Margareetta, 63, on sukunsa viimeinen: "Nuorena elin liikaa sitkun-elämää"

"Kymmenvuotiaana kuvittelin saavani monta lasta ja miehenkin, vaikken tainnut miestä niin miettiä. Mies oli välttämätön paha, jotta tulisin äidiksi.

Ajattelin, että olisi hyvä, jos mies ei olisi ruma vaan kookas, komea ja hauska.

Olisin asunut lapsineni kerrostalossa ja jutellut heidän kanssaan paljon. Niin suunnittelin.

Kuvittelin, että sisko, veli, äiti ja isä elävät ikuisesti, tai ainakin melkein. 

Nyt olen sukuni viimeinen. Jos joku kysyy, millainen perhe minulla on, vastaan, että ei siihen kuulu kuin minä. Ei ole lapsia eikä puolisoa, ei vanhempia eikä sisaruksia.

Siinä mielessä olen aivan yksin.

Se kuulostaa monen mielestä surulliselta, pelottavalta tai säälittävältä. Olen eri mieltä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Olin onnellinen lapsi.

NELIVUOTIAANA LYPSIN nimikkolehmäni Oman maidon pieneen siniseen peltisankoon. Sitten kaadoin maidon kissalle.

Lypsymuisto kertoo lapsuudestani melkein kaiken olennaisen. Maatalon arjessa 1950-luvulla pieninkin auttoi töissä, kitki lanttumaata kourat mullassa ja poimi mustikoita sormet sinisinä.

Oli lehmiä, sikoja, lampaita, kanoja, hevosia, koiria ja kissoja. Niitäkin hauskempi oli Ella. Mielikuvituskaverini kanssa oli hauska hiihdellä, ja ruokapöytään hänelle piti kattaa oma lautanen.

Olin onnellinen lapsi. Iltaisin äiti rukoili kanssani: Levolle laske luojani… Hänestä huokui lämpö.

En olisi edes ehtinyt kuunnella ennustuksia.

MUMMO SOUTI MINUT, kolme vuotta vanhemman siskon ja kaksi vuotta vanhemman veljen järven yli kouluun. Loppumatka mentiin polkua pitkin. Heinät tarttuivat jalkoihin.

Pälätin koko koulumatkan ja tunneillakin. Olen aina ollut pitkäjalkainen ja levoton, vähän ylivilkas. En mikään hiirulainen vaan tomera.

Jos joku olisi sanonut murrosikäiselle meikäläiselle, että päälle kuusikymppisenä elät yksin, olisin kysynyt miten niin muka, ja nauranut päälle.

En ehkä olisi edes ehtinyt kuunnella epämääräisiä ennustuksia. Läiskin mieluummin kavereiden kanssa korttia englannintunnilla pulpettirivien yli ja menin koulun jälkeen kahvilaan ostamaan berliininmunkin.

Minulla oli vaalea tukka, mikrosortsit, pitkävartiset saappaat ja ensimmäinen poikaystävä.

Olin hyvä lasten kanssa.

JÄIN LUOKALLENI mutta pääsinpäs ylioppilaaksi. Hah! Häivyimme saman tien kotikylän tytön kanssa Sveitsiin töihin kehitysvammaisten orpolasten hoitokotiin. Oli vuosi 1973.

Orpokodissa oli neljä kerrosta ja kiviset lattiat. Kun näimme, minne olimme päätyneet, ystävä sanoi, että hän lähtee huomispäivänä Suomeen, tällaista ei voi kestää.

Lapset olivat vaikeasti sairaita. Monilla oli päässään kypärä suojana epilepsiakohtausten kouristelulta. Lapset tulivat päälle, purivat ja repivät.

Minä toppuuttelin, etten kehtaa lähteä pois, kun olen soitellen sotaan lähtenyt, vanhempieni tahtoa uhmaten. Puoli vuotta olen vaikka hirressä.

Jotenkin aloimme viihtyä. Työ oli raskasta mutta tuntui samalla tärkeältä. Mitään kovin tärkeää en ollut ennen kokenut tekeväni. 

Kun sain pienen Flafio-pojan luottamaan itseeni ja lopettamaan räävittömyyksien huutelun, tuli voittajaolo. Olin hyvä lasten kanssa.

Toisena päivänä sai kuulla olevansa tyhmin.

IHANIMPIA OLIVAT vapaaillat. Hollantilaiset työkaverit soittivat asuntolassa kitaraa ja nauru raikui.

Jos tuntui tylsältä, liftasimme jonnekin ja tilasimme ravintolassa viiniä. Koko Eurooppa oli lähellä.

Kahden vuoden kuluttua vanhemmat patistivat Suomeen hankkimaan kunnon ammatin. Opiskelin lastentarhanopettajaksi.

Menin pääkaupunkiseudulle töihin ja ajattelin, että kohta karkaan Tukholmaan, sillä sinne on Helsingistä lyhyt matka. Työskentelin lastantarhassa 40 vuotta enkä karannut. Ei tehnytkään mieli. 

Parasta oli, kun pienet pulleat kädet taputtivat poskia sen merkiksi, että olen kiva. Toisena päivänä sai sitten kuulla olevansa tyhmin. Lapset sanoivat suoraan.

Kaveri palasi oluelta, mies ei.

ENSIMMÄINEN AVOMIEHENI lähti eräänä iltana kaverinsa kanssa viemään lottokuponkia. Samalla he ajattelivat käydä yhdellä oluella, sitten oli tarkoitus mennä saunaan.

Kaveri palasi, mies ei.

Kysyin, minne hän jäi. Se on nyt löytänyt elämänsä naisen baarista ja aikoo mennä sen kanssa naimisiin, kaveri vastasi.

Seuraavalla viikolla mies haki tavaransa, kun olin töissä. Sitä seuraavalla viikolla hän meni naimisiin.

Olimme olleet yhdessä seitsemän vuotta.

Nyt, 25 vuoden jälkeen, asia jo naurattaa. Mies kipaisee viemään lottoa ja häipyy sille tielleen! Elämä on täynnä outouksia ja yllättäviä sattumia.

Lapsia ei tullut, vaikka olisin halunnut.

TOISEN MIEHEN KANSSA ehdin olla yhdessä yli kaksikymmentä vuotta. Sitten hän päätti viettää osan vuodesta etelässä, koska inhoaa talvea. Alkoi tuntua, että meidän yhteiselämämme pätkä on lopussa.

Ei siihen suurta draamaa liittynyt. Niin vain kävi.

Niinkin vain kävi, etten saanut lapsia. Se ei ollut valinta tai päätös. Lapsia ei vain tullut, vaikka olisin halunnut.

Sukujuhlissa olen katsonut serkkujen lapsia. Ensin heillä oli tahmeat kädet ja pinni ohuissa hiuksissa. Sitten yhtäkkiä rippipuku ja ylioppilaslakki.

Silloin olen joskus miettinyt: olisihan se ihanaa, jos olisi…

Ajatus on kuitenkin ollut heikko ja ohimenevä pisto. Kateellinen en ole ainoallekaan äidille ollut.

Soitin äidille ja isälle kerran viikossa, ainakin joka lauantai.

EHDIN HOITAA TYÖSSÄNI satoja lapsia. Lohduttaa ja kiinnittää kurahaalarin jalkarenksuja. Tulla heille tärkeäksi. Rakastaa ja tuskastua. 

Kun olen työpäivän päätteeksi palannut kotiin, olen yleensä ollut kiitollinen: hiljaista, vihdoinkin. Olen mennyt sohvalle ja nostanut jalat koukkuun.

Soitin äidille ja isälle kerran viikossa, ainakin joka lauantai: Mitä kuuluu, mitä naapureille kuuluu? Oliko sielläkin ukkonen? 

Soittaminen toi elämään turvallisuutta. Tutut äänet 470 kilometrin päässä vastasivat aina, että haloo, sinäkö siellä.

Kesällä matkustin heidän luokseen, istuin keittiössä ja katselin, kun äiti pesi perunoita. Sitten katoin pöydän.

Koko ajan juttelimme.

Ystävä matkusti luokse ja muistutti, että syödäkin pitää.

ISÄ KUOLI KEUHKOSYÖPÄÄN, kun olin 40-vuotias. Se kuolema oli odotettavissa.

Äiti kuoli neljä vuotta myöhemmin aivoinfarktiin aivan yllättäen. Sen piti olla aivan tavallinen perjantai.

Isosiskoni ei kestänyt äidin elämän päättymistä. Hänet löydettiin kuolleena seuraavana keskiviikkona.

Yhtäkkiä jouduin järjestämään kaksoishautajaiset. Veljellä ei ollut siihen voimia.

Selvisin tehtävälistan avulla: tilaa kukat, valitse runo kuolinilmoitukseen… Kun olin tehnyt jotain, vedin viivan askareen yli ja ilta oli lähempänä. 

Ystävä matkusti luokseni ja muistutti, että syödäkin pitää. Serkut imuroivat huoneet.

Joka perjantai oli bluespäivä.

MONI PERHEETÖN PELKÄÄ, että jää yksin, kun suru iskee. Minä en jäänyt. Avun voi ottaa vastaan muiltakin kuin omalta perheeltä. Joskus se on silloin aidompaa. Ainakaan kukaan ei auta velvollisuudesta.

Suurimmasta surusta oli kuitenkin puskettava läpi omin voimin.

Minulla oli suremiseen aikaa vain viikonloppuisin. Arkipäivät olin töissä.

Joka perjantai oli bluespäivä. Laitoin melankolista musiikkia soimaan, nuoruuteni Beatlesia ja Elvistä, sytytin kynttilän ja mietin asioita. Itkin ja itkin. Kävin kaikki asiat mielessäni läpi.

Ymmärsin, miten liikuttavaa oli, että äiti soitteli minulle: Onko varmasti hattu päässä ja hanskat kädessä, siellä Helsingissä on uutisten mukaan kylmä?

Muistelin, miten nuorena halusin aina samanlaisia vaatteita kuin isosisko. Miten ihailinkaan siskoa!

Yleensä itkiessä kului melkein koko yö, kuukaudesta toiseen. Sitten eräänä iltana tumppasin tupakan ja ajattelin, että tämä oli tässä ja surut on surtu.

Se oli selkeä hetki. Tuntui, että on pakko alkaa miettiä tulevaisuutta. Elämää voi elää vain eteenpäin. Suru pitää käsitellä, mutta sitä ei saa märehtiä.

Minun ei tarvitse enää suorittaa.

AIJAI, KUN AAMULLA herään! Venyttelen pitkään, nousen kun huvittaa.

Sitten keitän kahvit, laitan aamutelevision päälle ja mietin, mitä tekisin. Uimaan vai torille? Vai olisinko lähtemättä minnekään?

Kadulla päivä valostuu ja ihmiset kiirehtivät töihin, minun ei tarvitse enää kiirehtiä tai suorittaa.

Saatan ajatella, että pitäisikö siivota kaappeja tai viedä sanomalehtipinkat paperinkeräykseen. Jos en viitsi, en moiti siitä itseäni.

Jos viitsin, taputan vähän itseäni olkapäälle ja kehun, että hyvä Reetta.

Se ei sureta, että geenit eivät jatka elämäänsä.

NUORENA ELIN LIIKAA sitkun ja mutkun -elämää. Nyt elän nyt, elämäni parasta vaihetta.

Minulla on terveyttä, aikaa ja tarvitsemani määrä rahaa. On ystäviä, joiden kanssa voin valmistaa italialaisen illallisen, lähteä lenkille tai matkustaa Mauritiukselle. 

Vaikka elän yksin, en ole yksinäinen.

Menetin veljeni kymmenisen vuotta sitten. Kenelläkään meistä sisaruksista ei ole lapsia. Veljen kuoleman jälkeen olen miettinyt sukua paljon.

Se ei sureta, etteivät geenini jatka elämäänsä. Eivät ne niin erinomaisen ainutlaatuisia ole.

Tuntuu kuitenkin lohdulliselta, että suvun tavat ja perinteet jatkuvat serkkujen lasten elämässä. Joulupuuro keitetään mummun ohjeen mukaan ja katossa roikkuu isomummin perintölamppu. 

Kannattaa surra vasta kun on suremisen aika.

EN PELKÄÄ, ETTÄ muutun vanhaksi ja raihnaiseksi eikä kukaan pidä minusta huolta. Eivät biologiset lapsetkaan ole tae siitä, että apua on aina saatavilla.

Kannattaa surra vasta, kun on surun aika. 

Äiti murehti aina, että joutuu kymmeneksi vuodeksi vanhainkotiin makaamaan. Sitten hän kuoli suorilta jaloiltaan. Hukkaan menivät murehtimiset.

Vähän aikaa sitten minulle tuli tarve katsella vanhojen valokuvien sukulaisia. Kirjoitin albumiin nimiä ja kuvauspaikkoja. Kohta elossa ei ole enää ketään, joka osaisi kertoa sellaisia tietoja.

Ehkä toivon itsekin eniten, että joku muistaisi minut sitten, kun Margareetta Tenhusta ei enää ole."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015.