat Helsinkiin. Marlo ja Claudia aloittivat koulun Tehtaankadun ala-asteella, ­mutta parin vuoden päästä perhe muutti Espoon Haukilahteen.

"Eivät kai lapset siitä kärsineet... ­Onko muuttaminen niin traagista? Suomessa poikkeuksellisen moni omistaa talon ja asuu siinä vuosikausia. Yhdysvalloissa on ihan tavallista muuttaa toiseen osavaltioonkin työn perässä."

Laila ei kuitenkaan olisi vienyt lap­siaan jatkuvasti maasta toiseen kuten vanhempansa. 

"Tunnen juurettomuutta, kun vertaan itseni niihin, jotka ovat viettäneet koko elämänsä muutaman korttelin ­sisällä. Mietin, olenko jäänyt jostain paitsi."

Joskus kouluiässä muutto lakkasi olemasta Lailalle pelkkä seikkailu. Ystäviä oli vaikea jättää. 

Aluksi Laila kirjoitti kirjeitä taakse jääneille, mutta teini-iässä hän totesi sen olevan ajanhukkaa. Myöhemmin hän heitti pois kenkälaatikot, joissa kirjeet olivat. Ei sellaisia jaksa muutoissa kantaa.

Mihin senegalilainen Adjo aikuisena päätyi, sitä Laila ei tiedä.

En voi sanoa olevani onnellinen

Muuttolaatikot ovat vähentyneet joka kerta, kun Laila on muuttanut. Kymmenen vuotta niitä oli sata. Nyt kuusikymmentäkin on enemmän kuin tarpeeksi. Laila antaa tavaroita pois minkä ehtii.

"Paljon menee hukkaan, mutta se on vain materiaa. Voisin muuttaa seuraavaksi avaruusasemalle, jossa ei ole tavaraa lainkaan. Mutta liikettä olisi."

Lailan koti on siisti. Tavarat ovat paikoillaan, nojatuoleilla lojuu vilttejä ja pöydillä aikakauslehtiä. Lailalla on jalassa harmaat Crocsit ja tietokoneella Kauppa­lehti avoinna. Hän viettää nykyään yhä enemmän ­aikaa kotona. Claudia on otta­massa lisää vastuuta Paparazzin johdossa.

"Kaipaan sitä, ettei olisi pakko tehdä päätöksiä. Olen välillä väsynyt enkä pysty antamaan parastani. Haluaisin siirtyä taka-alalle kymmenen vuoden sisällä", Laila sanoo.

"Olen rauhoittunut, minulla ei ole enää niin kiire. Persoonallisuustesteistä tulee eri tuloksia kuin ennen. Olen kärsivällisempi ja nautin arjesta enemmän."

Tontunmäen taloyhtiössä asuu enimmäkseen vanhuksia. Talossa ei kuulu hiiskaustakaan. Täällä nukkuu hyvin, ­sanoo Laila.

Mutta joskus hän on yksinäinen. Hän erosi kolmannesta miehestään, arkkitehti Iiro Mikkolasta puolitoista vuotta sitten. He olivat yhdessä kahdeksan vuotta.

"En voi sanoa, että olisin onnellinen. Ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin", Laila sanoo.

"Olin ennen hyvin sosiaalinen, mutta olen alkanut erakoitua. Olen enimmäkseen yksin kotona. Pitäisi nähdä enemmän vaivaa, jotta ­tapaisi ystäviä."

Temppeli on ihmisen sisällä

Lailalla ei ole koskaan ollut pitkäaikaista asuntoa tai pitkää avioliittoa, mutta ei häntä harmita. Suhteet ovat tehneet elämästä rikasta, eikä hän ole löytänyt paikkaa, jonne ­haluaisi jäädä. Ei ehkä löydäkään.

"Turvan pitää tulla itsestä ­eikä seinistä. Ei talo ole temppeli. Temppeli on ihmisen sisällä", hän sanoo.

"Minusta tuntuu kuin olisin nomadi. Ihan kuin olisin koko elämäni valmistautunut suureen tuhotulvaan, jotta olen ­nopea lähtemään alta pois."

Ties vaikka sellainen vielä tulisikin.

"Ajattelin jo nuorena, ettei kaikki voi pysyä aina tällaisena. Että maailma ei voi olla näin tylsä."

Kun Laila jää eläkkeelle, hän saattaa lopultakin lähteä ulkomaille. Ei pysy­västi toki, mutta hetkeksi aikaa asumaan. Vaikka Afrikkaan. 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.