Ultrajuoksija Noora Honkala kertoo, miltä tuntuu, kun on juossut Kreikan kuumuudessa 246 kilometriä.
”Kompuroin portaat ylös ja kosketin kuningas Leonidaan patsaan jalkaa. Polveni tärisivät, ja tuntui, että silmissä sumenee.
Oli varhainen aamu Kreikassa. Olin juossut koko yön ja edellisen päivän ultrajuoksukisassa Ateenasta Spártiin, yhteensä 246 kilometriä.
Kisa oli alkanut seitsemältä edellisenä aamuna Akropolis-kukkulalta. Päivällä oli ollut 30 asteen helle, yöllä olin juossut otsalampun valossa Sangas-vuoren yli shakaalien ulvoessa. Vihdoin olin maalissa.
Maaliviivalla odottivat valokuvaajat ja toimittajat. Mikä fiilis, joku kysyi. Tiesin, että toinen juoksija oli tullut perille ennen minua ja että olin saamassa hopeaa.
Vastasin, etten tiedä aikaani. Rannekellostani oli loppunut akku. Sain kuulla, että olin juossut kisan 23 tunnissa 23 minuutissa. Olin häkeltynyt. Tavoitteeni oli ollut alle 24 tuntia. Unelmani oli täyttynyt.
Halasin mieheni Samin, isäni ja veljeni kanssa. Valmentajani Seppo Leinonen itki liikutuksesta, ja minullekin tulivat kyyneleet silmiin.
Sairaanhoitajat kantoivat minut lääkintäteltan sänkyyn. Kisan voittanut Camille Herron lepäsi toisessa sängyssä. Onnittelimme toisiamme ja ihmettelimme, mitä olimme juuri tehneet.
Kisan aikana kehossani oli ollut adrenaliinia, ja kipu oli tuntunut siedettävältä. Nyt hengittäminenkin oli raskasta, ja joka paikkaan sattui. Tuntui, kuin olisin zombie hidastetussa elokuvassa. Jalkojeni alle pantiin tyyny, mutta kipu yltyi. En silti ottanut särkylääkettä, sillä en halunnut kuormittaa munuaisiani. Ne olivat muutenkin kovilla kuivumisen ja rasituksen takia. Lääkäri määräsi minut nestetiputukseen.
”Tuntui, kuin olisin zombie hidastetussa elokuvassa.”
Seuraavat juoksijat kannettiin telttaan puolen tunnin kuluttua. Näin pettymyksen heidän kasvoiltaan.
Ymmärsin heitä. Kisan aikana oli tuntunut, että kuolisin mieluummin kuin päästäisin heidät edelleni.
Kun elintoimintoni olivat vakaat, mieheni kantoi minut autoon. Asumme puoliksi Kreikassa, ja kotikyläämme oli 40 kilometriä. Nukuin koko matkan. Perillä mieheni kantoi minut suihkuun. Istuin jakkaralla, ja oloni oli kamala.
Vessassa tarkkailin virtsan väriä. Jos olisin virtsannut verta, olisi pitänyt lähteä sairaalaan munuaisten vaurioitumisen takia.
Sängyssä vastailin onnitteluviesteihin. Tuntui epätodelliselta, että olin tullut maailman kovimmassa ultrajuoksukisassa toiseksi.
Koirani Lilu ja Buga Buga vaistosivat, etten ole kunnossa. Ne tarkkailivat minua ja kävivät nuolemassa naamaani.
Sain juotua pari pulloa sitruunalimua ja syötyä kourallisen sipsejä. Maistui hirveälle.”
Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 24/2023, jossa myös asianajaja, muusikko ja kirjailija kertovat, miltä tuntuu, kun tärkeä urakka on tehty. Miksi Antti Rönkä pelkäsi menettävänsä ystävänsä, kun oli lähettänyt romaaninsa viimeiset korjaukset kustantamoon? Miten Riitta Leppiniemi unohtaa raa´at kuvat rikospaikoilta ja nollaa stressinsä? Miksi Pauli Hanhiniemestä ei tunnu enää yksinäiseltä keikan jälkeen hotellihuoneessa? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
