Mikä tekee suomalaisen onnelliseksi? Kiersimme kesäistä Suomea ja kysyimme

Miten pieni kelpaa onneksi?

Juna Helsingistä Lappeenrantaan, Anna:

Kello 7.17 astun junaan.

Tarkoituksenani on kiertää yksi päivä Itä-Suomea ja kysyä vastaantulijoilta: "Millainen oli hetki, jolloin viimeksi tunsit onnea?" Samaan aikaan Länsi-Suomea kiertää toinen toimittajamme, Tarja.

Alan kysellä.

"Useimpien onnen hetket ovat pikkuruisia."

Selviää, että useimpien onnen hetket ovat pikkuruisia: aamukahvi, rauhassa luettu sanomalehti, miehen keittämä kaurapuuro.

Viisikymppinen mies vastaa, että viimeksi hänet teki onnelliseksi äsken ravintolavaunusta ostettu lämmin voisarvi. Sitten hän kysyy huolestuneena:

"Onnellisuus on niin iso sana. Voinko oikeasti vastata voisarvi?"

"Miten te just meidät bongasitte? Näytetäänkö me niin onnellisilta?" kysyy Ilona Laihanen, 31, Lappeenrannasta. "Viimeksi tunsin onnea äsken, kun poikamme Olavi hymyili vaunuissaan", Oskar Paakarinen, 36, sanoo.

Niin, miten pieni ilon häivähdys voidaan määritellä onnellisuudeksi? Hyvinkin pieni, vastaa psykoterapeutti Arto Pietikäinen, kun myöhemmin keskustelen hänen kanssaan.

"Pikkuruiset onnen hetket ovat jopa tärkeämpiä kuin isot, koska pieniä voimme kokea päivittäin", hän sanoo.

"Jos menettää kykynsä nauttia täydellisestä voisarvesta, elämästä tulee surullisempaa."

"Ostin äsken hopeisen kaulakorun syntymäpäivälahjaksi viisivuotiaalle tyttärenpojantyttärelleni. Tunsin itseni niin rikkaaksi ja onnelliseksi, vaikka koru maksoi vain 15 euroa", Ritva Helkilinna, 82, sanoo. Vieressä toimittaja Anna Sillanpää.

Onnen hetkissä on kyse lopulta vain tunteesta. Tunne taas on lyhytkestoinen, se tulee ja menee kuin säätila.

"Kestävämpi onnellisuus syntyy siitä, että tuntee elävänsä mielekästä, arvojensa mukaista elämää. Mielekkääseen elämään kuuluvat myös vastoinkäymiset."

"Tein toissa päivänä omenasosetta, ja nelivuotias pojanpoikani istui koko ajan vieressä tiskipöydällä. Kerroin, että minullakin oli kerran samanlainen pieni poika, hänen isänsä. Tulin sanoneeksi, että ehkä hänestäkin joskus tulee isä. Poika vastasi: Minusta tulee maanviljelijä." Siv Lindholm, 70, eläkeläinen, Helsinki

Onko vääriä tapoja tulla onnelliseksi?

Turun linja-autoasema, Tarja:

Samaan aikaan, kun Anna on Lappeenrannan-junassa, minä olen ehtinyt Turun linja-autoaseman laiturille 6. Onnibussi Poriin lähtee kohta.

Laiturille tulee myös lippalakkipäinen mies, vähän horjahdellen.

"Annatko kaksi ja puoli euroa, niin pääsen bussilla Lietoon?" hän pyytää.

Vastaan, ettei minulla ole yhtään senttiä käteistä. Nykymaailmassa kaikki hoituu kortilla.

Valehtelen. En halua antaa, koska rahat menisivät viinaan.

Kohtaus jää painamaan. Miksen muka voinut heittää tyypille paria kolikkoa? Alkoholi ei minusta ole paras tapa hankkia onnea, mutta lippalakkipäisen mielestä se voi ollakin. Halvalla olisin tehnyt ihmisen onnelliseksi.

Arto Pietikäinen lohduttaa. Horjuva mies ei todennäköisesti etsinyt onnea vaan hetkellistä, välitöntä mielihyvää. Sitä, jonka saa juomalla nousuhumalan, syömällä levyllisen suklaata tai jahtaamalla pokemoneja.

