Inkeri Aula, Ville Korpelainen, Kuisma ja Anni (vas.) muuttivat unelmiensa kotiin kaksi vuotta sitten. Rita Kreivillä on vanhalla kyläkoululla sekä vilskettä että omaa rauhaa. Hanna Viinamäki ja Markus Lahti asuvat Markuksen rakentamassa hirsitalossa.
Inkeri Aula, Ville Korpelainen, Kuisma ja Anni (vas.) muuttivat unelmiensa kotiin kaksi vuotta sitten. Rita Kreivillä on vanhalla kyläkoululla sekä vilskettä että omaa rauhaa. Hanna Viinamäki ja Markus Lahti asuvat Markuksen rakentamassa hirsitalossa.

Livonsaaren yhteisökylän asukkaille on tärkeää, että jokainen saa elää kuten tykkää. Nyt pääset kurkistamaan kolmeen livonsaarelaiseen kotiin. 

Livonsaaren yhteisökylän asukkaat elävät maalaisarkea Turun saaristossa. Kananmunat, luomuliha­ ja villa saadaan oman kylän eläimistä. Kesäisin pelloilla kasvaa viljaa ja kasviksia. Yrittäjiä on monta: muun muassa kuppaaja ja kustantaja, satulaseppä ja leipuri.

Vuonna 2015 saaressa oli aihetta­ juhlaan, sillä Suomen ensimmäinen yhteisökylä täytti kymmenen vuotta.

Yhteisöä oli aikoinaan perustamassa­ yhdeksän maalaiselämästä ja luomuruuasta innostunutta ihmistä. Nyt asukkaita on 36, ja joukkoon mahtuu 13 lasta. Yhteisö omistaa 65 hehtaaria maata ja vanhan kyläkoulun.

Uudet tulokkaat asuvat yhteisissä tiloissa vuoden tutustuak­seen paikkaan ja ihmisiin. Sen jälkeen he voivat ostaa osakkuuden ja rakentaa asunnon yhteisille maille. 

Keskeneräinen mutta rakas

Asukkaat: Kulttuurintutkija  Inkeri Aula, 36, agronomi  Ville Korpelainen, 37,  Anni, 8, Kuisma, 4.

Koti: Pääosin puusta rakennettu noin 70 neliön omakotitalo, johon mahtuu tupakeittiö, 2 huonetta ja sauna.


Kuisman, Inkerin, Villen ja Annin koti on vielä kesken mutta jo täynnä tarinoita. Perustuksiin piilotettiin kristallia yhteiseltä Brasilian-matkalta. Omavaraisuus ruuan-, sähkön- ja vedentuotannossa on perheelle tärkeää. Koti lämpiää puulla, ja sähkö saadaan aurinkopaneeleista.
Kuisman, Inkerin, Villen ja Annin koti on vielä kesken mutta jo täynnä tarinoita. Perustuksiin piilotettiin kristallia yhteiseltä Brasilian-matkalta. Omavaraisuus ruuan-, sähkön- ja vedentuotannossa on perheelle tärkeää. Koti lämpiää puulla, ja sähkö saadaan aurinkopaneeleista.

Vertausta Huvikumpuun ei voi välttää. Inkeri Aulan, 36, Ville Korpelaisen, 37, Annin, 8, ja Kuisman, 4, koti on yhtä värikäs ja rento.

Inkeri on tehnyt itse seinien syvänpunaisen ja oranssin maalin. Keittiön mosaiikkikaakelit ovat Annin käsialaa. Käsin tehdyt ikkunat on pelastettu pohjoiskarjalaisen pappilan remontista. 

"Koti on meille kuin toinen iho. Tunnemme sen vaiheet. Sellaisen kodin saa vain itse rakentamalla", Aula sanoo. 

Unelmien kodin hinta on kyky sietää keskeneräisyyttaä. Rakentamista on jatkunut muiden töiden rinnalla seitsemän vuotta, ja tehtävää riittää yhä. Oman kaivon vesi ei vielä tule sisälle asti, ja toistaiseksi pesulla käydään koulurakennuksen yhteissaunassa. 

Korpelainen on yksi Livonsaaren yhteisökylän perustajista. Kun Ville lopetteli agronomian opintojaan Helsingissä 2000-luvun alussa, hän alkoi haaveilla yhteisöllisestä kyläelämästä muutaman luomuruuasta innostuneen tuttavansa kanssa. 

Asukkailla on vapaus elää omanlaistaan elämää.

"Meitä kiinnosti elämäntapa, jossa on sekä yhteisöllisyyttä että yksityisyyttä. Sopivan kokoisen, ruuantuotantoon sopivan tilan löytyminen vei kolme vuotta."

Samoihin aikoihin Suomessa suunniteltiin useamman yhteisökylän perustamista. Vain Livonsaari toimii edelleen. Korpelainen kiittelee siitä kylään osunutta hienoa porukkaa. Asukkaita yhdistävät ekologiset arvot, mutta sääntöjä osakkuudelle ei ole. Yhteisössä pidetään tärkeänä sitä, että asukkailla on vapaus elää omanlaistaan elämää.

Ennen oman kodin valmistumista Ville ja Inkeri asuivat vanhassa päärakennuksessa muiden yhteisön jäsenten kanssa.  Se yhdisti, mutta oli lasten synnyttyä raskasta. Kesäksi perhe rakensi jurtan, ja pariksi vuodeksi he muuttivat Turkuun.

Yhteisökylä on ihanteellinen paikka lapsille. Naapureista löytyy leikkitovereita, ja luonto on loputon seikkailu. Koulukin on lossimatkan päässä.

"Omavarainen elämäntapamme on myös kannanotto: meidän vuoksemme ei tarvitse rakentaa ydinvoimaloita", sanoo Aula.

Kaksio kohtauspaikalla

Asukkaat: Taideterapeutti ja steiner­koulun opettaja Rita Kreivi, 56.

Koti: Kaksi huonetta ja keittiö, 58 neliötä, Livonsaaren vanhan kyläkoulun yhteydessä.

Rita Kreivi nauttii vanhan koulun puutarhan hoidosta. Hengelliset arvot ovat Ritalle tärkeitä. Livonsaaren kylässä eri tavoin ajattelevien ihmisten rinnakkaiselo on rikkautta.
Rita Kreivi nauttii vanhan koulun puutarhan hoidosta. Hengelliset arvot ovat Ritalle tärkeitä. Livonsaaren kylässä eri tavoin ajattelevien ihmisten rinnakkaiselo on rikkautta.

Vanha kyläkoulu on Livonsaaren yhteisön suosittu kohtauspaikka. Salissa oleskellaan ja katsellaan elokuvia, alakerran liikuntasali täyttyy usein lapsista. Kellarista löytyvät sauna, pesutupa ja leipomo. Koululla myös majoittuvat kylän kansainväliset vapaaehtoistyön tekijät.

Rita Kreiville, 56, koulu on myös koti. Hänen kaksiostaan on usein ovi auki yhteisiin tiloihin. Siitä kissa voi livahtaa ulos.

"Seinän takaa kuuluu ääniä, mutta ne ovat tervetulleita. Tarvitsen omaa rauhaa, mutta en halua erakoitua. Siksi koulu on minulle sopiva asuinpaikka."

Kreivi on aina asunut maalla. Hän kasvoi luonnon helmassa Tornionjokilaaksossa mutta muutti opintojensa ja työnsä vuoksi usein. Haave kodista merenrannalla vei hänet runsaat viisi vuotta sitten Ahvenanmaan saaristoon. Siellä meri vilkkui ikkunasta ja koti oli kaunis kuin unelma. 

"Olin kuitenkin yksinäinen. Aikuinen poikani asui muualla, enkä löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. Ymmärsin, etten tee mitään kaikella kauneudella, jos tunnen olevani yksin."

Kuultuaan Livonsaaresta Rita päätti muuttaa sinne. Ensimmäinen vuosi oli vaikea. Uudet tulokkaat asuivat maatilan vanhassa päärakennuksessa. Kreivi jakoi keittiön ja oleskelutilat nuorten sinkkumiesten kanssa, ja omaa tilaa oli vain pieni huone. Koululle asettuminen helpotti elämää. Suhde monien kyläläisten kanssa on kasvanut ystävyydeksi.

Livonsaaressa yhteisöllisyys rakentuu jaetun maaomaisuuden varaan. 

