Välillä Katariina Vuori  toivoo, että voisi pakata lapset purjeveneeseen ja lähteä huitsin kuuseen. ”En kuitenkaan kadehdi ketään. Tykkään amerikkalaisesta ajatuksesta,  että jokainen voi itse  luoda elämäänsä.”
Välillä Katariina Vuori toivoo, että voisi pakata lapset purjeveneeseen ja lähteä huitsin kuuseen. ”En kuitenkaan kadehdi ketään. Tykkään amerikkalaisesta ajatuksesta, että jokainen voi itse luoda elämäänsä.”

Katariina Vuorella oli elämässään yksi tavoite: tehdä, mitä huvittaa. Se vei hänet miekkavalaiden leluksi ja hieromaan sheikin jalkapohjia. Nyt se on vienyt hänet taas uuteen seikkailuun.

Varhain aamulla vene alkoi tärähdellä. Katariina Vuori heräsi kajuutassa ja näki, miten lattialaudat kohoilivat.

Purjeveneen ympä­rillä levittäytyi aamuhyhmäinen Etelämeri, poikkeuksellisen tyyni. Veneen alla miekkavalaat paukuttivat pohjaa: ne ehkä luulivat purjevenettä kuolleeksi valaaksi ja yrittivät kääntää sen ympäri.

Katariina ja hänen poikaystävänsä Nick olivat puolimatkassa Afrikan mantereelta Australiaan. Lähin laiva oli tuhannen merimailin päässä, kertoi Etelä-Afrikan rannikkovartioston päivystäjä rätisevästä radiosta. Good luck!

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Yksi valas iski peräsimen viereen, ja vene vavahti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katariina ja Nick ryhtyivät valmistelemaan pelastuslauttaa ja täyttämään vesikanistereita.

Katariinasta se oli mahtavaa.

Purjehduksella hän aina odotti tilannetta, joissa pitäisi toimia. Vaaran hetkinä ajatus oli kirkkaampi kuin koskaan.

Lauttaa ei lopulta tarvittu: valaat jättivät veneen rauhaan.

Tilanteesta on nyt kaksitoista vuotta. Katariina istuu keittiön pöydän ääressä lapsuudenkodissaan Oulussa.

Ulkona levittäytyy 1980-luvulla rakennettujen tiilitalojen omakotialue, vie­ressä jyrisee rakennustyömaa. Katariina on 42-vuotias kahden pienen tytön ­yksinhuoltaja, kirjailija ja freelancetoimittaja, mutta ennen tätä elämää hän eli kahdeksan vuotta maailman varassa. Aavikolla, autiosaarilla ja avomerellä.

”Minua on johdattanut hauskuus, ei järki. Jotkut pyrkivät etenemään urallaan, mutta minulle sellainen ei tullut mieleenkään.”

Lapsi oli vilkas ja rohkea

Katariina on tehnyt sitä, mikä on hauskaa, niin kauan kuin se on ollut hauskaa. Hänelle työ on ollut väline päästä paikkoihin. Vanhempien sukupolvi taas ajatteli, että jos voi opiskella pitkälle, pitää opiskella pitkälle, oli se ”hauskaa” tai ei.  

Katariinan terveydenhoitajaäiti ja ­kemisti-isä toivoivat tyttärestään lakimiestä tai lääkäriä. 

Lapsi oli kuitenkin vilkas, rohkea ja kiinnostunut kaikesta. Hän seurasi viikonloppuisin isää ravitalleille ja piiloutui hevosten jalkoihin. Hän leikki poi­kien kanssa intiaaneja ja pelasi jääpalloa. Hän luki L.M. Montgomeryn tyttökirjoja ja uneksi jäävänsä orvoksi ja saavansa kotiopettajattaren.

Sukulaisilla Kanadassa oli hevostila. Katariina halusi ulkomaille. Kun astuisi koneesta, hevoset laukkaisivat vastaan.

Kolme vuotta vanhempi isosisko Kristiina liikkui samoissa pihapiireissä 1970-luvun Oulussa. Kun Katariinalla juuttui merkkari kurkkuun, sisko tar­rasi häntä jaloista, käänsi ylösalaisin ja ravisteli niin kauan, että karkki irtosi.

Kristiinasta tuli San Diegon lääketieteellisen tutkimuskeskuksen johtaja.

Katariinasta tuli tutkimusmatkailija.

Yksinolon lumo

Kaikki alkoi yhtenä sunnuntaina, kun Katariina luki työpaikkailmoituksia parhaan ystävänsä Annan takapihalla. Oli kevät 1994 ja 23-vuotias Katariina melkein valmis fysioterapeutti.

Lehdessä etsittiin tarjoilijaa helsinkiläiselle purjehduskerholle, au pairia Madridiin ja liikuntarajoitteisen miehen avustajaa Israeliin. Määräaikaiset pestit olivat peräkkäin ja Katariina sai ne kaikki. Hänen oli helppo lähteä, koska hän ei tarvinnut ketään. Annaankaan Katariina ei sen koommin ollut yhteydessä.

”Olen yksinäinen vain porukassa, johon en tunne kuuluvani.”

Katariinan on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät kavereiden takia voi lähteä maailmalle.

”En ole koskaan halunnut liimautua mihinkään jengiin”, hän sanoo.

”Olen viihtynyt paremmin yksin. En pelkää ihmisiä, mutten hakeudu porukoihin. Ei tulisi mieleenkään soittaa jollekulle, että tulepa kahville höpöttelemään.”

Katariina ei ollut yksinäinen parikymppisenä Madridin kaduilla eikä juuri koskaan myöhemminkään.

”Olen yksinäinen vain porukassa, johon en tunne kuuluvani.”

Juurettomien heimo

Hauskuus ja outous johdattivat Katariinaa eteenpäin. Kesätöiden jälkeen hän jatkoi fysioterapeutiksi Kanarialle. Siellä hän näki lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin työntekijöitä sairaalaan Arabiemiraatteihin.

”Minua kiehtoi vieraus, Tarzan-elokuvien maailma. Kulttuurisokeista tykkäsin ihan älyttömästi. Sain niistä samanlaisen endorfiiniannoksen kuin joku laskuvarjohypystä.”

Arabiemiraateissa työntekijät lähtivät joskus aavikolle piknikille.

 

1990-luvun puolivälissä Arabiemiirikunnat oli maa kaukana Suomesta. Sinne ei lennetty lomalle tai ostosmatkalle. Katariinan työpaikka sijaitsi Al Ainin ­kylässä keskellä aavikkoa. Potilaiksi tuli beduiininaisia, joiden kasvoissa oli sinisiä pistetatuointeja.

Työntekijät olivat enimmäkseen ulkomaalaisia: Lähi-itä oli läpikulkualue, jonne ajautui paljon nuoria, lapsettomia nomadeja. Kukaan ei aikonut jäädä eikä kukaan hankkinut sieltä mitään pysyvää.

”Lähi-itään eksyivät sellaiset, jotka eivät voineet olla kotimaassaan. Sinne oli helppo sopeutua.”

Katariinalla ei ollut mitään Suomea vastaan. Mutta kun on kiinnostunut kaikesta eikä tiedä, mitä kohti kulkea, on helpompaa leiriytyä aavikolle kuin ostaa talo Oulusta.

Ei se ollut todellisuuspakoa tai työn vieroksumista. Kyllä Katariina töitä teki, 45 tuntia viikossa.

”Olen perinyt vanhemmiltani ajatuksen yksilön vastuusta. En pidä siitä, että maataan kotona ja nostetaan tukia vain siksi, että ne ovat olemassa.”

Kerran Al Ainissa vieraili presidentti Martti Ahtisaari vaimoineen. Eeva Ahti­saari kysyi, mitä työntekijät tekevät vapaalla. Harrastavatko he napatanssia?

”Se oli omituinen kysymys. Arki se on ulkomaillakin. Me pesimme pyykkiä ja ostimme vessapaperia.”

Toisinaan Katariina kavereineen kyllä ajoi rannikolle sukeltelemaan, Dubaihin elokuviin tai erämaahan telttailemaan. Poikaystävät vaihtuivat. Bileitä oli paljon.

Sheikin jalat

Kun Katariina yhtenä päivänä pesi pyykkiä päivystysvuorollaan, hallitsijan hovilääkäri soitti: sheikki Zayedin jalka­pohja oli kipeä. Niin Katariinasta tuli vanhan sheikin jalkahieroja. Hän muutti kuningasperheen kanssa Abu Dhabiin.

”Hoidin jalkapohjaa ultraäänellä. Sheikki kyseli, mahtuisiko hänen yksityiskoneensa Oulun lentokentälle, jos hän saisi päähänsä lähteä käymään. Hän oli hauska mies.”

Elämä sheikin palveluksessa kävi kuitenkin tylsäksi. 

Katariinan piti olla aina valmiina korkeintaan kymmenen kilometrin päässä sheikistä. Hän luki kirjoja ja kävi hotellin kuntosalilla, kunnes kyllästyi ja hankki uuden työpaikan amerikkalaisesta sairaalasta Dubaista

Hänellä oli kuitenkin kuukausi lomaa ja matkatoimiston seinällä oli Filippiinien mainosjuliste.

Filippiinien rannoilla Katariina tapasi australialaisen Nickin, joka oli säästänyt viisi vuotta purjeveneeseen ja maail­manympärimatkaan. Nick oli rauhallinen ja rohkea, ja Katariina olikin jo tympääntynyt Lähi-itään.

”Siihen päättyi fysioterapeutin urani. Vuonna 1997 minulla oli viimeinen työpaikka, josta olisi voinut seurata jotain järkevää.”

11 metriä rakkautta

Vene oli yksitoista metriä pitkä. Siellä ei ollut jääkaappia, suihkua tai puhelinta. Vettä piti säästellä, rottia jahtasi Singaporesta hankittu kissa. Kissa vihasi märkää, keinuvaa venettä ja hiekkalaatikkoa, joka seilasi seinästä seinään.

Katariina rakasti sitä kaikkea.

Veneessä ei ollut mitään ylimääräistä, ja purjehdus tuntui jotenkin tärkeältä. Se oli liikkumista, tutkimusretkeilyä, ja koko elämä riippui säästä.

Borneossa Katariina ja Nick kiipesivät 4 095 metriä korkean Kinabalu-vuoren huipulle. Aamulla kello viisi ilmassa oli vielä pakkasta. 

 

”Myöhemmin yliopistossa opintopsykologi sanoi, että minun olisi pitänyt elää sata vuotta sitten, kun maailmassa oli vielä tutkimattomia kolkkia.”

Katariina ja Nick tutkivat silti. Ensin he keräsivät rahaa Singaporessa. Nick työskenteli rakennuksilla, Katariina ­Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohdassa ja suurlähettilään taloudenhoitajana. Sitten he lähtivät: Malesian rannikolle, Thaimaahan, Sri Lankaan, Mauritiuk­selle, Madagaskarille ja asumattomille saarille. Chagosin saaristossa he söivät kookospähkinöitä ja väistelivät rapuja rantahiekalla. Cargados Carajosilla he katselivat, miten kalastajat pyysivät mustekaloja pitkillä kepeillä.

”Minä ja Nick emme koskaan ajatelleet, että tekisimme lapsia.”

Katariina ja Nick aloittivat matkan kohti Karibiaa mutta käänsivätkin kurssin Välimerelle. He kulkivat ilman suunnitelmaa tai kartalle piirrettyä reittiä, haahuilivat.

Maihin he jäivät vain, jos venettä piti korjata. Silloin Katariina kirjoitti lehtijuttuja Suomeen.