"Mielihyvä pitää erottaa onnen tunteesta. Mielihyvässä on jotain riippuvuuden kaltaista: siihen koukuttuu", Arto Pietikäinen sanoo.

"Eilen illalla renssasin härkäpapuja: kuorin, esikeitin suolaliemessä, jäähdytin ja pakastin talvea varten. Pavut ovat omalta pieneltä maatilaltani, ja niitä on paljon. Mikä tuoksu niistä tulikaan. Se oli onnenhetkeä koko ilta." Janne Palmu, 41, junatarjoilija, Hauho

"Olen onnellinen juuri nyt. Jos en olisi onnellinen tässä hetkessä, milloin sitten? Aiempi nimeni oli Nieminen, ja olen kahden riitaisan suvun nuorin lapsi Forssasta. Siellä asuva ystäväni kutsuu seutua lukkoperäksi, koska siellä jumitetaan tunteiden kanssa. Olikin onnellista vaihtaa nimensä Lyckobergiksi, joka kuulostaa lukkoperältä mutta tarkoittaa onnenvuorta." Finn Lyckoberg, 49, elokuvaohjaaja, Saltvik

Onko auttaminen aitoa onnea?

Lappeenrannan torilla, Anna:

Ensin huomaan pienen koiran. Sen hihna on sidottu miehen vyötärön ympärille. Mies kävelee ylämäkeä ontuvin askelin. Koira kipittää edellä, vetää miestä mukanaan.

Erkki Taskulasta tuntuu hyvältä olla avuksi Reetu-koiran omistajalle.

Mies on Erkki Taskula, 86, ja koira on Reetu, 10. Reetu ei ole Erkin koira, hän vain ulkoiluttaa sitä. Melkein joka aamu he kävelevät yhdessä torikahvilaan. Sieltä Erkki ostaa Reetulle siivun kinkkua.

"Jotkut ihmettelevät, mitä mie vieraan koiraa kuljettamaan", Erkki sanoo.

"Mutta kun saan olla avuksi. Reetun omistaja on päivät töissä. Olen kuljettanut Reetua jo kymmenen vuotta. Se on seuralaiseni. Vaimoni kuolemasta on pian 20 vuotta."

"Eilen kuulin, että saan viimein työpaikan. Pääsen toimistoapulaiseksi. Tuntui mahtavalta, kun istuin siinä ja työvoimatoimiston virkailija ilmoitti asian. Kun kävelin työkkäristä kotiin, keitimme miehen kanssa kahvit ja söimme pullapitkoa." Heidi Snicker, 48, Vantaa

Siitäkö onni syntyykin: että keskittyy muihin?

"On totta, että muiden auttaminen tuo lisää mielekkyyttä elämään", Arto Pietikäinen sanoo.

Äärimmillään auttaminen voi olla pakonomaista tarvetta miellyttää muita. Siksi itseltään kannattaa kysyä: autanko omasta halustani? Tuoko auttaminen aitoa onnea?

"Sain eilen vihdoin avaimet uuteen asuntooni ja pääsin katsomaan sitä: tänne minä nyt sitten muutan äidin luota. Kaksi huonetta ja keittiö, remontoitu pari vuotta sitten ja vuokrakin on halpa. Pääsen aloittamaan itsenäisen elämän. Jännittää." Nea Pitkänen, 17, lukiolainen, Turku

Miksi onnen ajatteleminen itkettää?

Bussi Turusta Poriin, Tarja:

Nainen hymyilee leveästi, kun istun hänen viereensä Porin-bussissa. Hän kertoo olevansa iranilainen ja matkalla Raumalle opiskelemaan asioimistulkkausta. Kun kysyn hänen onnen hetkeään, hän purskahtaa itkuun.

"En minä tiedä, mitä se on, onnellinen. Olen vain kiitollinen, ettei se ole pahempi", hän vastaa ääni vapisten.

Kyyneleet valuvat valtoimenaan.

"On outo. Kiitos. Anteeksi", hän sanoo.

"Mikään pitkä liitto ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta mieheni osaa tehdä minut onnelliseksi joka päivä. Aamuisin hän keittää minulle kaurapuuron. Tänä aamuna hän heräsi hirveän aikaisin vain siksi, että voisi heittää minut junalle." Paula Kuusipalo-Määttä, 51, innovaatiopäällikkö, Helsinki

Sama toistuu Porin torilla. Esitän kysymyksen nuorelle äidille, joka työntää rattaissa alle vuoden vanhaa poikaa. Äiti alkaa itkeä.

"Olen sairastanut", hän selittää.

"Sen jälkeen olen ollut onnellinen kaikesta superpienestä. Siitä, että olen käynyt kaupassa ja on ihanat aamupalavärkit. Tosi noloa tämä, anteeksi. Kiitos."

Minun on pakko lähettää Annalle tekstiviesti heti, kun pääsen Vaasan- bussiin: Nyt jo kaksi ihmistä on alkanut itkeä, kun kysyin onnen hetkistä. Tämä on syvempi aihe kuin kuvittelinkaan.

"Aamukävelyllä huomasin hämähäkinverkon. Se oli kuin pitsiteos, niin kaunis. Ihminen ei koskaan pystyisi tekemään mitään niin millintarkasti. Ei edes insinööri. Tuntui lohdulliselta muistaa, että ihminen on pieni. Luonto on aina suurempi." Anneli Haverinen, eläkeläinen, Tuupovaara

Kenties kyse on vastakohdista.

"Jos sanon päivä, monelle tulee mieleen yö, päivän vastakohta. Samalla tavalla sana onnellinen nostaa esiin onnettomia muistoja", Arto Pietikäinen sanoo.

Onnen hetkessä on mukana suru. Senkin takia, että hetki ei enää koskaan palaa samanlaisena.

"Kun tulin eilen kotiin, yksivuotias poikani Eetu juoksi ovelle vastaan ja huusi: Äiti! Tuntui ihanalta." Niina Kakkola, 39, sairaanhoitaja, Lappeenranta.

Tarvitaanko onneen toinen ihminen?

Juna Lappeenrannasta Joensuuhun, Anna:

Suomalaiset miehet ovat ihania. Kilttejä ja hyviä. Kokkaavat vaimoilleen, kuskaavat heidät asemalle, tekevät onnellisiksi.

Niin haastattelemani naiset minulle kertovat. Itsekseni mietin, ovatko he muistaneet kertoa miehilleen, miten mahtavia nämä ovat.

Pelkään, että eivät. Yllättävän moni nimittäin antaa miehelleen lisäpisteitä siitä, että vaikka nainen mäkättää, mies ei mäkätä takaisin.

"Eilen olin miesystäväni Matin kanssa eläkeliiton tanssiaisissa. Tanssimme koko illan, tuntui niin onnelliselta. Tapasin Matin kuusi vuotta sitten omaishoitajien lomalla. Hän on hoitanut jo kaksi naista hautaan ja on siis valmiiksi opetettu mies, kokkaa minulle ruuatkin. Itse olin Parkinsonin tautia sairastavan mieheni omaishoitajana 30 vuotta. Loppuun asti hänet hoivasin. Juhlissakin aina häntä tanssitin, vielä pyörätuolissakin, vaikka jotkut ihmettelivät. Elämä on antanut minulle isojakin suruja, mutta kaksi hyvää miestä." Anja Penttilä, 81, torimyyjä, Lappeenranta

Joensuun-junassa tapaan 60-vuotiaan naisen, joka ylistää kilttiä miestään.

"Isäni oli väkivaltainen ja viinaanmenevä. Päätin jo tyttönä, että samanlaista en ota. Enkä ottanut."

Tarvitaanko onnellisuuden tunteeseen aina toinen ihminen? Vähintään koira?

Arto Pietikäisen mielestä ei. Hetkellistä onnen tunnetta voi vahvistaa vaikkapa makaamalla yksin sohvalla ja miettimällä tulevaa kesälomaa.

"Mutta kestävämpään onneen liittyvät toimivat ihmissuhteet", Pietikäinen muistuttaa.

"Eilen metsässä mieheni Heikki kantoi puolukkakoriani. Tänään hän auttaa minua myymään puolukoita torilla. Heikki on kiltti. Se tekee minut onnelliseksi." Ruamrak Khenkaen, 47, Lappeenranta "Eilen olin vaimoni Ruamrakin kanssa puolukkametsässä. Emme puhuneet paljon, poimimme vain. Tuntui hyvältä, kun hän poimi siinä ihan vieressä. Yhteensä saimme 40 litraa. Olemme olleet 15 vuotta yhdessä. Vaimoni on Thaimaasta, meillä molemmilla on takana avioero. Elämä opettaa. Vasta nyt ymmärrän, miten tärkeää on yrittää aistia vaimon tunnetiloja. Mietin koko ajan, miten voisin olla tukena. Nuorempana sitä oli vähän tulisempi luonne." Heikki Sten, 70, eläkeläinen, Lappeenranta

Entä vaaditaanko onnellisuuteen parisuhde?

"Ei. Yksinkin voi elää mielekkään elämän. Parisuhde lisää onnellisuutta vain, jos se on tasapainoinen. Lukuisat tutkimukset todistavat, että riitaisa parisuhde on riski mielenterveydelle."

"Onnellisin hetki odottaa illalla, kun palaan golfkierroksen jälkeen mökille Uuteenkaupunkiin ja alan lämmittää saunaa. On aikaa katsella, syttyvätkö tuohenkäppyrät varmasti ja nauttia palavan koivupuun tuoksusta. Vaimo on tehnyt klapit." Kari Äikäs, 67, kitarataiteilija, eläkkeellä, Espoo

Voinko ajatella itseni onnelliseksi?

Bussi Porista Vaasaan, Tarja:

Lähellä kuljettajaa istuu nainen matkalla Kristiinankaupunkiin ja neuloo vanttuita lapsenlapselle. Hänellä on keino, jolla hän pysyy onnellisena. Hän oppi sen valmentajalta, joka on sparrannut rallin maailmanmestareitakin.

"Käyn joka ilta läpi kaikki hyvät asiat elämässäni. Lista on pitkä ja jatkuu joka päivä. Olen onnellinen koko ajan", nainen kertoo vilkkaalla länsisuomalaisella nuotilla.

Ykkösenä listalla on hyvä aviomies. Sitten tulevat lapset, lapsenlapset, hyvä lapsuus, hyvät vanhemmat, terveys, toimeentulo.

"Monta kertaa nukahdan, ennen kuin pääsen listassa puoleenväliin. Uneni on hyvää ja syvää."

Olisiko tässä onnellisuuden avain? Positiivisessa ajattelussa?

"Eilen illalla 12-vuotias tyttärentyttäreni pyysi äidiltään, että tämä istuisi vähäksi aikaa ihan vain juttelemaan. Niin tapahtui. Siinä he istuivat puhelemassa, äiti ja tytär, ja heillä oli tosi hauskaa yhdessä. Tuntui hyvältä katsoa sitä." Liisa Hietanen, 66, kokki, eläkkeellä, Pori

Vaikeaa on, jos Arto Pietikäiseltä kysytään. Myönteinen ajattelu on vastoin kaikkea sitä, millaiseksi ihmisen mieli on evoluutiossa rakentunut.

"Se on kuin kääntäisi jokea virtaamaan vastakkaiseen suuntaan. Mielemme on kehittynyt tunnistamaan uhkia ja pelkäämään pahinta", Arto Pietikäinen selittää.

"Jos alkaa tavoitella onnellisuutta, kieltää elämän kokonaisuuden. Kärsimys on niin iso osa ihmisen matkaa, että se olisi viisainta hyväksyä."

"Eilen juoksulenkin jälkeen olin tosi tyytyväinen itseeni. Sainpas lähdettyä." Suvi Mäntynen, 27, sosionomi, Pori "Olin eilen Ulvilan kirjastolla ja löysin uuden pokémonin. En ollut edes lähtenyt etsimään sitä, se tuli vahingossa." Konsta Tamminen, 26, sosionomi, Pori

Voiko onnen oppia huomaamaan?

Bussi Joensuusta Jyväskylään, Anna:

Jyväskylään päästessä alan tunnistaa ihmistyypin, joka vaikuttaa erityisen onnelliselta: havainnoitsijat. Heillä on tarkat silmät, joilla on kyky huomata ympäriltään pieniä, kauniita yksityiskohtia. Usein ne liittyvät luontoon.

Esimerkiksi joensuulainen Kaisu Koistinen, 57, on havainnoitsija. Kun kysyn onnen hetkestä, hän alkaa luetella: viime viikonlopun kävely harjulla, oli niin raikas ilma, ihmeen kuulas, aurinkokin paistoi, maassa näin puolukoita, puiden alla oli sieniä.

"Minulla on nyt niin hyvä mieli, kun olen lähdössä käymään vanhalla kotipaikallani Tuorilassa. Soitin eilen veljeni leskelle ja kysyin, saanko tulla, kun minulla on niin kova ikävä. Hän sanoi, että saat, ja ole yötäkin. Kaikki on siellä niin tuttua. Haistelen metsän tuoksua ja halaan puita. Tämä on niin hieno juttu kerta kaikkiaan." Hilkka Havimo, 77, eläkeläinen, Pori

Onko kyky havainnoida luontaista, Arto Pietikäinen?

"Lapsille se on. Kun vauva tutkii kättään, hän keskittyy siihen täydellisesti. Aikuiset uppoutuvat ajatuksiinsa, ja heidän kykynsä havainnoida hetkeä katoaa."

Onneksi havainnointia voi opetella. Pietikäinen suosittelee tällaista harjoitusta: kiinnitä kaupungilla kävellessäsi huomiota siniseen väriin. Missä kaikkialla näet sitä? Kun opit keskittymään aistihavaintoihisi, saatat oppia bongaamaan ympäriltäsi myös onnen hetkiä.

"Juhlimme eilen kotonamme vaimoni 33-vuotissyntymäpäiviä. Olen meksikolainen, vaimoni on suomalainen ja meillä on kaksi lasta: Christoffer, 2, ja Chantelle, 6 kuukautta. Myös vaimoni sisko ja tämän poikaystävä tulivat juhliin. Olin niin onnellinen, että hekin tulivat. He ovat perheeni Suomessa." Armando Jácome, 36, Kerava "Eilen kysyin siskoni kaksivuotiaalta Christoffer-pojalta, kuka hänen paras kaverinsa on. Hän vastasi: Sinä. Tulin tosi onnelliseksi. Christoffer on niin rakastava, ehkä parasta elämässäni." Christelle Nurgun, 25, opiskelija, Helsinki

Onko onni vain hormoneja?

Bussi Vaasasta Jyväskylään, Tarja:

Bussi halkoo latojen täplittämiä peltoaukeita. Matkalle lähdöstä on 10 tuntia. Anna lähettää tekstiviestin: Söin juuri Kismetin noin 20 sekunnissa.

Vastaan: Hitsi, Jyväskylässä päästään syömään!

Pelkästä ajatuksesta tulee onnellinen olo.

"Viime viikolla pääsin studiolle tekemään omaa musiikkiani. Sain tehdä just sitä, mitä haluan, en sitä mitä muut sanovat. Oli niin onnellinen olo, ettei mitään rajaa. Pian saan ulos kolme biisiäni. Tyylilajini on dance pop. Haaveilen, että musiikista tulisi työni." Riina Koskinen, 28, lauluntekijä, Helsinki

Ehkä onnellisuus onkin hormonitoimintaa. Sitä, että saa syödä, kun nälättää. Nukkua, kun väsyttää. Halia, kun kaipaa lohdutusta.

"Kyllä keho on mukana onnellisuudessa", Arto Pietikäinen vahvistaa.

"Halaaminen saa oksitosiinihormonin erittymään. Se rauhoittaa mieltä."

Syöminen rauhoittaa nälkää. Evoluutio on laatinut ihmiseen koodiston, jossa ykkössijalla on tarve pysyä hengissä. Koska nälkä tarkoittaa hengenvaaraa, nälkäisenä on vaikeaa olla onnellinen.

"Olen onnellinen nyt, tässä bussissa. Jaloissani on kauheasti tavaraa, sillä olen juuri muuttamassa Joensuusta Jyväskylään. Muutamme tänään yhteen poikaystäväni kanssa. Löysimme kauniin kaksion, jossa on oma sauna ja lasitettu parveke. Olen aina haaveillut oman kodin sisustamisesta. Vielä en ole ihan varma, millainen sisustustyylini on." Johanna Kuittinen, 21, Jyväskylä

Onnea voi varjostaa myös kipu.

"Silti kivunkin kanssa voi tuntea merkittäviä hetkiä. Kun kipupotilas ottaa syliin ensimmäisen lapsenlapsensa, hän saattaa unohtaa hetkeksi kipunsa ja vain nauttia", sanoo Arto Pietikäinen - joka on hiljattain pitänyt sylissään ensimmäistä lapsenlastaan.

"Olen asunut kymmenisen vuotta perheeni kanssa Indonesiassa, ja minulla on kaksoiskansalaisuus. Viime syksynä minulle tuli kutsu Suomen armeijaan. Tulin siitä niin onnelliseksi! Vau, pääsen ulkomaille, pystyn asumaan siellä. Se on aika iso menestys Indonesiassa. Minut laitettiin Vekaralle. Oli se erilaista, kun olin tottunut trooppiseen kuumuuteen, ja täällä oli kylmä ja satoi vettä. Mutta olen saanut armeijassa paljon kavereita, olen vahvempi, ja kuri on parempi kuin ennen. Olen tyytyväinen elämään. Olen jääkäri. Jääkärit on kovia äijiä." Andhika Komulainen, 19, jääkäri, Vaasa

Entä jos tavoittelisikin tyytyväisyyttä?

Jyväskylässä, Tarja ja Anna:

Tapaamme toisemme Jyväskylässä, sydämenmuotoisen kierroksemme päätepisteessä. Väsyttää, onnellisella tavalla.

"Viikonloppuna kävelin koirani Maxin kanssa mökkimaisemissa. Oli kuulas syyspäivä, aurinko paistoi. Oloni oli vapaa, aika pysähtyi. Kävellessäni mietin, miten ihanaa on omistaa taas koira. Kun entinen koiramme puolitoista vuotta sitten kuoli, olin varma, ettei uutta koiraa voi tulla koskaan. Niin rakas se oli. Onneksi tuli. Nyt olen matkalla mieheni luo mökille. On jo kova ikävä. Ikäväkin on onnea." Kaisu Koistinen, 57, Joensuu

Päivän aikana kumpaakin on alkanut vaivata sama kysymys: mikä ero on onnellisuudella ja tyytyväisyydellä?

"Et voi päättää, että tänään olen onnellinen. Mutta tyytyväisyyteesi voit vaikuttaa omalla käytökselläsi ja jokapäiväisillä valinnoillasi", Arto Pietikäinen sanoo.

"Siksi onnellisuutta ei minusta kannata tavoitella. Viisaampaa on tavoitella tyytyväisyyttä."

"Aamupäivällä pidin sylissäni kolmiviikkoista siskonpoikaa ja nuuhkin hänen päälakeaan, vaaleita, hentoisia hiuksia. Hän tuntui lämpimältä ja tuoksui vauvalle, puhtaalle. Hän on isosiskoni ensimmäinen lapsi, ja minusta tulee hänen kummitätinsä." Mira Laine, 25, Jyväskylä

Tärkein kysymys ei siis olekaan: Oletko onnellinen?

Vaan: Oletko tyytyväinen? Oletko tyytyväinen siihen, miten hoidit kehoasi viime viikolla, miten hoidit ystävyyssuhteitasi, mihin käytit aikasi?

"Suurinta onnea on tyytyväisyys siihen, mihin on päivällä aikansa käyttänyt."

"Päätin käydä ostamassa marketista banaanilimsaa. Se oli suosikkini jo lapsena." Tarmo Hukkanen, 31, laborantti, Vaasa

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2016.