Ulospäin Marjan perhe näyttää tavalliselta  ja onnelliselta. ”Suurin toiveeni on, että osaisin rakastaa molempia lapsiani yhtä paljon.”
Ulospäin Marjan perhe näyttää tavalliselta ja onnelliselta. ”Suurin toiveeni on, että osaisin rakastaa molempia lapsiani yhtä paljon.”

Lempilapsi on vaiettu asia. Marjalla on sellainen. ”Tunnen itseni huonoksi äidiksi, vaikka yritän olla tasapuolinen.”

Marja mietti pitkään, voiko tämän artikkelin aloittaa seuraavalla virkkeellä:

Marjalla on kaksi lasta, mutta hän tuntee rakastavansa heistä todella syvästi vain vanhempaa.

”Se on totta, mutta se kuulostaa niin kamalalta.”

Nyt Marja yrittää kertoa asiasta tarkemmin.

”Ehkä siitä olisi apua myös jollekin toiselle.”

Marja uskoo, ettei ole ainoa äiti, jolla on lempilapsi. Tällaisista asioista ei vain yleensä puhuta.

”Esikoiseen rakastuin heti”

Esikoisen syntymän jälkeen, kaksitoista vuotta sitten, kaikki sujui, kuten kaikki yleensä sujuu.

Imetystä, uusien taitojen oppimista, aamupuuroja, leikkipuistoja, päiväkoti kaksivuotiaana, äidin töihin paluu hoitoalalle.

Tuntui, että lapsen puolesta voisi tehdä mitä tahansa.

”Joskus olin tietysti väsynyt ja joskus kiukkuinen, mutta koko ajan tunsin rakastavani tytärtäni. Se oli niin itsestään selvää, ettei asiaa edes miettinyt.”

Oikeastaan rakkaus tuntui liian lievältä sanalta kuvaamaan syvää rakastumisen tunnetta, jota Marja ei ollut koskaan ennen kokenut. Sitä, että toisen puolesta voisi tehdä mitä tahansa.

Aika usein Marja ja puoliso väittelivät leikillään siitä, kumpi saa nukuttaa lapsen. Molemmista tuntui ihanalta pitää unista lasta kainalossa ja lukea hänelle. Lapsi nukahti nopeasti.

Neljä vuotta esikoisen jälkeen syntyi kuopus, toinen tyttö.

”Tuntui kuin olisin hoitanut vierasta lasta”

Kuopus oli terve, mutta melko vaativa. Marja jäi hänen kanssaan kotiin, kun puoliso palasi parin viikon kuluttua töihin ja isosisko päiväkotiin.

”Imetin ja nukutin ja vaihdoin vaippaa. Tein kaikki hoitotoimenpiteet, tietysti, mutta kun katsoin lasta, minusta ei tuntunut oikein miltään.”

Ei halua pussata pieniä varpaita tai haistella untuvatukkaa. Ei kiinnostusta ottaa vauvasta valokuvia Facebookiin.

Yritin tuntea rakkautta ja olisin halunnut tuntea sitä, mutta se ei onnistunut.

Oikeastaan Marja ei halunnut edes katsoa lastaan. Hänestä vauva ei näyttänyt kauniilta.

”Se, ettei minusta tuntunut miltään, ahdisti kamalasti. Yritin tuntea rakkautta ja olisin halunnut tuntea sitä, mutta se ei onnistunut.”

Marjasta tuntui kuin hän olisi hoitanut jonkun vieraan lasta, aivan kuin opiskeluaikojen työharjoitteluissa.

”Tytöt ovat todella erilaisia luonteeltaan”

Synnytyksen jälkeinen masennus, Marja diagnosoi itse. Neuvolalääkäri oli samaa mieltä.

Imetys lopetettiin, masennuslääkitys aloitettiin. Vuoden kuluttua Marja palasi taas töihin. Kuopus kasvoi.

Kun kuopus kertoilee koulun jälkeen asioitaan, Marja huomaa työlästyvänsä.

”Ja nyt tulee se vaikein kohta: Mikään ei oikeastaan muuttunut. En alkanut rakastaa kuopusta kuten hänen isosiskoaan.”

Kun kuopus kertoilee koulun jälkeen asioitaan, Marja huomaa työlästyvänsä. Isosiskon juttuihin hän kyllästyy vain harvoin.

”Tytöt ovat todella erilaisia luonteeltaan ja kiinnostuksenkohteiltaan. Esikoinen muistuttaa minua, hän on ulospäin suuntautunut ja liikunnallinen.”

Kuopus on Marjan mielestä hitaampi ja hiljaisempi.

”Se ei tietenkään ole syy, jonka vuoksi rakastan häntä vähemmän. Mutta ehkä minun on vaikeampi ymmärtää häntä ja siksi rakkauskin on vaikeaa”, Marja miettii.

"Yritän olla molemmille lapsille tasapuolinen ja pitää tunteeni piilossa. Pelkään, että kuopus kuitenkin vaistoaa tilanteen.""
"Yritän olla molemmille lapsille tasapuolinen ja pitää tunteeni piilossa. Pelkään, että kuopus kuitenkin vaistoaa tilanteen.""

”Jos lapsia olisi vain yksi, perheemme olisi onnellisempi”

Esimerkiksi näitä asioita Marja ei ole myöntänyt ääneen kenellekään:

Hän on tuntenut itsensä kiusaantuneeksi kuopuksen päiväkodin kevätjuhlassa, koska lapsi näytti hänen silmissään kömpelöltä muihin verrattuna.

Hän on pyytänyt puolisoaan lähtemään kuopuksen kanssa mökille ja isovanhemmille, jotta saa olla esikoisen kanssa kahdestaan.

Hän ärsyyntyy, kun kuopus maiskuttaa syödessään tai kaivaa nenää. Esikoisen tekeminä ne asiat olivat vain söpöjä.

Hän on ajatellut: Jos olisimme jättäneet lapsiluvun yhteen, meidän perheemme olisi paljon onnellisempi.

”Tuntuu, ettei kukaan osaa auttaa”

Marja on hakenut apua terapiasta. Hänen kokemuksensa on, ettei siellä ole osattu auttaa.

”Terapeutit ovat sanoneet, että on hyvä, kun uskallan myöntää asian. Mutta siihen se on sitten jäänyt.”

”Joskus minulle on sanottu, että minun pitäisi oppia rakastamaan ensin itseäni, niin voisin rakastaa muita. Mutta miksi sitten pystyn kuitenkin rakastamaan toista lastani?”

Marjan mukaan terapeuteille on ollut tärkeintä varmistaa, että Marja kohtelee lapsiaan hyvin.

”Kun perheessä ei ole väkivaltaa tai talous- tai päihdeongelmia, jätetään aika lailla oman onnensa nojaan.”

Puoliso on mahtava isä ja rakastaa molempia tyttöjämme täysillä.

Lastensuojelusta tarjottiin mahdollisuutta perhetyöntekijään kerran viikossa. Tämä voisi tulla hoitamaan lapsia, jotta Marja saisi levätä.

”Mutta en minä halua levätä, eivät lapset ole erityisen raskaita hoitaa. Haluan oppia rakastamaan heitä yhtä paljon.”

Kun Marja on yrittänyt ottaa asian puheeksi puolisonsa kanssa, puoliso on kiusaantunut.

”Hän on mahtava isä ja rakastaa molempia tyttöjämme täysillä. Hänen on selvästi mahdoton ymmärtää, miten voin tuntea näin. Tai siis olla tuntematta.”

”Peittelen molemmat lapset nukkumaan ja annan pusun”

Marja miettii joka päivä, kuinka paljon kuopukseen vaikuttaa se, ettei äiti tunne rakastavansa häntä tarpeeksi.

”Yritän olla molemmille lapsille tasapuolinen ja pitää tunteeni piilossa. En tiuski tai rähjää kummallekaan. Kehun molempia, vaikka vain toiselle osoitetuissa sanoissa on oikea tunne mukana.”

”Järjestän kaikkea pientä kivaa kummankin kanssa, metsäretkiä ja pihalla puuhailua. Peittelen molemmat nukkumaan illalla ja annan pusun.”

Kyllähän lapsi vaistoaa tällaiset asiat. Sitä pelkään.

Perhe näyttää tavalliselta. Lapset vaikuttavat iloisilta ja tasapainoisilta. Kukaan ulkopuolinen ei voisi arvata Marjan ajatuksia.

Marja on hetken hiljaa.

”Mutta kyllähän lapsi vaistoaa tällaiset asiat. Sitä pelkään.”

Sitten Marjaa alkaa itkettää. Hän ei tiedä, mitä tehdä.

”Niin monta vuotta on kulunut näin. En oikein usko, että mikään muuttuu. Tunnen itseni huonoksi äidiksi, vaikka olen yrittänyt parhaani.”

Marjan suurin toive on, että hän rakastaisi molempia lapsiaan yhtä paljon.

Marjan nimi on muutettu.

Jari Mönkkönen on opettanut omille lapsille, mitä trampoliinilla saa ja mitä ei saa tehdä. ”Tiedän, että poikaporukassa pomppiessa meilläkin on silti tehty tyhmiä, vaarallisia juttuja.”
Jari Mönkkönen on opettanut omille lapsille, mitä trampoliinilla saa ja mitä ei saa tehdä. ”Tiedän, että poikaporukassa pomppiessa meilläkin on silti tehty tyhmiä, vaarallisia juttuja.”

Kun entinen voimistelija Jari Mönkkönen makasi teho-osastolla neliraajahalvantuneena, hän mietti, kuinka voisi säästää nuoria omalta kohtaloltaan. Mieleen tulivat kotipihojen trampoliineilla hurjasti hyppivät lapset. ”Haluan nostaa esiin trampoliinilla hyppimisen ilon, mutta myös turvallisuuden tärkeyden.”

97 päivää on pitkä aika maata ja katsoa kolmeen suuntaan: seinään, kattoon ja toiseen seinään. Niin kauan entinen voimistelija Jari Mönkkönen oli Töölön sairaalan teho-osastolla kesällä ja syksyllä 2016. Hän oli tullut kaksoisvolttia takaperin paikaltaan tehtyään alas volttimonttuun niskalleen ja neliraajahalvaantunut.

Niiden 97 päivän aikana Jari ehti ajatella paljon. Vaimoa ja lapsia, omia kuntoutumismahdollisuuksia, sitä, koska pääsee kotiin ja pääseekö ylipäätään. Jari ei voinut ymmärtää, kuinka hänelle oli voinut käydä näin – ja samaan aikaan hän mietti, että ennemmin hänelle kuin jollekin elämänsä alussa olevalle nuorelle.

”Siinä seinää ja kattoa katsoessani ajattelin, että en halua, että yksikään nuori joutuu kokemaan tämän kohtalon.”

”Olin halvaantuessani 42-vuotias. Olin ehtinyt saada hienon perheen, tärkeän työn ja urheilulta valtavasti. Työssäni palomiehenä olin nähnyt, miten pienestä elämä voi olla kiinni, ja nyt koin sen itse.”

”Siinä seinää ja kattoa katsoessani ajattelin, että en halua, että yksikään nuori joutuu kokemaan tämän kohtalon. Kaikessa elämässä on riskinsä, mutta monet vaaralliset tilanteet voisi estää, jos tietoa olisi enemmän.”

Yksi sellainen tilanne on trampoliinilla hyppiminen. Kun Jari loukkaantui heinäkuussa, omassa kotipihassa ja joka toisessa naapurin pihassa oli trampoliineja ja lauma lapsia hyppimässä. Joskus Jari näki, että touhussa ei ollut järki mukana. Vielä paljon useammin siinä ei ollut järki mukana silloin, kun aikuisia ei ollut näkemässä.

”Itse tykkäsin ennen onnettomuuttani extreme-urheilusta. Monesti se, mikä mielestäni oli hauskaa, oli turhan uhkarohkeaa.”

”Jo teho-osastolla aloin miettiä, että haluaisin nostaa esiin trampoliinilla hyppimisen turvallisuuden. Trampalla hyppimisen ilo ja toisaalta riskit koskevat valtavan suurta määrää lapsia ja nuoria. Myös omia lapsiani.”

Tärkeä työ auttaa elämän uudelleen rakentamisessa

Ajatus trampoliinikilpailusta syntyi silloin. Puoli vuotta onnettomuutensa jälkeen Jari ja Sanna-vaimo alkoivat etsiä yhteistyökumppaneita, jotta pystyisivät järjestämään valtakunnalliset trampoliinikilpailut. Tavoitteena oli järjestää kilpailu, joka kannustaisi lapsia ja nuoria liikkumaan mutta toisi samalla esiin turvallisuusasioita.

”Itse tykkäsin ennen onnettomuuttani extreme-urheilusta. Monesti se, mikä mielestäni oli hauskaa, oli turhan uhkarohkeaa. Samanlaisia vähän tyhmänrohkeita poikia ja tyttöjä on kotipihojen trampoliineilla paljon”, Jari sanoo.

”Itsestäni on vammautumisen jälkeen tullut hirmu varovainen. Koko ajan sanon lapsilleni, että muistakaa pitää pyöräillessä kypärää ja trampalla ei hypitä liian erikokoisten kavereiden kanssa.”

”Trampoliinitemppuilussa kotipihoilla, sisäleikkipuistoissa ja muualla on maltettava edetä rauhassa ja opetella tekniikat oikein. Itsestäni on vammautumisen jälkeen tullut hirmu varovainen. Koko ajan sanon lapsilleni, että muistakaa pitää pyöräillessä sitä kypärää ja trampalla ei hypitä liian erikokoisten kavereiden kanssa.”

Mönkkösten ideoima trampoliinikilpailu toteutui. Free Trampoline SM -kiertue alkoi tämän vuoden maaliskuussa. Nyt kiertue on ollut kuudella paikkakunnalla, edessä on vielä kolme kaupunkia ja osakilpailua ennen toukokuussa Vantaan Superpark-sisäleikkipuistossa järjestettävää trampoliinihyppimisen suomenmestaruusfinaalia.

Jari ja Sanna Mönkkönen mukana Vuokatin osakilpailussa huhtikuussa. ”Ennen kisaa kerron kilpailijoille turvallisuusohjeita. Puhun siitä, että trampalla ei saa buustata eli pompauttaa kaveria ja että on opeteltava rauhassa temppu kerrallaan”, Jari sanoo.
Jari ja Sanna Mönkkönen mukana Vuokatin osakilpailussa huhtikuussa. ”Ennen kisaa kerron kilpailijoille turvallisuusohjeita. Puhun siitä, että trampalla ei saa buustata eli pompauttaa kaveria ja että on opeteltava rauhassa temppu kerrallaan”, Jari sanoo.

”Kisakiertue on ollut yksi asia, joka on auttanut minua elämän uudelleen rakentamisessa, samoin työnteon jatkuminen liikunnan ja nuorten parissa muuten. Jotenkin olen saanut suljettua katkeruuden pois mielestäni. Lääkärit eivät lupaa tilaani parannusta, mutta edelleen ajattelen, että jonakin päivänä vielä nousen pyörätuolista. Sitä ennen teen niitä tärkeitä ja hienoja asioita, joita voin.”

Jari Mönkkönen kertoo Kodin Kuvalehden videolla kolme tärkeää asiaa pihatrampoliineilla hyppiville ja mitä myös jokaisen vanhemman pitäisi turvallisuudesta tietää. Video on tehty kesällä 2017.

”Maailma menee minusta koko ajan parempaan suuntaan. Pian robotit tulevat ja tekevät kaiken. Ihan hyvä kun tekevät, ei huolestuta yhtään”, Arvi sanoo.
”Maailma menee minusta koko ajan parempaan suuntaan. Pian robotit tulevat ja tekevät kaiken. Ihan hyvä kun tekevät, ei huolestuta yhtään”, Arvi sanoo.

Pukuompelija Arvi Hämäläinen, 100, asuu yksin Valkeakoskella ja aloittaa jokaisen aamunsa polkemalla kuntopyörää. ”Ihmisellä ei ole mitään muuta kuin itsensä. Siksi itsensä kanssa pitää tulla toimeen”, kuuluu yksi hänen elämänohjeistaan.

1. Ihmisellä ei ole mitään muuta kuin itsensä. Siksi itsensä kanssa pitää yrittää tulla toimeen. Hyväksy ittes ihan kerta kaikkiaan, melkein rakasta itseäsi! Mutta älä anna sen näkyä.

2. Huolehdi itsestäsi. Itse aloitan jokaisen aamuni polkemalla viisi minuttia kuntopyörää. Kerran viikossa teen sata toistoa 15 kilon käsipainoilla. 

3. Kun sidot metalliputken päähän rätin, saat nuohottua jalkalistojen välit puhtaaksi kyyristymättä. 

”Nauti nuoruudesta. Satavuotiaana aivot alkavat toimia vasta iltapäivällä kolmen jälkeen.”

4. Rakkaudesta puhutaan nykyään aika pirusti. Minusta se tarkoittaa kivaa ja miellyttävää ihmistä, jonka kanssa tulee toimeen. 

5. Salaatti on helpompi juoda kuin syödä, joten soseuta se sauvasekoittimella. Maistuu paremmalta kuin punaviini. 

6. Kun tytärtäni pienenä kiusattiin pihalla, opetin hänet nyrkkeilemään ja väistämään iskuja. Siihen loppui kiusaaminen. Ei tytöstä tappelijaa tullut, mutta puolustautumaan hän oppi.

”En jännitä turhia. Jos jotain tapahtuu, antaa tapahtua vaan.”   

7. Nauti nuoruudesta. Kun tulet satavuotiaaksi, elämä muuttuu jotenkin painavammaksi. Aivotkin alkavat toimia vasta iltapäivällä kolmen jälkeen.

8. Vaikka häviäisit shakkikoneelle joka pelin, pelaa silti. Itse pelaan kaksi ottelua päivässä. Häviän aina mutta hanttiin pistän. Se tekee aivoille hyvää.

Nuorempana voitti Arvi, nyt voittaa shakkikone. Häviäminenkään ei ole hassumpaa, kun on yrittänyt tosissaan.
Nuorempana voitti Arvi, nyt voittaa shakkikone. Häviäminenkään ei ole hassumpaa, kun on yrittänyt tosissaan.

9. Kun alkoholia lievästi käyttää, kyllä se pitkän työpäivän jälkeen rentouttaa. Mutta paljon ei parane ottaa. Itteään pitää kontrolloida.

10. Älä käytä sauvakävellessäsi liian pitkiä sauvoja. Ne ovat hölmönnäköiset.

11. Vaikka tietäisinkin pitkän iän salaisuuden, en varmana paljastaisi. Mutta sen sanon, että turhia en jännitä. Jos jotain tapahtuu, antaa tapahtua vaan.