Nuorisolääkäri Miila Halonen-Saari: ”Suureen rakkauteen voi kuulua myös surua”

Joka aamu kännykkä herättää kello 6.20. Silloin nuorisolääkäri Miila Halonen-Saari, 44, ja hänen puolisonsa, professori Juho Saari, 54, eivät todellakaan nouse. He kääntävät kylkeä.

”Torkutamme herätystä ainakin 4–5 kertaa. Olemme sylityksin, hengittelemme rauhassa, heräilemme hitaasti uuteen päivään. 6.45 nousemme. Sen jälkeen aamurutiinit jatkuvat tarkasti kuin tanssiaskeleet”, Miila sanoo.

Naimisiin Miila ja Juho menivät viime kesänä, mutta aamiaistyönjako on jo pikkutarkka ja vakiintunut. Ensin Miila menee laittautumaan. Sillä välin Juho laittaa puuron kiehumaan ja kahvin valumaan.

Sen jälkeen Miila kattaa pöytään puuron ja siirtolapuutarhan vadelmista ja punaherukoista tehdyn hillon. Kun aamiainen on syöty, Miila kävelee kotoa Tampereen Kalevasta työpaikalleen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Juho kävelee toiseen suuntaan, työhuoneelleen yliopistolle.

Tässä välissä voi kysyä, mitä ihmeen väliä Miilan ja Juhon aamurutiineilla on. Miksi ne on tässä jutussa edes lueteltu?

Koska arki ratkaisee, haluaako ihminen herätä aamulla, uskoo Miila. Arjen pienistä rutiineista rakentuu mielenterveys, merkityksellinen elämä ja kaikki se, mitä onnellisuudeksi kutsutaan.

”Arki parantaa. Se on mottoni. Ihan tavallinen tylsä arki on hyvinkin terapeuttista, sitä kohti kannattaa yrittää. Tärkein elämänohjeeni on: nuku, syö, liiku, puhu, pyydä apua. Jos nuo ovat hallussa, kaikki on aika hyvin. Kuulostaa simppeliltä mutta ei ole. Itsekin harjoittelen samoja taitoja yhä joka päivä.”

Miila harjoittelee yhä esimerkiksi huolistaan puhumista. Juhon kanssa hän harjoittelee sitäkin, että aina ei tarvitse olla pärjäävä.

"Opettelen sitä, että välillä voin olla vaikka laiska, ärtynyt tai vihainen, ja se on ihan okei. Voin luottaa siihen, että Juho ei käännä selkää. Niin syvää turvan tunnetta en ole kokenut ennen. Se on jotakin ihan poikkeuksellista, tosi arvokasta.”

Nuoret nukkuvat sairaalassa patjoilla

Miilan potilaat ovat 13–18-vuotiaita. Useimpien diagnoosi on ahdistus tai masennus, toinen iso ryhmä ovat anoreksiapotilaat. Osastolla on ollut myös 15-vuotiaita, jotka ovat suorittaneet elämää niin tunnollisesti, että ovat saaneet burn outin.

Nuortenkin hoito alkaa usein arjesta, nukkumisen ja syömisen harjoittelusta. Arjen voima näkyy siinä, miten jo pelkkä kouluun raahautuminen parantaa nuoren toimintakykyä.

”Jos nuori saa itsensä punkasta ylös, vaatteet päälle ja repun selkään, moni asia on kunnossa. Neuvon aina, että kouluun kannattaa mennä vaikka vain istuskelemaan ja katselemaan seiniä. Pääasia on, että kouluun menee.”

Työssään Miila näkee, miten nuorten pahoinvointi on lisääntynyt. Viidessä vuodessa nuorten saamien lähetteiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Jos katsoo tilastoja, lähetteiden määrässä näkyy pystysuora nousu.

"Kukaan ei tiedä, miksi.”

Nyt osastot ovat niin täynnä, että kaikki apua tarvitsevat nuoret eivät mahdu sisään. Tampereella nuorten suljetulla osastolla on 12 vuodepaikkaa. Tänään kun Miila kävi osastolla, nuoria siellä oli 18.

”Kuusi nuorta nukkui lattialla patjoilla. Jos nuori on niin hädissään, että tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, toivoisin, että hänelle riittäisi oma sänky.”

"Se, että sanon nuorelle, että hänellä on toivoa, toimii tehokkaammin kuin lääke", Miila sanoo.

Hyvään elämään kuuluu suru

Hyvän elämän ei kuulu tuntua koko ajan hyvältä.

Hyvään elämään kuuluu tietty määrä ahdistusta. Suruakin siihen kuuluu.  

Noita lauseita Miila toistaa itselleen, mutta myös nuorille potilailleen.

”Nuorilla on helposti se käsitys, että hyvä elämä on sellaista, jossa kaikki tunteet ovat sataprosenttisen positiivisia. Jos tuleekin huono päivä, he pitävät sitä merkkinä epäonnistumisestaan ihmisenä. Neuvon usein, että älä pidä elämän tarkoituksena jatkuvaa onnellisuutta ja ikuista iloisuutta. Niitä tämä elämä ei tarjoa.”

Tummatkin sävyt pitää opetella sietämään, niilläkin on oma tärkeä tehtävänsä, Miila vakuuttaa nuorille. Esimerkiksi ahdistuksen tehtävä voi olla parhaimmillaan se, että se sysää ihmisen tekemään elämässään jonkin vaikean mutta hyvän muutoksen.

”Moni myönteinenkin muutos vaatii tietyn määrän ahdistusta tapahtuakseen.”

Tietyn määrän ahdistusta vaati tapahtuakseen myös Miilan ja Juhon rakkaus.

Ensimmäisen kerran Miila ja Juho tapasivat toisensa kesällä 2018. Yhteenkuuluvuuden tunne oli niin vahva, että sitä ei voinut ohittaa. Ei, vaikka molemmat olivat tuolloin tahoillaan parisuhteessa.

Se on ollut Miilan elämän vaikein asia. 

”Kun rakastuin, jouduin loukkaamaan syvästi hyviä ihmisiä, jotka eivät sellaista olisi ansainneet. Olen joutunut tekemään itseni kanssa aikamoisen työn, jotta pystyn hyväksymään sen. Elämässä voi olla se suurin mahdollinen onni ja ilo, uusi rakkaus, ja sen reunalla tumma varjo. Molemmat on opeteltava hyväksymään.”

Mikä on Miilan neuvo ahdistuneiden nuorten vanhemmille? Lue koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 4/2022 tai digilehdistä.