Nepalilainen Roel Oli tekee töitä kellon ympäri joka päivä. Me teemme sinulle ruokaa -juttusarja esittelee viisi ravintolayrittäjää. Kaikki ovat maahanmuuttajia, mutta jokaisen tarina on erilainen.
Roel Oli, 34, on kotoisin Nepalin Nepalgunjista. Hänen perheeseensä kuuluvat vaimo sekä 8- ja 10-vuotiaat lapset edellisestä avioliitosta.
"En tiedä, kuinka kauan jaksan. Teen töitä kaksitoista tuntia päivässä, joka päivä.
Menen keittiöön, valmistan ruokaa, tarjoilen, otan maksun, tilaan lisää riisiä, kirjoitan numeroita kirjanpitoon.
Olen väsynyt.
Kotona odottaa raskaana oleva vaimo, joka synnyttää kohta ensimmäisen yhteisen lapsemme.
Vaimonikin on Nepalista. Meillä ei ole yhteistä aikaa, koska teen niin paljon töitä. Joskus vaimo tulee ravintolaamme istumaan, että näemme toisiamme.
Suomeen minut toi kaksitoista vuotta sitten kohtalo. Siitä en kerro enempää.
Miksi poliisien piti tulla juuri lounasaikaan, kun ihmisiä oli paljon?
ENSIMMÄISET VUODET SIIVOSIN baarien vessoja, pissaa ja oksennustakin. Pikkuhiljaa aloin oppia suomen kieltä, ja työn laatu parani.
Tein paljon töitä ja säästin rahani, en juopotellut baareissa tai polttanut tupakkaa. Mihinkään en tuhlannut.
Lopulta sain koottua pienen summan, jonka avulla sain perustettua ravintolan. Lahdesta löytyi sopivan edullinen kiinteistö Himnadille.
Asiakkaita alkoi tulla, olin heille ystävällinen.
Kun poliisit lähtivät, itkin. Olen herkkä mies.
Eräänä päivänä kaksi poliisia ja aluehallintoviraston virkailija saapuivat ravintolaan kysymään, onko minulla työlupa ja miksi teen niin pitkiä päiviä.
Miksi heidän piti tulla juuri lounasaikaan, kun ihmisiä oli paljon? Miksi he tulivat virkapuvuissa? Pelkäsivätkö he, että minulla on pommiterroristi kellarissa? Minusta se oli rasistista.
Työluvat olivat kunnossa. Yritin selittää, etten voi työskennellä vähempää, koska olemme veljeni kanssa ainoat työntekijät.
Kun poliisit lähtivät, itkin. Olen herkkä mies.
Asiakkaat alkoivat kadota. Ehkä he luulivat, että olen epärehellinen.
Haluan tehdä työtä. Ansaitsen kunnioitusta.
MINUA SUUTUTTAA, että kaikkien maahanmuuttajien ajatellaan olevan samanlaisia.
Aasialaiset ovat ahkeria. Muut eivät välttämättä ole.
Laiskoja kuljetetaan tänne lentokoneella ja heille ostetaan televisio ja jääkaappi. He eivät tee mitään, mutta saavat silti kaikenlaisia tukia.
Minä olen erilainen. Haluan tehdä työtä. Ansaitsen kunnioitusta.
Neljä kertaa viikossa soitan isälleni Nepaliin Skypellä. Hän oli maanviljelijä, mutta nyt hän on jo vanha mies ja istuu sisällä.
Isä on tärkein henkinen tukijani. Hän neuvoo minua aina: älä anna periksi, olet minun poikani, taistele viimeiseen sekuntiin saakka.
Ole yhtä kärsivällinen kuin isi, niin menestyt elämässä.
SAMAA ASENNETTA OPETAN opetan omille lapsilleni. He asuvat 130 kilometrin päässä minusta äitinsä kanssa.
Ajattelen lapsiani joka hetki, mutta en ole ehtinyt nähdä heitä moneen kuukauteen. Olen aina töissä. Koska ehtisin?
Kun puhumme puhelimessa, opastan poikaani: Ole yhtä kärsivällinen kuin isi, niin menestyt elämässä. Kun isi tuli tänne, hän siivosi vessaa. Nyt isi ajaa Bemarilla ja on ravintolan omistaja.
Jos minulla ei olisi lapsiani, muuttaisin pois Suomesta. Nyt odotan eniten sitä, että poikani täyttää 20 vuotta. Sitten hän voi olla minulle samanlainen tukija kuin isäni on nyt."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.
