”Saatan näyttää karskilta äijältä, mutta olen sen luontoinen, että haluan auttaa muita. Ehkä jokainen voisi miettiä, miten parantaisi tätä maailmaa”, Jarno, 31, sanoo. Hän keksi oman tapansa.
”Hei olen valmis hommaan repun vihkon penaalin ja kynät ja pyyhekumin sitä tarvitsevalle lapselle. Voi laittaa yv jos tietää lapsen joka sitä tarvitsee ja jos päivä on hyvä kun tulee toimituksen aika niin pääsen m-pyörällä toimittamaan sen jos sekin jonkun pienen lapsen päivää piristää taikka postilla. T. Moottoripyöräilijä joka vastustaa koulu kiusaamista”
Tällaisen viestin Jarno Suonsivu, 31, julkaisi Facebookissa. Pieni ilmoitus muutti ainakin yhden ekaluokkalaisen pojan elämän.
”Tiedän, miltä kiusatusta tuntuu”
Oikeastaan Jarno päätti kirjoittaa viestinsä melkein hetken mielijohteesta. Toisaalta asia oli kypsynyt pitkään.
”Minua on kiusattu koulussa, sillä aloitin sen sairauden takia vuotta vanhempana kuin muut. Olen ollut myös koulukiusaaja. Tiedän asian molemmat puolet ja muistan, miltä koulussa tuntui.”
Yksinäiseltä, epävarmalta ja pelokkaalta. Siltä, että omaa paikkaansa on jatkuvasti haettava porukassa. Ja siltä, että aikuiset eivät huomaa tai välitä.
”Menin Prismaan ja sanoin, että tarvittaisiin prinsessa- ja jalkapalloaiheiset reput.”
”Halusin tehdä jotakin yksinäisten lasten hyväksi. Ja niiden, joiden perheellä ei ole välttämättä paljon rahaa.”
Sellaisia lapsia löytyi paljon. Jarnon viestiboksi täyttyi.
”Menin Prismaan ja sanoin, että tarvittaisiin prinsessa- ja jalkapalloaiheiset reput. Omasta kouluajasta on niin pitkään, ettei ollut harmainta hajuakaan, millaisia reput nykyään ovat.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/motoristireput2.jpg?itok=Dw8SNUVu)
Matkaan kilometrejä miettimättä
Jalkapallorepun saajan luokse oli Tampereelta 182 kilometriä. Jarno lähti matkaan moottoripyörällään, kilometrejä miettimättä.
”Se oli Kawasaki ZZR 1100 vuosimallia 94.”
Kerrostalon pihalla hänen luokseen juoksi alakouluikäinen poika, Joni, joka kysyi: Ootko minun ensimmäinen kaveri?
Lapsi halusi esitellä temppujaan: Näin potkin jalkapalloa, katso!
Muita kavereita lapsella ei ollut. Äiti oli kertonut Jonille, että nyt kylään on tulossa sellainen Jarno.
”Vastasin poitsulle, että mikä ettei. Koitetaan nyt tutustua. Tuntui mukavalta.”
Ensin juteltiin. Sitten Joni halusi esitellä Jarnolle temppujaan. Näin kiipeän puuhun, katso! Näin potkin jalkapalloa, katso!
”Sanoin luokassa: jos pojalle löytyisi kavereita, se olisi ihan hyvä”
Joni toivoi, että Jarno tulisi käymään myös koululla. Seuraavalla visiitillä Jarno lähti sinne vanhempien mukana lasta vastaan.
”Poika esitteli ihan täpinöissään minua muille. Hänellä ei ollut yhtään kaveria luokassa, koska hänellä on keskittymisongelmia ja muitakin juttuja.”
Nyt hänellä oli aikuinen, moottoripyörällä ajava kaveri.
Parin päivän päästä Jonin äiti soitti Jarnolle. Poika oli saanut ensimmäisen oman kaverin.
”Muut lapset tulivat kysymään, miksi olen siellä. Vastasin, että jos pojalle löytyisi kavereita, se olisi ihan hyvä.”
Parin päivän päästä Jonin äiti soitti Jarnolle. Poika oli saanut ensimmäisen oman kaverin.
Hän ei ollut enää ollut välitunnilla yksin. Hänet oli pyydetty mukaan. Hän oli näyttänyt kotiin tullessaan iloiselta.
Tarvitaan vain vähän sitä, että yrittää ja välittää
Jarno ajoi reppuja jaellessaan parin kuukauden aikana 6500 kilometriä. Jokainen kilometri oli hyvän mielen kilometri ja kannatti ajaa, hän ajattelee.
”Saatan näyttää karskilta äijältä, mutta olen sen luontoinen, että haluan auttaa muita. Avovaimo menettää joskus hermonsa, kun aina pysähdyn ja kyselen ihmisiltä, voinko auttaa, jos tuntuu olevan joku tilanne päällä.”
6500 ajettua kilometriä ovat jokainen olleet täynnä hyvää mieltä.
”Ehkä jokainen voisi keksiä jonkun tavan, jolla parantaisi tätä maailmaa. Ei se vaadi kamalasti. Itsekin ostin reput ja bensat työttömyyspäivärahalla.”
Tarvitaan vain vähän sitä, että yrittää ja välittää, Jarno jatkaa. Että katsoo tarkasti lähelle, kuuntelee sydäntään ja alkaa sitten toimia.
Jonin nimi on muutettu.
