Eron jälkeen Kati Mettovaara, 53, tajusi, ettei olekaan sellainen ihminen, joksi on itseään luullut.
"Entä, jos en tulekaan teidän kanssanne? kysyi entinen mieheni kolme päivää ennen kuin meidän piti muuttaa uuteen kotiin.
Olimme pakkailemassa, laitoin liinavaatteita laatikkoon. Kerrostalokolmion olohuoneeseen oli yhdessä valittu kaunis harmaa tapetti.
Aloin vapista.
Muistan sanoneeni: sinä saat kertoa lapsille.
Sitten lähdin pois.
Menin uuteen kotiin itkemään. Sisko tuli lohduttamaan.
Muutin kerrostaloon kahdestaan kymmenvuotiaan kuopuksemme kanssa. Ensimmäiset viikot itkin ja kirjoitin päiväkirjaa.
Miten saatoit tehdä näin? Olimme yli 30 vuotta yhdessä. Miten voit ottaa pojan viikonlopuksi? Sehän on minun lapseni, en minä halua olla yksin! Minulta puuttuu aikuisen ihmisen turva.
Ajattelin, että kun kuolen, eksä saa lukea kaiken.
Edes kauppaan en kehdannut mennä.
JOTENKIN LAMAANNUIN. En kehdannut mennä edes kauppaan. Ajattelin, että minussa on jokin vika, minuthan on jätetty. Kaikki tuntuivat tuijottavan.
Mietin, että ennen kävimme perheenä ruokaostoksilla lauantaisin: maitoa, broilerinsuikaleita, kurkkua, tavallisia asioita. Nyt kävin itsekseni.
Jouluaattona makasin saunan lauteilla ja ajattelin, että tässä sitä yksin maataan.
MUISTELIN MENNEITÄ. Kyllähän jokainen haluaisi olla ikuisesti kolmekymppinen, silloin elämä oli täyttä ja ruokapöydässä monta istujaa.
Ensin oli suru ja yksinäisyys.
Tällaisia et minun käteeni laita.
Sitten tuli kiukku. Miksi eksä ostatti oman makunsa mukaisen sängyn, vaikka tiesi, ettei aio muuttaa yhteiseen kotiin?
Kun mies tuli eropaperit mukanaan, revin ne ja sanoin, että tällaisia et minun käteeni laita.Sitten kävelin printterin luo, tulostin itse uudet ja kirjoitin nimeni niihin.
Entisestä elämästä kaipaan vain asuntovaunua.
LOPULTA ALOIN TOIPUA. Värjäsin ja leikkasin hiukseni.
En ollutkaan ihminen, jollainen vuosikymmenet kuvittelin olevani: sulkeutunut ja luotaantyöntävä. Olinkin iloinen ja sosiaalinen. Aloin katsoa ihmisiä kohti.
Nyt elämääni on tullut ihminen, joka sanoo minun olevan ihana, valoisa, kaunis ja nuorikin vielä. Hirveän omituista. Eihän minua ole aikoihin sanottu miksikään.
Entisestä suhteesta kaipaan vain asuntovaunua. Ehdimme olla eksän kanssa karavaanareita monta vuotta."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2016.
