Kuvat
Milka Alanen
Santerilla on taipumus levottomuuteen, ja arkeen hän kaipaa tasaisuutta. ”Tykkään olla varman päällä. Siksi en nauti esimerkiksi improvisaatiosta yhtään.”
Santerilla on taipumus levottomuuteen, ja arkeen hän kaipaa tasaisuutta. ”Tykkään olla varman päällä. Siksi en nauti esimerkiksi improvisaatiosta yhtään.”

Kun Santeri Kinnunen on itsekseen Santeri Kinnusen seurassa, siitä ei hyvä seuraa. Santeri kuulemma houkuttelee Santerin herkästi elämän äärirajoille: liialliseen työntekoon, kaikesta innostumiseen ja kaiken murehtimiseen. ”Yksin minusta tulee levoton, en jotenkin osaa olla yksin."

On aamuyö. Kello on yksi, ehkä kaksi. Santeri Kinnunen sammuttaa television. Hän on katsonut tylsää historiadokumenttia tai luonto-ohjelmaa, jossa ei kerrota leijonista vaan suomalaisista suokasveista.

Hän yrittää nukahtaa.

Uni ei tule, mutta ajatuksia tulee.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Santeri ajattelee ensi kuun sähkölaskua, tuplaantunutta yhtiövastiketta, näytelmien vuorosanoja. Ruokavaliotakin pitäisi skarpata, syödä enemmän kasviksia, aloittaa taas vesijuoksu, mikä siinä onkin ettei aloita vaikka se on kivaa, riittävätkö rahat, riitänkö itse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Yöllä voin ahdistua siitäkin, mitä sanoin vuonna 95 jollekin. Ei mitään järkeä”, Santeri sanoo.

”Kela alkaa vain pyöriä, enkä saa sitä pysäytettyä.”

Niin käy iltaisin varsinkin esityksen jälkeen. Tai päivisin, jos Santeri on yksin.

Siksi Santeri ei ole kovin mielellään yksin. Sen hän on huomannut myös kuvausmatkoilla. Kuvauksista hän nauttii, mutta kun pitää sanoa kuvausryhmälle hyvää yötä ja vetäytyä itsensä kanssa yksin hotellihuoneeseen, tuntuu vaikealta.

”Yksin olen aina vähän huonossa seurassa. Minusta tulee levoton, en jotenkin osaa olla yksin. Ehkä pitäisi opetella.”

Toisaalta tällainen, vähän levoton, Santeri oli jo lapsena. Ja 20-vuotiaana, 30-vuotiaana ja 40-vuotiaana.

”Ja vähän levoton olen yhä, näin 53-vuotiaana. Kyllä minä itsessäni tuollaisia ärsyttäviä ja lapsellisia piirteitä huomaan vieläkin. Ehkä ne voisi tässä iässä jo antaa itselleen anteeksi?” Santeri miettii.

”Ehkä kaikki alkaakin hyväksymisestä. Siitä, että kestää sen, että ei ole täydellinen, vaan esimerkiksi tällainen. Taisin oivaltaa tämän tässä nyt.”

Tämä on hampparointia eli rauhoittavaa kaupungilla käveleskelyä. "Tarkkailen huvikseni ihmisten eleitä ja olemuksia, mutta en salakuuntele", Santeri sanoo.
Tämä on hampparointia eli rauhoittavaa kaupungilla käveleskelyä. "Tarkkailen huvikseni ihmisten eleitä ja olemuksia, mutta en salakuuntele", Santeri sanoo.

Nämä ovat heikkouteni

Santeri Kinnunen väittää siis, että kun Santeri Kinnunen on itsekseen Santeri Kinnusen seurassa, siitä ei hyvä seuraa.

Santeri kuulemma houkuttelee Santerin herkästi elämän äärirajoille: liialliseen työntekoon, kaikesta innostumiseen ja kaiken murehtimiseen, nuorempana myös äärimmäiseen juhlimiseen.

”Kun jotain rupean tekemään, teen sen kunnolla. Oli se sitten hyvässä tai pahassa. Tuo piirre on aiheuttanut ongelmia, mutta nykyään onneksi vähemmän.”

Kun istun Santerin seurassa töölöläisessä ravintolassa, en tunne olevani huonossa seurassa vaan rehellisessä. Kun esimerkiksi kysyn, onko töissä viime aikoina ollut kiireistä, Santeri vastaa:

”Enemmän semmosta kattoon syljeskelyä ollu. Paljon olen myös hampparoinut. Olen kaupungilla hampparoitsija.”

Aikaa syljeskelyyn ja hampparointiin on ollut, koska uuden näytelmän harjoitukset eivät vielä ole alkaneet. Hampparointi on sitä, että Santeri lähtee kotoa Töölöstä kävelemään ilman päämäärää, kiertelee tunteja pitkin Helsingin keskustan katuja, notkuu kirjakaupoissa, ostaa ehkä kahvin, polttaa varmasti tupakan.

Kävellessä ajatukset rauhoittuvat, Santeri solahtaa ihmisvirtaan, on hetken osa muita.

”Hampparoidessa olen joukossa, vaikka olisin yksin. Ehkä siksi nautin siitä. Olen huomannut, että tällaiset löysät viikot eivät oikein sovi mulle. Tarvitsen päiviini tekemistä, rutiinin ja rytmin. Muuten en osaa olla.”

Santeri puhuu luontevasti kaikesta siitä, mitä ei osaa, ja luettelee samalla heikkouksiaan: levottomuus, taipumus asioista addiktoitumiseen, nakkikioskilla käyminen näytöksen jälkeen, armottomuus itseä kohtaan ja toisaalta armoton mukavuudenhalu, jonka takia kävelyllekin tekee mieli mennä usein autolla.

”Kyllä heikkoutensa pitää tietää, jotta pystyy niiden kanssa elämään tai niille jotain tekemään. Omani tiedän jo tarkkaan.”

Mikä lohtulause on auttanut Santeria pääsemään esiintymisjännityksestä? Lue Santeri Kinnusen koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 20/2022 tai digilehdistä.  

Santeri

Kinnunen

53-vuotias näyttelijä asuu Töölössä vaimonsa Aara Tahkokallion kanssa. Perheeseen kuuluu myös 20-vuotias poika Elmeri. Santeri rentoutuu piirtämällä, tekemällä ristikoita ja räiskimällä tietokoneellaan ammuskelupelejä. Ylpein itsessään hän on siitä, että nikkaroi puusta melkein mitä vain. Viimeksi hän teki mökille huussin ja liiterin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla