Välillä Katariina Vuori  toivoo, että voisi pakata lapset purjeveneeseen ja lähteä huitsin kuuseen. ”En kuitenkaan kadehdi ketään. Tykkään amerikkalaisesta ajatuksesta,  että jokainen voi itse  luoda elämäänsä.”
Välillä Katariina Vuori toivoo, että voisi pakata lapset purjeveneeseen ja lähteä huitsin kuuseen. ”En kuitenkaan kadehdi ketään. Tykkään amerikkalaisesta ajatuksesta, että jokainen voi itse luoda elämäänsä.”

Katariina Vuorella oli elämässään yksi tavoite: tehdä, mitä huvittaa. Se vei hänet miekkavalaiden leluksi ja hieromaan sheikin jalkapohjia. Nyt se on vienyt hänet taas uuteen seikkailuun.

Varhain aamulla vene alkoi tärähdellä. Katariina Vuori heräsi kajuutassa ja näki, miten lattialaudat kohoilivat.

Purjeveneen ympä­rillä levittäytyi aamuhyhmäinen Etelämeri, poikkeuksellisen tyyni. Veneen alla miekkavalaat paukuttivat pohjaa: ne ehkä luulivat purjevenettä kuolleeksi valaaksi ja yrittivät kääntää sen ympäri.

Katariina ja hänen poikaystävänsä Nick olivat puolimatkassa Afrikan mantereelta Australiaan. Lähin laiva oli tuhannen merimailin päässä, kertoi Etelä-Afrikan rannikkovartioston päivystäjä rätisevästä radiosta. Good luck!

Yksi valas iski peräsimen viereen, ja vene vavahti.

Katariina ja Nick ryhtyivät valmistelemaan pelastuslauttaa ja täyttämään vesikanistereita.

Katariinasta se oli mahtavaa.

Purjehduksella hän aina odotti tilannetta, joissa pitäisi toimia. Vaaran hetkinä ajatus oli kirkkaampi kuin koskaan.

Lauttaa ei lopulta tarvittu: valaat jättivät veneen rauhaan.

Tilanteesta on nyt kaksitoista vuotta. Katariina istuu keittiön pöydän ääressä lapsuudenkodissaan Oulussa.

Ulkona levittäytyy 1980-luvulla rakennettujen tiilitalojen omakotialue, vie­ressä jyrisee rakennustyömaa. Katariina on 42-vuotias kahden pienen tytön ­yksinhuoltaja, kirjailija ja freelancetoimittaja, mutta ennen tätä elämää hän eli kahdeksan vuotta maailman varassa. Aavikolla, autiosaarilla ja avomerellä.

”Minua on johdattanut hauskuus, ei järki. Jotkut pyrkivät etenemään urallaan, mutta minulle sellainen ei tullut mieleenkään.”

Lapsi oli vilkas ja rohkea

Katariina on tehnyt sitä, mikä on hauskaa, niin kauan kuin se on ollut hauskaa. Hänelle työ on ollut väline päästä paikkoihin. Vanhempien sukupolvi taas ajatteli, että jos voi opiskella pitkälle, pitää opiskella pitkälle, oli se ”hauskaa” tai ei.  

Katariinan terveydenhoitajaäiti ja ­kemisti-isä toivoivat tyttärestään lakimiestä tai lääkäriä. 

Lapsi oli kuitenkin vilkas, rohkea ja kiinnostunut kaikesta. Hän seurasi viikonloppuisin isää ravitalleille ja piiloutui hevosten jalkoihin. Hän leikki poi­kien kanssa intiaaneja ja pelasi jääpalloa. Hän luki L.M. Montgomeryn tyttökirjoja ja uneksi jäävänsä orvoksi ja saavansa kotiopettajattaren.

Sukulaisilla Kanadassa oli hevostila. Katariina halusi ulkomaille. Kun astuisi koneesta, hevoset laukkaisivat vastaan.

Kolme vuotta vanhempi isosisko Kristiina liikkui samoissa pihapiireissä 1970-luvun Oulussa. Kun Katariinalla juuttui merkkari kurkkuun, sisko tar­rasi häntä jaloista, käänsi ylösalaisin ja ravisteli niin kauan, että karkki irtosi.

Kristiinasta tuli San Diegon lääketieteellisen tutkimuskeskuksen johtaja.

Katariinasta tuli tutkimusmatkailija.

Yksinolon lumo

Kaikki alkoi yhtenä sunnuntaina, kun Katariina luki työpaikkailmoituksia parhaan ystävänsä Annan takapihalla. Oli kevät 1994 ja 23-vuotias Katariina melkein valmis fysioterapeutti.

Lehdessä etsittiin tarjoilijaa helsinkiläiselle purjehduskerholle, au pairia Madridiin ja liikuntarajoitteisen miehen avustajaa Israeliin. Määräaikaiset pestit olivat peräkkäin ja Katariina sai ne kaikki. Hänen oli helppo lähteä, koska hän ei tarvinnut ketään. Annaankaan Katariina ei sen koommin ollut yhteydessä.

”Olen yksinäinen vain porukassa, johon en tunne kuuluvani.”

Katariinan on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät kavereiden takia voi lähteä maailmalle.

”En ole koskaan halunnut liimautua mihinkään jengiin”, hän sanoo.

”Olen viihtynyt paremmin yksin. En pelkää ihmisiä, mutten hakeudu porukoihin. Ei tulisi mieleenkään soittaa jollekulle, että tulepa kahville höpöttelemään.”

Katariina ei ollut yksinäinen parikymppisenä Madridin kaduilla eikä juuri koskaan myöhemminkään.

”Olen yksinäinen vain porukassa, johon en tunne kuuluvani.”

Juurettomien heimo

Hauskuus ja outous johdattivat Katariinaa eteenpäin. Kesätöiden jälkeen hän jatkoi fysioterapeutiksi Kanarialle. Siellä hän näki lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin työntekijöitä sairaalaan Arabiemiraatteihin.

”Minua kiehtoi vieraus, Tarzan-elokuvien maailma. Kulttuurisokeista tykkäsin ihan älyttömästi. Sain niistä samanlaisen endorfiiniannoksen kuin joku laskuvarjohypystä.”

Arabiemiraateissa työntekijät lähtivät joskus aavikolle piknikille.

 

1990-luvun puolivälissä Arabiemiirikunnat oli maa kaukana Suomesta. Sinne ei lennetty lomalle tai ostosmatkalle. Katariinan työpaikka sijaitsi Al Ainin ­kylässä keskellä aavikkoa. Potilaiksi tuli beduiininaisia, joiden kasvoissa oli sinisiä pistetatuointeja.

Työntekijät olivat enimmäkseen ulkomaalaisia: Lähi-itä oli läpikulkualue, jonne ajautui paljon nuoria, lapsettomia nomadeja. Kukaan ei aikonut jäädä eikä kukaan hankkinut sieltä mitään pysyvää.

”Lähi-itään eksyivät sellaiset, jotka eivät voineet olla kotimaassaan. Sinne oli helppo sopeutua.”

Katariinalla ei ollut mitään Suomea vastaan. Mutta kun on kiinnostunut kaikesta eikä tiedä, mitä kohti kulkea, on helpompaa leiriytyä aavikolle kuin ostaa talo Oulusta.

Ei se ollut todellisuuspakoa tai työn vieroksumista. Kyllä Katariina töitä teki, 45 tuntia viikossa.

”Olen perinyt vanhemmiltani ajatuksen yksilön vastuusta. En pidä siitä, että maataan kotona ja nostetaan tukia vain siksi, että ne ovat olemassa.”

Kerran Al Ainissa vieraili presidentti Martti Ahtisaari vaimoineen. Eeva Ahti­saari kysyi, mitä työntekijät tekevät vapaalla. Harrastavatko he napatanssia?

”Se oli omituinen kysymys. Arki se on ulkomaillakin. Me pesimme pyykkiä ja ostimme vessapaperia.”

Toisinaan Katariina kavereineen kyllä ajoi rannikolle sukeltelemaan, Dubaihin elokuviin tai erämaahan telttailemaan. Poikaystävät vaihtuivat. Bileitä oli paljon.

Sheikin jalat

Kun Katariina yhtenä päivänä pesi pyykkiä päivystysvuorollaan, hallitsijan hovilääkäri soitti: sheikki Zayedin jalka­pohja oli kipeä. Niin Katariinasta tuli vanhan sheikin jalkahieroja. Hän muutti kuningasperheen kanssa Abu Dhabiin.

”Hoidin jalkapohjaa ultraäänellä. Sheikki kyseli, mahtuisiko hänen yksityiskoneensa Oulun lentokentälle, jos hän saisi päähänsä lähteä käymään. Hän oli hauska mies.”

Elämä sheikin palveluksessa kävi kuitenkin tylsäksi. 

Katariinan piti olla aina valmiina korkeintaan kymmenen kilometrin päässä sheikistä. Hän luki kirjoja ja kävi hotellin kuntosalilla, kunnes kyllästyi ja hankki uuden työpaikan amerikkalaisesta sairaalasta Dubaista

Hänellä oli kuitenkin kuukausi lomaa ja matkatoimiston seinällä oli Filippiinien mainosjuliste.

Filippiinien rannoilla Katariina tapasi australialaisen Nickin, joka oli säästänyt viisi vuotta purjeveneeseen ja maail­manympärimatkaan. Nick oli rauhallinen ja rohkea, ja Katariina olikin jo tympääntynyt Lähi-itään.

”Siihen päättyi fysioterapeutin urani. Vuonna 1997 minulla oli viimeinen työpaikka, josta olisi voinut seurata jotain järkevää.”

11 metriä rakkautta

Vene oli yksitoista metriä pitkä. Siellä ei ollut jääkaappia, suihkua tai puhelinta. Vettä piti säästellä, rottia jahtasi Singaporesta hankittu kissa. Kissa vihasi märkää, keinuvaa venettä ja hiekkalaatikkoa, joka seilasi seinästä seinään.

Katariina rakasti sitä kaikkea.

Veneessä ei ollut mitään ylimääräistä, ja purjehdus tuntui jotenkin tärkeältä. Se oli liikkumista, tutkimusretkeilyä, ja koko elämä riippui säästä.

Borneossa Katariina ja Nick kiipesivät 4 095 metriä korkean Kinabalu-vuoren huipulle. Aamulla kello viisi ilmassa oli vielä pakkasta. 

 

”Myöhemmin yliopistossa opintopsykologi sanoi, että minun olisi pitänyt elää sata vuotta sitten, kun maailmassa oli vielä tutkimattomia kolkkia.”

Katariina ja Nick tutkivat silti. Ensin he keräsivät rahaa Singaporessa. Nick työskenteli rakennuksilla, Katariina ­Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohdassa ja suurlähettilään taloudenhoitajana. Sitten he lähtivät: Malesian rannikolle, Thaimaahan, Sri Lankaan, Mauritiuk­selle, Madagaskarille ja asumattomille saarille. Chagosin saaristossa he söivät kookospähkinöitä ja väistelivät rapuja rantahiekalla. Cargados Carajosilla he katselivat, miten kalastajat pyysivät mustekaloja pitkillä kepeillä.

”Minä ja Nick emme koskaan ajatelleet, että tekisimme lapsia.”

Katariina ja Nick aloittivat matkan kohti Karibiaa mutta käänsivätkin kurssin Välimerelle. He kulkivat ilman suunnitelmaa tai kartalle piirrettyä reittiä, haahuilivat.

Maihin he jäivät vain, jos venettä piti korjata. Silloin Katariina kirjoitti lehtijuttuja Suomeen.

”Purjehtiessa minulla ja Nickillä meni hyvin, mutta maissa emme osanneet ­olla. Emme tienneet, mitä olisimme ­tehneet. Emme koskaan ajatelleet, että ostaisimme talon ja tekisimme lapsia.”

Balilla he melkein menivät naimisiin paperitöiden vuoksi. Azoreilla he miettivät veneen vaihtamista mökkiin ja viinitarhaan. Mutta eikö se olisi merkinnyt kuoleman odottamista?

He jatkoivat matkaa Kanarialle.

Muonavaraston täydennykseksi Katariina ja Nick kalastivat. Viimeisellä matkalla keväällä 2002 syöttiin tarttui dorado eli dolfiini. Katariina leikkasi hiuksensa itse, koska ne olivat tuulessa tiellä. 

 

Mikä tätä mukia vaivaa?

Jotenkin se päättyi. Katariina ja Nick olivat asuneet veneessä viisi vuotta, kun he päättivät lähteä eri teille.

Katariina ei oikein tiedä, miksi. Elämä oli yhä hauskaa ja jännittävää. Se vain ei ollut järkevää.

Hänestä ja Nickistä alkoi tuntua, että merituuli ja kookospähkinät piti ansaita. Piti opiskella, piti tehdä töitä, piti kasvaa aikuiseksi.

Viimeisellä matkalla Katariina ja Nick purjehtivat Kanariansaarilta Austra­liaan. Vettä oli puolitoista litraa päiväksi, myrskyt ja miekkavalaat heittelivät ­venettä, parisuhde oli päättynyt.

Mutta kun vene toukokuussa 2002 saapui Melbournen edustalle, he laskivat purjeet, kelluivat tyynessä vedessä ja katselivat kaupunkia.

He eivät pystyneet menemään heti maihin.

”Nukuimme veneessä vielä yhden yön. Vaikka olimme tehneet päätöksen, se tuli vastaan liian pian.”

Seuraavana päivänä he menivät Nickin vanhempien loma-asunnolle. Kata­riinasta oli kauheaa nukkua oikeassa sängyssä ja käydä oikeassa suihkussa. Oli luonnotonta, että muki pysyi pöy­dällä siinä mihin sen jätti. 

Maailmasta oli kadonnut tolkku.

”Vuosikaudet sää oli ollut maailman tärkein asia, mutta äkkiä sillä ei ollut ­mitään merkitystä”, Katariina sanoo.

”En tiennyt, mihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota.”

Kohta Katariina seisoi lentokentän lähtöaulassa kaksikymmentä kiloa tavaraa anorakin taskuissa ja itki hillittömästi. Suomeen paluuta kai.

”Ensimmäisen kerran elämässäni mietin, oliko tämä oikea ratkaisu.”

Kolmen naisen perhe

Keväällä 2014 Katariinan päivän tärkein tehtävä on saada 7-vuotias Veera kouluun ja 4-vuotias Helka päiväkotiin. Päivällä Katariina on yksin kotona ja kirjoittaa keittokirjoja, historiikkia, romaania ja lehtijuttuja. Iltapäivällä Veera maalaa tulevalle hamsterille taloa, Helka leikkaa kopiopaperista uusia ja uusia ympyröitä.

Sellaista elämä nykyään on.

Suomeen palattuaan Katariina alkoi opiskella arkeologiaa Oulun yliopistossa. Hän lähti saman tien vaihtoon Montrealiin, muttei viihtynyt isossa kaupungissa ja palasi lukukauden jälkeen takaisin.

”Suomessa mietin koko ajan, minne voisin lähteä ja mitä siellä tehdä.”

Kaikki paitsi purjehdus tuntui Katariinasta kuitenkin turhalta. Ja purjehtiminen oli hänen ja Nickin juttu. Yksin Katariina ei uskaltaisi nukkua veneessä rahti­laivojen pelossa. Eikä hän halunnut liittyä harrastelijakerhoon ja käydä vähän veneilemässä. Mitä järkeä on lähteä yhdestä satamasta ja palata samaan paikkaan?

Sitten Katariina tapasi miehen, muutti tämän kanssa Helsinkiin ja sai kaksi ­lasta. 

Katariina kirjoittaa yhä sähköposteja Nickille. Tämä on nykyään buddhalaismunkki.

 

Veeran syntyessä Katariina oli 36-vuotias. Hän ei ollut tavoitellut lapsia, mutta tytöt syntyivät rakastettuina.

”Luulin, että minusta tulisi boheemi huithapeliäiti, jonka lapset luuhaavat ympäri naapurustoa. Olinkin kauhean takertuvainen. Hankin kantoliinat ja kestovaipat enkä olisi voinut jättää lapsiani päiväkotiin.”

Lasten isä ei ollut yhtä huolehtivainen. Hän vietti railakasta elämää rock-bändien mukana, kunnes lopetti työt ja jatkoi juomista kotona. Seitsemän vuoden jälkeen Katariina sai suhteesta tarpeekseen ja muutti tyttöjen kanssa Ouluun.

”Olen lapsistani erossa vain, kun he ovat koulussa tai päiväkodissa. Tyttä­reni ovat hyviä tyyppejä. Minulla on heidän kanssaan hauskaa.”

Jäätyään Veeran (vas.) ja Helkan yksinhuoltajaksi Katariina harkitsi muuttoa jollekin tyhjistä saarista, jotka luetellaan radion Merisäässä. Nykyään tytöille pitää olla koulu lähistöllä.

 

Yhden euron eläke

Katariina ajattelee, että on elänyt eläkeiän ennakkoon. Miksi odottaa, kerätä ­rahaa ja toteuttaa unelmia sitten, kun reumatismi jo vaivaa?

Rahaa hän ei ole kerännyt vieläkään. Pari vuotta sitten hänen tulonsa olivat pienemmät kuin työttömyyskorvaus.

”Ajattelin, että nyt menee niin huonosti, että voin kokeilla mitä vain.”

Katariina päätti kokeilla hauskinta vaihtoehtoa. Hän kävi kirjoittajaopinnot kirjekurssina ja tarjosi kirjaideoita kustantajille. Kaikki menivät läpi. Silti vieläkään Katariina ei tiedä, miksi haluaisi isona.

”Olen opiskellut sekä arkeologiaa että tulevaisuudentutkimusta. Ehkä en uskalla kokeilla, kuinka pitkälle yhdessä asiassa pääsisin. Ehkä pelkään epäonnistumista, ja on helpompi lähteä Timbuktuun kuin yrittää.”

Se, että on kiinnostunut kaikesta, on ehkä sama kuin se, että on kyvytön keskittymään. Katariina on hyväksynyt sen. Jostain syystä keskittyminen yhteen ­asiaan ei sovi hänelle.

Lapset saavat hänen puolestaan tavoitella unelmiaan. Tosin jos nämä päättäisivät lähteä purjehtimaan ympäri maail­maa tuntemattoman miehen kanssa, äiti saattaisi olla eri mieltä.

Katariinasta esimerkiksi lakimies ­voisi olla tytöille hyvä ammatti.

”Minullehan on kertynyt suunnilleen yksi euro eläkettä. Mutta se on sen ajan murhe.”

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."