”Purjehtiessa minulla ja Nickillä meni hyvin, mutta maissa emme osanneet ­olla. Emme tienneet, mitä olisimme ­tehneet. Emme koskaan ajatelleet, että ostaisimme talon ja tekisimme lapsia.”

Balilla he melkein menivät naimisiin paperitöiden vuoksi. Azoreilla he miettivät veneen vaihtamista mökkiin ja viinitarhaan. Mutta eikö se olisi merkinnyt kuoleman odottamista?

He jatkoivat matkaa Kanarialle.

Muonavaraston täydennykseksi Katariina ja Nick kalastivat. Viimeisellä matkalla keväällä 2002 syöttiin tarttui dorado eli dolfiini. Katariina leikkasi hiuksensa itse, koska ne olivat tuulessa tiellä. 

 

Mikä tätä mukia vaivaa?

Jotenkin se päättyi. Katariina ja Nick olivat asuneet veneessä viisi vuotta, kun he päättivät lähteä eri teille.

Katariina ei oikein tiedä, miksi. Elämä oli yhä hauskaa ja jännittävää. Se vain ei ollut järkevää.

Hänestä ja Nickistä alkoi tuntua, että merituuli ja kookospähkinät piti ansaita. Piti opiskella, piti tehdä töitä, piti kasvaa aikuiseksi.

Viimeisellä matkalla Katariina ja Nick purjehtivat Kanariansaarilta Austra­liaan. Vettä oli puolitoista litraa päiväksi, myrskyt ja miekkavalaat heittelivät ­venettä, parisuhde oli päättynyt.

Mutta kun vene toukokuussa 2002 saapui Melbournen edustalle, he laskivat purjeet, kelluivat tyynessä vedessä ja katselivat kaupunkia.

He eivät pystyneet menemään heti maihin.

”Nukuimme veneessä vielä yhden yön. Vaikka olimme tehneet päätöksen, se tuli vastaan liian pian.”

Seuraavana päivänä he menivät Nickin vanhempien loma-asunnolle. Kata­riinasta oli kauheaa nukkua oikeassa sängyssä ja käydä oikeassa suihkussa. Oli luonnotonta, että muki pysyi pöy­dällä siinä mihin sen jätti. 

Maailmasta oli kadonnut tolkku.

”Vuosikaudet sää oli ollut maailman tärkein asia, mutta äkkiä sillä ei ollut ­mitään merkitystä”, Katariina sanoo.

”En tiennyt, mihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota.”

Kohta Katariina seisoi lentokentän lähtöaulassa kaksikymmentä kiloa tavaraa anorakin taskuissa ja itki hillittömästi. Suomeen paluuta kai.

”Ensimmäisen kerran elämässäni mietin, oliko tämä oikea ratkaisu.”

Kolmen naisen perhe

Keväällä 2014 Katariinan päivän tärkein tehtävä on saada 7-vuotias Veera kouluun ja 4-vuotias Helka päiväkotiin. Päivällä Katariina on yksin kotona ja kirjoittaa keittokirjoja, historiikkia, romaania ja lehtijuttuja. Iltapäivällä Veera maalaa tulevalle hamsterille taloa, Helka leikkaa kopiopaperista uusia ja uusia ympyröitä.

Sellaista elämä nykyään on.

Suomeen palattuaan Katariina alkoi opiskella arkeologiaa Oulun yliopistossa. Hän lähti saman tien vaihtoon Montrealiin, muttei viihtynyt isossa kaupungissa ja palasi lukukauden jälkeen takaisin.

”Suomessa mietin koko ajan, minne voisin lähteä ja mitä siellä tehdä.”

Kaikki paitsi purjehdus tuntui Katariinasta kuitenkin turhalta. Ja purjehtiminen oli hänen ja Nickin juttu. Yksin Katariina ei uskaltaisi nukkua veneessä rahti­laivojen pelossa. Eikä hän halunnut liittyä harrastelijakerhoon ja käydä vähän veneilemässä. Mitä järkeä on lähteä yhdestä satamasta ja palata samaan paikkaan?