Yhteisöllisyys on ollut Ritalle tärkeää aina. Hänelle tutuissa antroposofisissa yhteisöissä ja steinerkouluissa ihmisiä sitoivat yhteen henkiset tavoitteet. Livonsaaressa yhteisöllisyys rakentuu jaetun maaomaisuuden varaan. 

"Kyläkokouksissa puidaan hyvin käytännöllisiä asioita. Joskus se tuntuu liian materialistiselta, mutta on siinä voimaakin. Ostimme joukolla metsää suojelutarkoituksessa."

Hiljattain Rita osti osakkuuden kylästä, mutta oman talon rakentaminen ei houkuttele. Koululla on helppo asua: se pysyy lämpimänä ja sinne tulee vesi. 

"Olen vaeltajasielu ja kuljen yhä paljon. Tarvitsen kodin, josta lähteä ja jonne palata."

Oma tupa metsänreunassa

Asukkaat: insinööri Markus Lahti, 41, ja psykologi Hanna Viinamäki, 35.

Koti: Tupa ja kaksi kamaria, 85 neliötä itse rakennetussa  hirsitalossa.

Markus Lahden ja Hanna Viinamäen hirsitalo on kalustettu vanhan ajan hengessä. Tupa lämpenee oman metsän puilla. Tuisku-koira on osa perhettä.
Markus Lahden ja Hanna Viinamäen hirsitalo on kalustettu vanhan ajan hengessä. Tupa lämpenee oman metsän puilla. Tuisku-koira on osa perhettä.

Tuli rätisee takassa, ja iltapäiväaurinko kurkistaa korkeiden mäntyjen takaa sisään hirsitalon ikkunoista. Markus Lahti, 40, ja Hanna Viinamäki, 34, istuvat pirtinpöydän ääressä ja nauttivat levollisesta tunnelmasta. Sen vaaliminen on heille tärkeää. 

Lahti sanoo olleensa pienestä pitäen luonnonsuojelija. Se merkitsee muun muassa sitä, ettei hän osta mitään turhaa. Vanhoissa tavaroissa on sekä Hannasta että Markuksesta ylittämätöntä kauneutta. Tuvan ja kahden huoneen kodin seiniä koristavat hevosen työvarusteet Hannan mummolasta ja lattioita kirjavat räsymatot Markuksen lapsuudenkodista.

"Rakastan kirpputoreja ja löytämisen riemua. Uudet huonekalut tai tavarat eivät miellytä samoin", Viinamäki sanoo.

Maalla asuminen on ollut Markuksen pitkäaikainen haave. Yksin syrjäseudulla eläminen kuitenkin hirvitti. Kun hän luki lehdestä Livonsaaresta, hän päätti käydä tutustumassa paikkaan.

Lopullisen päätöksen oman talon rakentamisesta yhteisökylään Markus teki kalareissulla nykyisen naapurinsa, hirsiveistäjä Timo Aro-Heinilän kanssa.

"Haaveilin hirsitalosta mutta kuvittelin sitä liian kalliiksi. Timo­ lupautui avukseni. Sain yhteisöstä paljon neuvoja."

Niinpä Lahti jäi virkavapaalle atk-alan työstään, ja talo alkoi kohota. Kun Markus tapasi Hannan, tämäkin innostui Livonsaaresta. Hanna oli tehnyt psykologian gradunsa luonnon ja eläinten hyödyistä terapiassa ja kuntoutuksessa ja haaveili omasta yrityksestä ja eläintilasta.

Nyt pariskunta rakentaa kotinsa lähelle tallia, johon on tulossa hevosten lisäksi lampaita ja kanoja. Viinamäen yritys, hyvinvointipalveluja tarjoava Säpiniitun tila avaa ovensa tänä talvena. 

Etukäteen Markus arveli yhteisöllisyyden voivan poikia ristiriitoja. Toisin kävi. 

Etukäteen Markus arveli yhteisöllisyyden voivan poikia ristiriitoja. Toisin kävi. Pariskunta viettää samanhenkisten naapureiden kanssa aikaa arjessakin. Yhteisiä tiloja remontoidaan, metsää hoidetaan ja saunaa lämmitetään yhdessä. Joskus pidetään pihajuhlat.

"Täällä on innostavia ihmisiä ja upea ympäristö. Yhteiset  maat ovat kuin suuri leikkikenttä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2015.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."