Marjan molemmat pojat sortuivat huumeisiin: ”Äidin pitäisi auttaa aina – silloinkin, kun lapsi ei sitä ansaitsisi”

”Odotin kylmänä pakkaspäivänä bussia Tampereen keskustassa ja toivoin vain pääseväni työpäivän jälkeen nopeasti kotiin. Vieras nainen tuli viereeni ja kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella. Menimme hieman syrjemmälle ja nainen kysyi: ’Tiesitkö, että minun poikani on sinun pojallesi velkaa huumeista?’

Tuijotin naista järkyttyneenä. En ollut tiennyt 16-vuotiaan esikoiseni huumeidenkäytöstä mitään.

Tässä oli siis syy Jonin muuttuneelle käytökselle. Olimme mieheni kanssa ihmetelleet, miten poika oli alkanut tulla ja mennä miten sattuu. Hän oli muuttunut oudon vihamieliseksi ja vältteli käsi­rysyyn asti asioiden selvittämistä kanssamme. Kotoa oli myös hävinnyt rahaa.

”Päätin heti, että keskityn lapseni auttamiseen.”

Kun tuona tammikuisena iltapäivänä Koskipuiston bussipysäkillä vuonna 1997 sain tietää, että poikani käyttää huumeita, päätin keskittyä hänen auttamiseensa. En tiennyt, että auttamiseen kuluisi 15 vuotta eikä elämäni palaisi enää ennalleen.

Joni oli ADHD-lapsi, ymmärrän sen nykyään. Leikki-iässä hän kohelsi ja kaahasi. Hän heilui keinuhevosella rajusti, kaatui ja löi päänsä niin, että piti mennä sairaalaan tikattavaksi. Hän pyöräili niin vauhdilla, että tipahti sillalta kolme metriä maahan, ja taas mentiin tikattavaksi. Päiväkodista otettiin jatkuvasti yhteyttä levottomuuden takia.

Joni oli viisivuotias, kun syntyi pikkuveli Jere. Olin eronnut Jonin isästä, mutta Jeren isä oli kotonamme kuin isänä myös Jonille. Ympärillä oli muitakin turvallisia aikuisia, kummeja ja isovanhempia. Arki oli sellaista tavallisen hyvää.

Pojat olivat läheisiä toisilleen, ja urheilu oli molemmille tärkeää. Kummallakin pojalla oli kuitenkin vaikeutensa, Jonilla levottomuutensa ja Jerellä laaja-alainen oppimishäiriö, jonka vuoksi häntä kiusattiin koulussa.

Joni aloitti huumeiden käytön kannabiksella. Moni hänen jääkiekkotutuistaan sortui samaan. Tuolloin 1990-luvun lopulla huumeet tulivat Tampereelle rytinällä.

Puoli vuotta sen jälkeen, kun sain tietää Jonin kannabiksen käytöstä, sain hänet huumeklinikalle hoitojaksolle. Käyttö ei kuitenkaan siihen loppunut.

Joni alkoi lintsailla koulusta yhä enemmän, mutta sai peruskoulun suoritettua kahdeksan keskiarvolla. Peruskoulun jälkeen hän aloitti kahdesti ammattikoulun, mutta jätti sen kesken.

Koulu näki aggressiivisen, nukahtelevan ja huonosti käyttäytyvän pojan. Minä näin pojan, jolla oli tahtoa ja älliä, mutta ei voimia opiskeluun. Yritimme puhua ja neuvotella Jonin kanssa tulevaisuudesta. Teimme sopimuksia, jotka eivät pitäneet.

”Joni oli vielä alaikäinen, kun häntä uhkailtiin huumevelan takia. Keräsimme lähipiirin kanssa rahat kasaan.”

Joni oli vielä alaikäinen, kun selvisi, että häntä uhkailtiin huumevelan takia. Keräsimme lähipiirin kanssa rahat kasaan ja maksoimme velan. Ehdoksi asetimme, että Joni lähtee Kankaanpäähän lääkkeettömään hoitolaitokseen. Niin hän lähtikin.

Toivoni nousi. Mutta heti, kun Joni täytti 18 vuotta, hän keskeytti hoidon.

Hoidon keskeytettyään Joni muutti omaan asuntoon Tampereen Kissanmaalle. Kerran kun kävin asunnossa siivoamassa, löysin sieltä neuloja ja ruiskuja. Järkytyin. Tajusin Jonin siirtyneen vahvempiin huumeisiin.

Kaikki meni pahempaan suuntaan. Joni alkoi käyttää amfetamiinia ja sai siitä psykooseja.

Eräänä juhannuspäivän aamuna istuimme mieheni kanssa mökkilaiturilla ja kuuntelimme kirkonkellojen kumua. Rauha päättyi, kun soitin Jonille kysyäkseni, miten hänellä sujuu kotonaan. Joni kertoi, että hänen kissansa oli janoinen, koska ’asunto oli myrkytetty eikä kissa voinut mennä juomakupilleen’.

Tajusin, että poikani on psykoosissa, ja lähdin heti hänen luokseen. Sillä kerralla Joni ei harhoissaan tunnistanut minua ja kävi kimppuuni. Joni saatiin pakkohoitoon, mutta jouduin taistelemaan siitä.

Välillä Jonia hoidettiin psykiatrisessa sairaalassa, välillä kuskasin häntä päivystykseen psykoosin takia. Joskus valvoin yön hänen vierellään, kun hän tärisi vieroitusoireissaan ja odotti katkolle pääsyä.

Toisinaan otin Jonin mukaan mökille, vaikka hän olisi ollut huonokuntoinenkin. Hän tykkäsi olla siellä. Kun Joni oli mökillä kanssani, oli huojentavaa tietää, että nyt hänkin voi hetkeksi levähtää.

Älä vain tee kuten veljesi, varoitimme Jereä. Voimamme menivät Jonin pelastamiseen, mutta yritimme Jeren isän kanssa silti kaikin tavoin tukea myös Jereä. Koulu oli oppimisvaikeuksien takia hankalaa, mutta järjestimme hänelle harrastuksia rumpukoulusta mallikurssiin vahvistaaksemme hänen itsetuntoaan.

Silti kävi niin, että Jere alkoi 15-vuotiaana polttaa kannabista. Hän ihaili isovel­jeään Jonia, ja hänestä tuntui, että kannabis lievensi hetkeksi ahdistusta.

Kun Jere tunnusti kannabiksen käyttönsä meille, oli kuin maa olisi vajonnut jalkojeni alta. Kaikki tuntui hukkuvan mustaan, epätodelliseen synkkyyteen.

Kun Jere palasi armeijasta, hän hankki itselleen pienen vuokrayksiön Tampereen Kalevasta. Jonilla oli mennyt jo useampi vuokra-asunto alta häätöjen takia, ja juuri tuohon aikaan hän oli taas jäämässä asunnottomaksi. Vastustuksestamme huolimatta pojat keksivät, että muuttavat asumaan yhdessä.

”Poikieni puhelut päättyivät aina siihen, että he pyysivät rahaa. Oli velkoja, vuokrarästejä ja sähkölaskuja.”

Veljekset käyttivät nyt yhdessä suonensisäisiä huumeita. Elämäni oli painajaista, josta piti vain selviytyä.

Tuntui, että pojat käyttivät minua hyväkseen. Heidän puhelunsa päättyivät aina siihen, että he pyysivät rahaa. Oli velkoja, vuokrarästejä ja sähkölaskuja. Ruokaa piti ostaa.

Autoin, koska en halunnut, että poikani joutuisivat vankilaan tai näkisivät nälkää. Huomasin myös, etteivät asiat hoituneet esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tai oikeusaputoimistossa ilman mukanaoloani. Koin, etteivät poikani aina saaneet asiallista palvelua, koska he olivat narkomaaneja.

Häpeä ja syyllisyys. Niiden kanssa olen paininut ja painin yhä.

Olen hävennyt, etten onnistunut luotsaamaan lapsiani kunnialla aikuisuuteen. Olen tuntenut syyllisyyttä ja miettinyt, mitä olen tehnyt väärin.

Olen jossitellut, olisiko pitänyt muuttaa heti toisiin ympyröihin, kun Jonin huumeidenkäyttö aikoinaan paljastui. Mutta olimme juuri rakentaneet Peltolammille oman talon ja toisaalta silloin uskoin, että ongelmat menisivät pian ohi.

”Pojat sanoivat minulle tärkeät sanat: Olet ollut paras äiti, etkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Me ollaan itse tehty paskoja valintoja.”

Olen myös jälkikäteen miettinyt, olinko liian sinisilmäinen. Enkö halunnut ajoissa nähdä todellisuutta, jossa poikani elivät?

Jonkinlaisen vapautuksen syyllisyyden tunteista antoivat poikani itse. He sanoivat kerran minulle tärkeät sanat: ’Äiti, olet ­ollut paras äiti, etkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Me ollaan itse tehty paskoja valintoja.’

Auttaminen on väärin, koska huumeiden käyttäjän auttaminen on sama kuin käytön mahdollistaminen. Kun mediassa alettiin käsitellä enemmän huumeaiheita, tätä viestiä painotettiin usein. Samaa sain kuulla joiltakin tuttaviltani.

”Mielestäni jokaisella pitäisi olla äiti, joka on aina tukena ja joka auttaa aina. Silloinkin, kun lapsi ei sitä ansaitsisi.”

Minä vain en voinut olla auttamatta. Rakkauteni poikiani kohtaan on ollut kaiken voittavaa, välillä järjenkin.

Mielestäni jokaisella pitäisi olla äiti, joka on aina tukena ja joka auttaa aina. Silloinkin, kun lapsi ei sitä ansaitsisi.

Kun minua on arvosteltu siitä, että en lopeta poikieni pelastamista, kysyn joskus kritisoijilta, miten hän toimisi. ’Jos joku soittaisi sinulle ja käskisi sinua hakemaan lapsesi pois talvisesta metsästä, jossa tämä on alastomana nippusiteillä puuhun sidottuna, voisitko olla menemättä?’

Yleensä en ole saanut vastausta. Useimpien ei tarvitse miettiä tällaisia kysymyksiä. Minä olen miettinyt ja lähtenyt sinne metsään.

Välillä olen ajatellut, että haluaisin olla se tavallinen ihminen, joka aamuisin tassuttelee postilaatikolle hakemaan lehden ja juo kahvit leppoisasti uuteen päivään valmistautuen. Sen sijaan, että yritän anella lääkäriä olemaan päästämättä lastani liian aikaisin hoidosta pois tai ryntään sairaalaan, jossa huumevelkojen perinnän takia yliajetuksi tullut poikani makaa.

Tavallinen elämä jäi taka-alalle, kun huumeet tulivat perheeseemme. Olen kyllä yrittänyt hakea hyvää mieltä ja jaksamista siitä, mistä nautin.

Olen aina vapautunut huolistani, kun olen voinut mökillä kuokkia puutarhassa tai istua laiturilla juomassa kahvia.

Talvisin olen käynyt avannossa ja istumassa yleisessä saunassa, missä kukaan ei tunne minua. Siellä saan jutella ihmisten kanssa ilman, että minua säälitään.

Kun poikieni huumeiden käyttö alkoi ja paheni, olin töissä palvelutalossa. Yksikönjohtajana olin vastuussa parinsadan vanhuksen hyvästä arjesta. Kuuntelin vanhusten iloja ja murheita, suunnittelin uusia palveluja ja ratkoin ongelmia. Rakastin työtäni, mutta olin koko ajan valmiudessa selvittämään poikieni ongelmia.

Aamuisin olin niin väsynyt, että en tiedä, miten jaksoin aina pestä tukkani, meikata ja lähteä töihin.

”Parisuhteelle ei jäänyt aikaa, ja poikien ongelmat alkoivat hallita sitäkin.”

Parisuhteelle ei jäänyt aikaa, ja poikien ongelmat alkoivat hallita sitäkin. Yhteinen ponnistelumme poikien eteen näännytti keskinäistä suhdettamme.

Erosimme noin kymmenen vuotta sitten. Tunsin, että minun on nyt yritettävä pelastaa itseni ja ottaa etäisyyttä poikiin. Siksi en kertonut heille, missä uusi asuntoni on. En halunnut heitä soittelemaan huumepäissään yöllä summeriani.

Sitten puhelimeni taas soi. Puhelimessa oli nainen, joka sanoi: ’Taidat olla tämän pojan äiti. Hän on keskustassa ilman kenkiä ja verisenä. Voitko tulla hakemaan?’

Hain tokkuraisen Jonin ja talutin hänet kotiini, vaikka olin päättänyt toisin. Ihmiset tuijottivat, hävetti.

Riisuin Jonin likaiset vaatteet, raahasin hänet suihkuun ja pesin hänet. Olin oppinut valmistautumaan tällaisiin tilanteisiin, ja pidin kaapissani aina molemmille pojille valmiina vaihtovaatteita.

Joni söi ja joi kahvia ja halusi pian lähteä. Minua itketti, kun hän ovella kääntyi sanomaan: ’Kiitti, äippä! Rakastan sua. Mun on nyt mentävä, on tosi paljon velkoja.’

Välillä olen vihannut lapsiani. Miksi he heittivät elämän lahjan pois ja ottivat huumeet tilalle? Kun huumeiden käyttö on muuttanut lasteni ulkonäköä, on välillä pitänyt muistuttaa itseäni, että tuon huumekuonan alla on oma rakas lapseni.

”Rakkaus on aina ollut vihaa vahvempi. Olen ollut äiti, joka taistelee lastensa hengen puolesta.”

Rakkaus on silti aina ollut vihaa vahvempi. Minä olen ollut äiti, joka taistelee lastensa hengen puolesta. Se, joka riitelee sairaalassa saadakseen lapsilleen hoitoa. Se, joka on tsempannut menemään hoitojaksolle aina uudestaan. Se, joka on jaksanut uskoa ja toivoa. Ellei oma äiti tee niin, kuka sitten?

Olen vuosien varrella käynyt sairaalassa hyvästelemässä Jonin varmaan viisi tai kuusi kertaa, kun tilanteet ovat menneet pahoiksi. Raskainta onkin ollut se, että olen joutunut elämään jatkuvassa pelossa.

Lepäämään pystyin vain silloin, kun pojat olivat hoitojaksoilla. Silloin tiesin, että he ovat sillä hetkellä turvassa.

Niinä lepohetkinä en tehnyt yhtään mitään. Laitoin puhelimen pois päältä ja nukuin. Oli ihanaa saada levätä, kun tiesi, että nyt ei tarvitse pelätä.

Hoitoakin on siis saatu. Joni on ollut hoidossa muun muassa Hyrynsalmessa ja Kurussa. Molemmat paikat ovat lääkkeettömiä ja sijainniltaan luonnonläheisiä.

Parhaimmillaan Joni onnistui olemaan kaksi vuotta kuivilla. Se oli hyvää aikaa. Järjestyi työharjoittelupaikka. Joni haaveili ammattitutkinnosta ja lapsista. Olin onnellinen hänen puolestaan ja toivoin, että kun Joni selviäisi, hän vetäisi esimerkillään myös Jeren kuiville.

Sitten tuli uusivuosi 2010 ja Joni päätti ottaa vain yhdet vedot. Siitä alkoi lopullinen alamäki.

Halasin Jonia tuulikaapissa. Jonilla oli nahkainen olkalaukku ja t-paita, jonka tuoksun muistan yhä. Hän oli lähdössä Intiaan, missä hän uskoi parantuvansa. ’Haluan nähdä Intian valon ja värit. Äiti, älä ole huolissasi’, hän sanoi.

”Katselin, miten hän käveli pihan poikki portille. Minulle tuli tunne, etten näe häntä enää koskaan.”

Katselin, miten hän käveli pihan poikki portille. Minulle tuli tunne, etten näe häntä enää koskaan.

Joni lähti matkaan kaverinsa kanssa kuusi vuotta sitten marraskuussa. Vajaa kolme viikkoa heidän lähtönsä jälkeen luin nettilehdestä uutisen, jossa kerrottiin suomalaisen kuolleen hotellissa Pohjois-Intiassa. Tiesin heti, että se on Joni. Hän kuoli pyhäinmiestenpäivänä vuonna 2012, 31-vuotiaana.

Jonin verestä löytyi suuri määrä yskänlääkettä, mutta samaa ainetta on myös heroiinissa. En siis tiedä, oliko hän yrittänyt lääkitä hoitamattoman keuhkokuumeensa aiheuttamaa yskää vai oliko hän ottanut huonolaatuista heroiinia liikaa vahingossa tai tarkoituksella.

Halusin, että hautajaisissa muisteltaisiin lastani ihmisenä eikä narkomaanina. Pyysin siunaajaksi kirkkoherra Harri Henttisen, koska tiesin, että hän osaa puhua Jonista arvostavasti. Hän puhui kyllä vaikeuksistakin, mutta toivon kautta.

”Joni rakasti luontoa, kissojaan, jalkapalloa ja jääkiekkoa ja oli innokkain jouluihminen, jonka tiesin.”

Pidin hautajaisissa puheen, jossa kerroin, millainen poika Joni oli. Kerroin, että Joni rakasti luontoa, kissojaan, jalkapalloa ja jääkiekkoa ja oli innokkain jouluihminen, jonka tiesin.

Hän odotti joulua juhannuksesta lähtien ja halusi, että aatto vietetään aina samoin perintein. Vielä aikuisenakin hän toivoi, että menen aattoaamuna hänen huoneeseensa ja herätän hänet aina samalla laululla: Aattoaamu taas sarastaa, joulupukki herää, kiireesti hän lahjoja jo pulkkaansa kerää.

Toin muistotilaisuuteen Jonin vauvanvaatteita: keltaisen mummon kutoman myssyn, valkoisen röyhelöpaidan sekä tossut, jotka Jonilla oli jaloissaan, kun toimme hänet synnytyssairaalasta kotiin. Halusin näyttää hänestä elämän.

Tämän lapsen pidän hengissä. Näin ajattelin Jerestä, kun Joni oli kuollut.

Taistelua huumeriippuvuudesta ei ole voitettu. Jere on nyt 30-vuotias ja käy ­opiaattikorvaushoidossa.

Jere on viisivuotiaan tytön isä. En halua lapsenlapseni joutuvan sijaiskärsijäksi isänsä päihderiippuvuuden takia, ja olen taistellut sen eteen, että isällä ja tyttärellä olisi suhde. Pitkään olin valvottujen tapaamisten järjestäjänä. Nykyään Jere saa tavata äidillään asuvaa tytärtään päiväseltään yksinkin. Onneksi olen aina tiennyt, että tytöstä pidetään hyvää huolta.

Mietin usein, millainen on Jeren tulevaisuus? Ammattikoulu on jäänyt kesken, ja työllistyminen on päihdetaustan vuoksi vaikeaa. Jere haaveilee kuitenkin puu­sepän töistä ja käy rakennuspuolen kuntouttavassa työtoiminnassa. Toivoa on ­aina.

Nyt huumeet kuuluvat myös työhöni. Olen projektipäällikkönä hankkeessa, jossa huumeriippuvaisia ja korvaushoidossa olevia pyritään kuntouttamaan matalan kynnyksen työtoiminnan avulla. Autan heitä näkemään elämässään tulevaisuutta.

Työssäni kerron huumeita käyttävien vanhemmille heidän lapsistaan aina jotain hyvää, jota heissä näen. Sitä olisin itse kaivannut. Kerron vaikka, että heidän lapsensa on selvästi saanut hyvän kasvatuksen ja osaa käytöstavat.

Olen menettänyt sen, että saisin nähdä lasteni elävän omaa aikuisuuttaan ja nauttivan elämästään. Kaipaan tavallisia keskusteluja, kuulumisten vaihtamisia, jotka eivät pääty rahan pyytämiseen.

Haaveilen normaalista vanhemmuudesta. Siitä, että voisin osallistua keskusteluun, kun joku kertoo lapsensa valmistujaisjuhlista tai asunnon ostosta.

”Näen, että huumeriippuvuus on sairaus. Mutta tajuan myös, että osaltaan siinä on kysymys ihmisen omista valinnoista.”

Huomaan, että työni huumeriippuvaisten kuntoutujien kanssa on kuitenkin jollain lailla helpottanut tuskaani. Näen, että huumeriippuvuus on sairaus. Mutta tajuan myös, että osaltaan siinä on kysymys ihmisen omista valinnoista.

Olen alkanut ottaa etäisyyttä Jeren ­asioiden hoitamiseen. Tähän asti olen huolehtinut siitä, että hän herää joka aamu hakemaan korvaushoitolääkkeensä, että hän hoitaa lapseensa liittyviä asioita ja maksaa vuokransa. En enää. Hänen on itse otettava seuraavat askeleensa.

”Rahaa en ole antanut enää pitkään aikaan. Olen sanonut, että en nyt pysty auttamaan, koska haluan ostaa itselleni uudet lenkkitossut.”

Rahaa en ole antanut enää pitkään aikaan. Olen sanonut, että en nyt pysty auttamaan, koska haluan tällä kertaa ostaa itselleni uudet lenkkitossut.

Olen solminut uuden avioliiton. Käymme mieheni kanssa konserteissa, viimeksi kuuntelemassa Maija Vilkkumaata. Yhdessä käymme myös spinningissä, avannossa ja teatterissa.

Kun matkustelemme Euroopan kaupungeissa, tutustumme aina myös laitakaupunkeihin. Niissä vien ruokaa siellä oleville narkomaaneille.

Otan nykyään enemmän aikaa itselleni. Käyn uimassa, pidän ystäviini yhteyttä, nautin lapsenlapseni ihanasta seurasta. Lepään väsymystäni pois.

Toivon, että oma toipumiseni on nyt alkanut.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2018.

Kodin Kuvalehdessä 14/2023 Marja kertoo, mitä hänelle ja Jerelle kuuluu nyt, viisi vuotta edellisen jutun jälkeen. Tilaajana voit lukea jutun myös näköislehdestä täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet-palvelua.