Sitten Katariina tapasi miehen, muutti tämän kanssa Helsinkiin ja sai kaksi ­lasta. 

Katariina kirjoittaa yhä sähköposteja Nickille. Tämä on nykyään buddhalaismunkki.

 

Veeran syntyessä Katariina oli 36-vuotias. Hän ei ollut tavoitellut lapsia, mutta tytöt syntyivät rakastettuina.

”Luulin, että minusta tulisi boheemi huithapeliäiti, jonka lapset luuhaavat ympäri naapurustoa. Olinkin kauhean takertuvainen. Hankin kantoliinat ja kestovaipat enkä olisi voinut jättää lapsiani päiväkotiin.”

Lasten isä ei ollut yhtä huolehtivainen. Hän vietti railakasta elämää rock-bändien mukana, kunnes lopetti työt ja jatkoi juomista kotona. Seitsemän vuoden jälkeen Katariina sai suhteesta tarpeekseen ja muutti tyttöjen kanssa Ouluun.

”Olen lapsistani erossa vain, kun he ovat koulussa tai päiväkodissa. Tyttä­reni ovat hyviä tyyppejä. Minulla on heidän kanssaan hauskaa.”

Jäätyään Veeran (vas.) ja Helkan yksinhuoltajaksi Katariina harkitsi muuttoa jollekin tyhjistä saarista, jotka luetellaan radion Merisäässä. Nykyään tytöille pitää olla koulu lähistöllä.

 

Yhden euron eläke

Katariina ajattelee, että on elänyt eläkeiän ennakkoon. Miksi odottaa, kerätä ­rahaa ja toteuttaa unelmia sitten, kun reumatismi jo vaivaa?

Rahaa hän ei ole kerännyt vieläkään. Pari vuotta sitten hänen tulonsa olivat pienemmät kuin työttömyyskorvaus.

”Ajattelin, että nyt menee niin huonosti, että voin kokeilla mitä vain.”

Katariina päätti kokeilla hauskinta vaihtoehtoa. Hän kävi kirjoittajaopinnot kirjekurssina ja tarjosi kirjaideoita kustantajille. Kaikki menivät läpi. Silti vieläkään Katariina ei tiedä, miksi haluaisi isona.

”Olen opiskellut sekä arkeologiaa että tulevaisuudentutkimusta. Ehkä en uskalla kokeilla, kuinka pitkälle yhdessä asiassa pääsisin. Ehkä pelkään epäonnistumista, ja on helpompi lähteä Timbuktuun kuin yrittää.”

Se, että on kiinnostunut kaikesta, on ehkä sama kuin se, että on kyvytön keskittymään. Katariina on hyväksynyt sen. Jostain syystä keskittyminen yhteen ­asiaan ei sovi hänelle.

Lapset saavat hänen puolestaan tavoitella unelmiaan. Tosin jos nämä päättäisivät lähteä purjehtimaan ympäri maail­maa tuntemattoman miehen kanssa, äiti saattaisi olla eri mieltä.

Katariinasta esimerkiksi lakimies ­voisi olla tytöille hyvä ammatti.

”Minullehan on kertynyt suunnilleen yksi euro eläkettä. Mutta se on sen ajan murhe.”

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Vierailija

Hieno artikkeli. Harmi tosiaan, että tätä nykyä ei ole enää semmoisia oikeasti tutkimattomia kolkkia maan päällä. Olisi hienoa lähteä kunnon tutkimusretkelle. No, onneksi kuitenkin edelleen löytyy joitakin edes vähän vähemmän loppuun kulutettuja, mutta silti upeita paikkoja. Esimerkiksi Filippiinien El Nido näyttää omaan silmään tällä hetkellä semmoiselta paikalta, minne olisi upeata lähteä matkalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla