Marja Palkonen työskentelee nykyään hankkeessa, jossa huumeriippuvaisia pyritään kuntouttamaan matalan kynnyksen työtoiminnan avulla. ”Autan heitä näkemään elämässään tulevaisuutta.”
Marja Palkonen työskentelee nykyään hankkeessa, jossa huumeriippuvaisia pyritään kuntouttamaan matalan kynnyksen työtoiminnan avulla. ”Autan heitä näkemään elämässään tulevaisuutta.”

Kun Marja Palkonen sai tietää 16-vuotiaan esikoispoikansa huumeidenkäytöstä bussipysäkillä vuonna 1997, hän päätti keskittyä lapsensa auttamiseen. ”En tiennyt, että elämäni ei palaisi enää ennalleen.”

”Odotin kylmänä pakkaspäivänä bussia Tampereen keskustassa ja toivoin vain pääseväni työpäivän jälkeen nopeasti kotiin. Vieras nainen tuli viereeni ja kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella. Menimme hieman syrjemmälle ja nainen kysyi: ’Tiesitkö, että minun poikani on sinun pojallesi velkaa huumeista?’

Tuijotin naista järkyttyneenä. En ollut tiennyt 16-vuotiaan esikoiseni huumeidenkäytöstä mitään.

Tässä oli siis syy Jonin muuttuneelle käytökselle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun tuona tammikuisena iltapäivänä Koskipuiston bussipysäkillä vuonna 1997 sain tietää, että poikani käyttää huumeita, päätin keskittyä hänen auttamiseensa. En tiennyt, että auttamiseen kuluisi 15 vuotta eikä elämäni palaisi enää ennalleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rakkauteni poikiani kohtaan on ollut kaiken voittavaa, välillä järjenkin.

Yrityksistäni huolimatta kävi niin, että myös Jonin viisi vuotta nuorempi veli alkoi 15-vuotiaana polttaa kannabista. Myöhemmin veljekset muuttivat vastustuksestamme huolimatta asumaan yhteen ja käyttivät yhdessä suonensisäisiä huumeita. Elämäni oli painajaista, josta piti vain selviytyä.

Tuntui, että pojat käyttivät minua hyväkseen. Jokaisessa puhelussa he pyysivät minulta rahaa. Autoin, koska en halunnut, että poikani joutuisivat vankilaan tai näkisivät nälkää. Rakkauteni poikiani kohtaan on ollut kaiken voittavaa, välillä järjenkin.

Mielestäni jokaisella pitäisi olla äiti, joka on aina tukena ja joka auttaa aina. Silloinkin, kun lapsi ei sitä ansaitsisi.

Kun minua on arvosteltu siitä, että en lopeta poikieni pelastamista, kysyn joskus kritisoijilta, miten hän toimisi. ’Jos joku soittaisi sinulle ja käskisi sinua hakemaan lapsesi pois talvisesta metsästä, jossa tämä on alastomana nippusiteillä puuhun sidottuna, voisitko olla menemättä?’

Yleensä en ole saanut vastausta. Useimpien ei tarvitse miettiä tällaisia kysymyksiä. Minä olen miettinyt ja lähtenyt sinne metsään.

”Välillä pitänyt muistuttaa itseäni, että tuon huumekuonan alla on oma rakas lapseni.”

Välillä olen ajatellut, että haluaisin olla se tavallinen ihminen, joka aamuisin tassuttelee postilaatikolle hakemaan lehden ja juo kahvit leppoisasti uuteen päivään valmistautuen. Sen sijaan, että yritän anella lääkäriä olemaan päästämättä lastani liian aikaisin hoidosta pois tai ryntään sairaalaan, jossa huumevelkojen perinnän takia yliajetuksi tullut poikani makaa.

Välillä olen vihannut lapsiani. Miksi he heittivät elämän lahjan pois ja ottivat huumeet tilalle? Kun huumeiden käyttö on muuttanut lasteni ulkonäköä, on välillä pitänyt muistuttaa itseäni, että tuon huumekuonan alla on oma rakas lapseni.

Raskainta on ollut se, että olen joutunut elämään jatkuvassa pelossa.

Parhaimmillaan Joni onnistui olemaan kaksi vuotta kuivilla. Se oli hyvää aikaa.

Sitten tuli uusivuosi 2010 ja Joni päätti ottaa vain yhdet vedot. Siitä alkoi lopullinen alamäki.”

Mitä Marja ajatteli halatessaan tuulikaapissa Jonia, kun tämä lähti matkalle Intiaan loppusyksystä 2012? Entä silloin, kun hän luki pian sen jälkeen nettilehdestä uutisen, jossa kerrottiin suomalaisen kuolleen hotellissa Pohjois-Intiassa? Millaista taistelua Marjan toisen pojan huumeriippuvuus on ollut? Mitä äiti ajattelee poikiensa auttamisesta ja heille rahan antamisesta nyt? Miten hän on opetellut huolehtimaan omasta jaksamisestaan?

Lue Marjan koskettava haastattelu Kodin Kuvalehdestä 17/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitäköhän on ollut kotona meneillä tai ulkopuolella, että kummatkin lapset sortuvat huumeisiin? Yleisemminhän huumeita käyttävät ne, varsinkin nuorena, jotka yrittävät turruttaa mahdollisia traumoja ynnämuita.

Olin itse nuori, joka sortui huumeisiin.

Ei se vaatinut mitään muuta kuin sellaisen luonteen, että partiomerkkien keräily ei vain riittänyt!

Aikansa huumeet kuuluivat kuvioihin, se oli hauskanpitoa täysin ja huumeita käyttivät jo silloin (90-luvulla) todella monet erilaisista lähtökohdista tulleet.

Suurin osa meistä järkiintyi ihan vain iän myötä, kun ei vain enää jaksanut rallata öitään yökerhoissa.

Hommaan jäi koukkuun ne, jotka addiktoituivat muutenkin kaikkeen helposti, se oli ihan luonnekysymys.

Usein siihen vaikuttaa vahvasti perimä. Alkoholistigeenit löytyy todella monen suomalaisen sukutaulusta, koska tämä maa on niitä pullollaan. Se voi käydä sinullekkin!

Alkoholistien luonteissa on kyllä usein se yhtäläisyys, että eivät kestä vastoinkäymisiä, vaipuvat itsesääliin, kuin teinit konsanaan ja ihan vain yksinkertaisesti jäävät helposti koukkuun ihan kaikkeen. Esimerkiksi peliriippuvuus on ihan sama asia tai monen suomalainen rakkaus eli läheisriippuvuus.

Kaikki voima päihteidenkäyttäjien läheisille ja varsinkin päihteitä käyttävien nuorten vanhemmille. Omalle puolisolleen voi kääntää selkänsä, se on lastenleikkiä siihen verrattuna, että se selkä pitäisi kääntää omalle lapselle <3

Sisältö jatkuu mainoksen alla