”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.

Äiti rakas

Äidin ikävä on kyllä asia, joka ei poistu. Minä ymmärrän tämän ja samaa koen omissa sisuksissani. Minun äitini kuoli jo miltei kolmekymmentä vuotta sitten, mutta ikävöin yhä. Ikävä esiintyy näinä aikoina siten, että ajattelen usein että tämä ja tämä asia, olisi hauska saada jakaa äidin kanssa, keskustella hänen kanssaan ja nauraa. Kaipaan iloista yhdessäoloa ja ikävöin myös kovasti sitä mikä jäi puuttumaan; että olisimme saaneet tuntea toisemme siten, että itsekin olisin ollut aikuinen. Äidin kuollessa olin niin nuori. Nyt minulla olisi hänellepäin jo erilaista ja toisenlaista antia, kuin oli vielä keskenkasvuisena. Osaisin olla vuorostani hänelle ihminen.

On olevinaan klisee, mutta samalla niin järisyttävän ja perusteellisen totta; meillä on vain yksi äiti. Tämä äiti jota kaipaan, oli minun äitini. Hänestä minä tulin, ja kun itselläni ei ole lapsia, mikä on minun antini tälle maailmalle? Haluaisin keskustella äitini kanssa tästä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, jaettavaa, uutta kerrottavaa ja ymmärrettävää.

Äidin tarve ei kai lopu ikinä, se ei ole iästä riippuvainen. Yhteys johonkuhun niin syvällisesti läheiseen ihmiseen on vain niin ainutlaatuinen. Eipä se lopu kuolemassa, muuttaa muotoaan ehkä hitusen, mutta jatkaa sitten omia ratojaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla