Sijaisäiti Stiina Hänninen: "Sain sittenkin perheen"

"Olin toisella luokalla koulussa, kun äiti kertoi, että saan pian pikkusiskon. Äiti antoi syliini vauvanuken ja pyysi pitämään siitä huolta.

Rakastin nukkejen hoivaamista. Ristin nuken Saduksi, ja äiti ompeli sille samanlaisia myssyjä ja haalareita kuin tulevalle vauvalle.

Pikkuveli minulla jo olikin. Hän kipitti perässäni pihalla. Tykkäsin opettaa pienempiäni. Talon lapset istuivat kuuntelemassa, kun paasasin esimerkiksi tulipalon sammuttamisesta.

PIKKUSISKON SYNNYTTYÄ isä hankki veneen, ja putputimme sillä Espoon saaristossa koko perhe. Meri kimmelsi ja aurinko paistoi. 

Veneily oli mukavaa, mutta mieluiten hoidin sisaruksiani ja kirjoitin omia juttujani keittiön pöydän ääressä. Isä toi työpaikaltaan paperirullien päitä, joita äiti leikkasi ja ompeli siksakilla kiinni kirjoiksi. Täytin ne tarinoillani.

Muutimme Nurmijärvelle, kun olin kahdentoista. Koulumatkat kuljin bussilla. Koulun vieressä oli kirjasto, josta raahasin kassikaupalla kirjoja kotiin. Suorastaan ahmin tietokirjoja, nuorisokirjoja, ihan mitä vain.

Tiedonjanoni oli valtava. Läksyistä en piitannut.

Myöhemmin äiti kertoi odottavansa jälleen uutta vauvaa. Kuningatar Silvia odotti samaan aikaan esikoistaan, ja äidillä oli sama laskettu aika. Se oli minusta ihmeellistä.

Miten ihanaa oli tulla koulusta kotiin, kun vauva oli syntynyt! Pesin, puin ja syötin pikkuista ja työntelin vaunuissa. Olin ylpeä, kun pikkuveljeni oppi kävelemään nuorempana kuin prinsessa Victoria.

Arvelin hoivaamisen olevan minun juttuni.

TEININÄ ISTUIN HUONEESSANI neulomassa sukkia, tumppuja ja nuttuja tuleville lapsilleni. Kaverini ihastuivat poptähtiin ja naapuriluokan poikiin, mutta minä haaveilin kymmenestä lapsesta. Ajattelin, että koska vauvoja alkaisi tulla melko pian, oli hyvä aloittaa valmistautuminen ajoissa.

Kävin lukion ensimmäisen luokan kahteen kertaan, sillä läksyt eivät vieläkään kiinnostaneet. Opettajat sanoivat vanhemmilleni, että tämä tyttö yltäisi kyllä enempäänkin.

Luokalle jääminen otti päähän. Aloin seurata tunneilla ja tehdä kotitehtäviä. Luin etukäteen seuraavan päivän asiat, jotta saatoin loistaa koulussa. Lopulta kirjoitin laudaturin paperit.

Olin kirjoitusten jälkeen lähettinä ja ravintolassa tiskaajana, mutta kyllästyin niihin töihin nopeasti. Sattumalta pääsin ammattikoulun perushoitajalinjalle peruutuspaikalle. Arvelin hoivaamisen olevan minun juttuni.

Valmistuin perushoitajaksi, jatkoin yhtä soittoa sairaanhoitajaksi ja pääsin töihin Meilahden sairaalan teho-osastolle.

LAPSETTOMUUS ALKOI VAIVATA minua. Halusin kiihkeästi löytää lääkärimiehen. Kaikki työkaverini olivat äitejä tai isoäitejä. Kahvihuonekeskustelut pyörivät lasten haalarien ja päiväkodista hakemisten ympärillä. Se kaikki sai minut muistamaan, mitä minulta puuttui.

Pidin itseäni epäonnistuneena. Olin varma, että oma perhe olisi avain onneen.

Enemmän kuin mitään halusin saada kunnollisen miehen ja fiksuja lapsia.

Kun luin lehdestä naisesta, joka oli menettänyt liikenneonnettomuudessa puolisonsa ja kaikki lapsensa, kadehdin häntä. Hän sentään saattoi näyttää valokuvia perheestään. Minulla ei ollut valokuvia.

Yliopistolla kelpasin sellaisena kuin olen. Kukaan ei kysynyt, montako lasta minulla on.

KOLMIVUOROTYÖ EI SOPINUT minulle, joten päätin vaihtaa alaa. Mitä ihmettä alkaisin opiskella? Löysin abiturienttiveljeni huoneesta yliopistojen valintaoppaan ja silmiini osui sana kansanterveystiede. En tiennyt sellaista alaa olevan olemassakaan.

Seuraavana keväänä luin pääsykoekirjat yksitoista kertaa ja pääsin Tampereen yliopistoon lähes täysillä pisteillä.

Yliopistolla kelpasin sellaisena kuin olen. Kukaan ei kysynyt, montako lasta minulla on.

Uin akateemisessa maailmassa kuin kala vedessä. Sain lukea, puhua, kirjoittaa ja istua yliopiston päärakennuksen kuppilassa maailmaa parantamassa. Löysin hengenheimolaisia.

Elämä tuntui tyhjältä, kun palasin töistä kaksiooni

OLI HELPOTUS TAJUTA, ettei maailmassa ole olemassa vain yhtä ja tietynlaista naiseutta. Viihdyin yliopistolla niin hyvin, että jäin valmistuttuani sinne tutkijaksi ja tein väitöskirjan.

Silti elämä tuntui tyhjältä, kun palasin töistä kotiin kaksiooni. Kaipasin lapsia ja omaa perhettä.

Kiusaannuin, kun sukujuhlissa jouduin asettumaan samaan kuvaan sisarusteni puolisoiden ja lasten kanssa. Olin ainoa yksinäinen. Olin sentään esikoinen.

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Tapasin monia fiksuja miehiä, mutta he olivat kaikki jo toisella kierroksella.

OLIN KOLMEKYMPPINEN ja minun piti alkaa tavata aikuisia miehiä. Yritin löytää puolisoa opintopiireistä, seurakunnasta, politiikasta, vapaaehtoistyöstä ja seuranhakupalstoilta. Menin tanssikursseille ja kävin lavatansseissa. Tanssin kilometritolkulla tangoa, valssia ja foxtrotia. Yhden miehen kanssa tanssin monta vuotta kansantansseja.

Sisarusteni ensimmäiset lapset Nella ja Altti ovat jo teini-ikäisiä.

Tapasin monia fiksuja miehiä, mutta he olivat kaikki jo toisella kierroksella. En jaksanut kuunnella toistuvia vuodatuksia eksien kamaluudesta.

Noina vuosina kuulin loputtomasti pikkutuhmia vanhapiikavitsejä ja tunkeilevia kysymyksiä seurustelusta, lasten hankkimisesta ja biologisen kellon tikityksestä. Kun puhuin lapsettomuudestani muille, sinkkunaista ei otettu todesta. Olihan naisen aina mahdollista hankkiutua raskaaksi. Se tuntui pahalta.

Makasin iltaisin vuoteessa ja mietin, voisinko hankkia lapsen hedelmöityshoidoilla, satunnaisen petikaverin kanssa tai adoptiolla.

Mikään vaihtoehdoista ei tuntunut omalta. Aloin oivaltaa, että jos en voi saada kaikkea haluamaani, kaipaan enemmän lapsia kuin puolisoa.

Lapsen ei tarvitse olla sisälläni kasvanut, jotta voin rakastaa häntä.

TIISTAINA VIISITOISTA VUOTTA sitten puhelin soi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijänä työskentelevä ystäväni kysyi, voisinko hoitaa välillä neljävuotiasta tyttöä, joka asui mumminsa luona. Mummi tarvitsi lomaa.

Seuraavana perjantaina tyttö seisoi oveni takana. Mummi ojensi minulle kassin, jossa oli tytön vaatteita ja sanoi tulevansa hakemaan lapsen sunnuntaina.

Menimme leikkipuistoon, kävimme uimahallissa ja leivoimme.

Pienen tytön avulla tajusin, ettei lapsen tarvitse olla sisälläni kasvanut, jotta voin rakastaa häntä. Tärkeintä on suhde, joka välillemme syntyy.

Hoidin tyttöä kerran kuussa viikonloppuisin kolmen vuoden ajan. Se oli ihanaa.

Toimin tukihenkilönä myös muille lastensuojelun lapsille. Odotin, että täytän neljäkymmentä, ennen kuin menin mukaan sijaisvanhemmuusvalmennukseen. Halusin olla varma, etten miettisi, olisinko sittenkin voinut saada biologisen lapsen.

Sijaisvanhemmuusvalmennuksessa tajusin, että tämä on minun juttuni. Tällä tavalla voin tulla vanhemmaksi. Olin ryhmän ainoa perheetön sinkkunainen.

Sydän löi puhelun jälkeen pari kertaa tyhjää. Sitten lähdin kotiin tutkimaan jääkaapin sisältöä.

OLIN JUURI LÄHDÖSSÄ lounaalle tutkijakaverini kanssa, lastensuojelusta soitettiin ja kysyttiin, voisinko antaa kodin murrosikäisille sisaruksille.

laitoin siltä istumalta kollegalle viestin, etten voi tulla lounaalle, koska luokseni muuttaa tänään kaksi lasta.

Sydän löi puhelun jälkeen pari kertaa tyhjää. Sitten lähdin kotiin tutkimaan jääkaapin sisältöä. Lapsethan tarvitsevat ruokaa.

Kun ovikello soi, askeleeni olivat sekä lyijynraskaat että höyhenenkeveät. Kehoni tuntui aistivan, että oven avaaminen muuttaa elämäni peruuttamattomasti.

En tiennyt, kauanko nuoret olisivat luonani, mutta se ei haitannut. Hengitin syvään ja työnsin oven auki.

Teinin saaminen viisikymppisenä on samalla tavalla jännittävää kuin vastasyntyneen saaminen 27-vuotiaana.

OLEN OLLUT YLI kymmenen vuotta monilapsisen sijaisperheen äiti. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Juuri nyt elän neljän huostaanotetun teinin kanssa. Teinin saaminen viisikymppisenä on samalla tavalla jännittävää kuin vastasyntyneen saaminen 27-vuotiaana.

Haluan antaa kodin juuri murrosikäisille. Heidän on vaikeampi löytää sijoituspaikkaa kuin pikkulasten. Muutama nuori on jo lentänyt pesästä tultuaan täysi-ikäiseksi.

Unelmani on edelleen kymmenen lasta.

Arki tiskivuorineen, televisiosarjoineen ja karkkipäivineen on parasta, mitä tiedän.

KELLO SOI JOKA aamu ennen puolta seitsemää. Aamupalan jälkeen huolehdin, että nuoret pääsevät ajoissa kouluun.

Päivällisen syömme yhdessä pitkän pöydän ääressä, sitten alkaa harrastusrumba. Hankin tila-auton, jotta selviän kuljetuksista.

Iltaisin jahtaan nuorisoa läksyjen tekoon ja autan tarvittaessa. Iltapala syödään puoli yhdeksältä.

Sunnuntaisin pidämme perhekokouksen ja käymme läpi seuraavan viikon ohjelman. Selkeä rytmi tukee nuoria ja auttaa minua jaksamaan.

Tunnen, että olen elossa. Sitä samaa ei saa aikaan ammattini, koulutukseni tai omaisuuteni. Eikä se, miltä näytän peilistä.

Tämä arki tiskivuorineen, televisiosarjoineen ja karkkipäivineen on parasta, mitä tiedän.

En kaipaa omaa aikaa. Eniten haluan olla nuorteni kanssa.

KUN UUSI TEINI muuttaa luokseni, hän asettuu taloksi nahkoineen ja karvoineen, traumoineen ja tapoineen. Teinin mukana elämääni marssivat hänen läheisensä, sosiaalityöntekijät ja terapeutit.

Kun itseensä sulkeutunut nuori ensimmäisen kerran murahtaa, että mitä ruokaa, minun tekisi mieli tanssia: ruokani kelpaa hänelle!

Kun nuori alkaa kutsua minua nimeltä, tuntuu, että kiintyminen on sittenkin mahdollista.

En tunne itseäni enää vanhaksipiiaksi. En kaipaa omaa aikaa, sillä eniten haluan olla nuorteni kanssa. Meillä on hauskaa yhdessä.

Makasin eräänä iltana sohvalla lukemassa ja pyysin huoneessa pistäytynyttä nuorta räppäämään valot. Tämä alkoi välittömästi räpätä: 'Jou, tää on valo; jou tää on tärkeet; jou, tänne valoo.'

Istun tuntikausia tuijottamassa teinien kanssa Simpsoneita, ja se auttaa heitä.

PALKINTO TULEE NUORTEN kuntoutumisen näkemisestä ja siitä, että olen heille tärkeä. Istun tuntikausia tuijottamassa teinien kanssa Simpsoneita, ja se auttaa heitä. Se on ihme.

Olen kiitollinen likaisista vaatteista, jälkiruokakulhoista ja kuulokkeiden johdoista koostuvasta  sotkusta, jonka nuoret joka päivä luovat ympärilleni.

Nyt kodissani on ääntä ja elämää, jota aiemmin niin paljon kaipasin."

Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehden numerossa 2/2016. Lukijat äänestivät jutun kyseisen numeron parhaaksi.