Leena Ruuskanen, 63, tietää, että jokaisen epätavallisen tarinan takana on ihan tavallinen ihminen. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhana kaduttaa.

"Elämässäni on ollut lapsesta saakka teema: erilaisuuden kohtaaminen. Kun tapaan jonkun, en katso leimalappuja vaan ihmistä.

Olen kasvanut suvaitsevaisuuteen. Asuin lapsena Helsingin Munkkivuoressa sotainvalidien talossa, jossa kaikki miehet olivat jollain tavalla haavoittuneita. Ystäväni isä teki kirjahyllyä, vaikka oli menettänyt vasemman kätensä.

Opin siihen, että oli mitä oli, ei se elämää estä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olen myös oppinut, että on tärkeää olla kriittinen omille uskomuksilleen. Kun tutustuu ihmiseen, huomaa, että hän on ihan tavallinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rakkaus alkaa, kun kumppani onkin erilainen kuin on kuvitellut.

RAKASTUIN NAISEEN, kun olin melkein neljäkymmentä. Minulla oli ollut suhteita miehiin, mutta jotain puuttui aina. 

Sitten yksi nainen suuteli keskelle suuta, ja se tuntui hirveän mukavalta. Olimme yhdessä pari vuotta. 

Uskon, että kaikella on tarkoitus ja että sen suhteen tarkoitus oli herättää minut. Aloin ottaa asioista selvää. Menin Sexpon seksuaaliterapeutille ja luin amerikkalaisia kirjoja ja lehtiä.

Hyvä ystäväni sanoi, että olen biseksuaali. Setassa ei ollut silloin yhtään bi-ryhmää, joten minulta kysyttiin, voisinko alkaa vetää sellaista. 

Ryhmään tuli myös transihmisiä, heidän joukossaan Jaana. Aloimme katsoa toisiamme sillä silmällä. Jaanalla oli  sama syntymäpäivä kuin äidilläni. Äiti oli syntynyt vuonna 1925 ja Jaana 1952. Ajattelin, että se on merkki.

Rakastuin heti.

Nyt vanhempana rakkaus on varmuutta siitä, että vaikka kuinka huudan, tuo ei tuosta lähde. Kestävä rakkaus alkaa, kun ihastuminen haihtuu ja kumppani onkin erilainen kuin on kuvitellut.

Nuorena mietin, tuleeko minulle enää mitään hyvää.

KUN OLIN NUORI 1960-luvulla, mistään ei saanut tietoa seksuaalivähemmistöistä. Suomessa elettiin jälleenrakennuksen aikaa ja keskityttiin ulkoiseen. Seksistä tai tunteista ei saanut puhua. Masentunutta pidettiin hulluna.

Enhän minä nuorena kilttinä tyttönä kyennyt tiedostamaan seksuaalisuuttani. Se oli rikos. Kielsin sen itseltäni nelikymppiseksi asti.

Nuorena jännitin ihmisten kohtaamista. Elämä on helpottanut, kun olen huomannut, että kohtaamiset sujuvat. Nyt olen mukana kaikessa, mikä minua kiinnostaa. 

Nuoruuden karmeissa kuiluissa mietin, tuleeko minulle enää mitään hyvää. Nyt tiedän, että tulee.

Minua huolestuttaa suvaitsemattomuuden kasvu. Ihmiset miettivät, missä lasten on hyvä kasvaa, mutta lähinnä lapsi tarvitsee rakastavat vanhemmat. Sillä, mitä sukupuolta vanhemmat sattuvat olemaan, ei ole merkitystä.

Ei vanhempien homous tai lesbous tartu. Kun Jaanan tytär meni naimisiin, hän pyysi Jaanaa viemään hänet alttarille.

Vielä haluaisin sanoa kirkossa tahdon.

ÄITI OLI HALLITSEVA persoona, mutta ajattelin, että kerron Jaanan ja minun suhteen niin kuin se on. Pari vuotta äiti löi luuria korvaan, kun  puhuin Jaanasta, ja sanoi, että hän ei halua kuulla.

Kerran sitten lähdimme serkkuni puutarhaan poimimaan marjoja, Jaana, minä ja äiti. Äiti vannoi, että hän kulkee painavien marjakannujen kanssa bussilla, kunnes huomasi, ettei kykene. Sanoin, että tulet meidän kyydillä.  Olin sen verran juoni, että laitoin äidin ja Jaanan etupenkille. Molemmat olivat kovia juttelemaan, ja äiti rentoutui.

Ennen kuolemaansa äiti sanoi, että kiva, kun olen löytänyt Jaanan. Se oli se täydellinen hyväksyminen. 

Toivon, että pääsen vanhainkodissa samaan huoneeseen kuin Jaana.

Ja vielä haluaisin päästä naimisiin ja saada samat kansalaisoikeudet kuin muutkin. Haluaisin sanoa kirkossa tahdon."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla