Zahra Al Take pystyy paastoamaan vain viikonloppuisin ja kamppailee siksi jatkuvan syyllisyyden kanssa.
Zahra Al Take pystyy paastoamaan vain viikonloppuisin ja kamppailee siksi jatkuvan syyllisyyden kanssa.

Muslimien paastokuukausi ramadan alkaa tänään. Tässä jutussa kolme muslimiyhteisön jäsentä kertoo, millainen tuo kuukausi heille on. 

Blom-Diopin perheessä vain Momar viettää ramadania, mutta Johanna kunnioittaa miehensä paastoa ja välttää iltamässäilyä. Tytär Seynebou paastoaa lähinnä silloin, kun ruoka on hänestä pahaa.
Blom-Diopin perheessä vain Momar viettää ramadania, mutta Johanna kunnioittaa miehensä paastoa ja välttää iltamässäilyä. Tytär Seynebou paastoaa lähinnä silloin, kun ruoka on hänestä pahaa.

Aurinko valaisee taivasta, vaikka kello on melkein yhdeksän il­lalla. Helsinkiläinen Mo­mar Diop, 36, vilkaisee tablettinsa näyttöä: vie­lä puolitoista tuntia.

Momarin vaimo Johanna Blom, 33, katsoo miestään syrjäsilmällä. Hän tietää, että nyt ei kannata aloittaa turhia keskusteluja. Momarin maha kurnii ja verensokeri on alhaalla, sillä mies ei ole syönyt eikä juonut koko päivänä.

On islamin pyhän kuu­kauden ramadanin ensimmäinen päivä.

– Ramadanin alku on Momarille aina vaikeinta aikaa, Johanna sanoo.

"Yritin juoda kadulla vesipullosta salaa."

Johanna ei ole muslimi, mutta silti 13 viime vuotta hänen elämänsä on ryt­mittynyt ramadanin mukaan. Parikymp­pisenä Johanna tanssi turkulaisessa afromusiikkiryhmässä, jonka mukana hän lähti tanssikurssille Senegaliin. Moni to­sin varoitti, ettei muslimimaahan kan­nattaisi matkustaa ramadanin aikana.

– En heti ymmärtänyt, miksi ei.

Johanna tiesi ramadanista vain sen, mitä koulusta muisti: paaston aikana muslimit ovat syömättä ja juomatta au­ringonnoususta auringonlaskuun.

– Minäkin yritin kadulla juoda vesipul­losta salaa, etteivät ihmiset pahastuisi.

Hymyilevä rumpali

Senegal on tunnettu elävästä musiikkiperinteestään, mutta ramadanin aikana discot ja klubit olivat kiinni. Ihmiset vai­kuttivat väsyneiltä.

Tanssikurssilla salissa oli kuitenkin täysi meno. Johanna kiinnitti huomion kurssin rumpaliin, dakarilaiseen Momar Diopiin, joka ei lopettanut Johannalle hymyilemistä. Tuntien jälkeen he jäivät juttelemaan, ja suhde syveni nopeasti.

– Olin vähän hämilläni, kun Momar ei halunnut edes pitää kädestäni kiinni.

Paastoaminen tarkoittaa mielihyvästä pidättäytymistä.

Momar selitti, että paastoaminen ei tarkoita pidättäytymistä vain ravinnosta vaan kaikesta maallisesta mielihyvästä, kuten naisten katselemisesta. Kuukau­den tavoitteena on lähentyä Jumalaa.

– Onneksi sentään auringon laskettua sain pusuja, Johanna virnistää.

Tanssikurssista alkanut suhde toi Mo­marin lopulta Suomeen. Nyt aviopari asuu 11-vuotiaan Seynebou-tyttärensä kanssa Helsingin Viikissä. Eteiseen on pi­nottu Momarin djembe-rummut, joita hän soittaa esiintyessään Mama Africa -yhtyeessä. Arkisin Momar on töissä nuorisotalolla. Johanna viimeistelee tekstiilitaiteen maisterin lopputyötään ja työskentelee kangaskaupan myyjänä.

Nyt Momar istuu olohuoneessa kah­den senegalilaiskaverinsa kanssa rupat­telemassa wolofiksi. Keittiössä Johanna grillaa lihaa ja heittää joukkoon kouralli­sen hakattua chiliä. Jotta herkkutuoksu ei kiusaisi paastoajia, hän avaa ikkunan ja laittaa liedelle senegalilaista suitsuketta.

Valmis ruoka jää kannen alle odotta­maan auringonlaskua.

– Aamiaisen syön kotona ja lounaan töissä, mutta vältän Momarin edessä syö­mistä. Ei se haittaa, vaikka nukkumaan­meno ramadanin takia vähän viivästyy.

Keskinäistä kunnioitusta

Johanna ei ole koskaan harkinnut musli­miksi kääntymistä, mutta arvostaa ja ym­märtää miestään, joka haluaa elää uskon­nollisten perinteidensä mukaan.

– Tulen itse epäuskonnollisesta per­heestä. Olen varmasti idealisti, koska uskon tällaiseen kulttuurit ja uskonnot yhdistävään suhteeseen, Johanna sanoo naurahtaen, mutta vakavoituu.

– Olen alusta asti tuntenut Momarin kanssa voimakasta yhteenkuuluvuutta, erilaisuudestamme huolimatta.

"Onneksi yhä useammalla alkaa olla kosketusta islamiin."

Etenkin suhteen alkuaikoina Johanna joutui monta kertaa vastailemaan lähipii­rin ihmetteleviin kysymyksiin, miten hän pärjää muslimin kanssa.

– On naurettavaa, että vieläkin islamia pelätään. Onneksi yhä useammalla alkaa jo olla siihen jotain kosketusta, ja tieto us­konnon oikeasta luonteesta lisääntyy.

Momar kuuntelee vaimonsa ajatuksia. Häntä ei haittaa, vaikka hän joutuukin paastoamaan perheessä yksin.

– Olen oppinut tähän lapsesta asti. Olen niin vahva luonne, etten retkahda, Momar toteaa.

– Sitä paitsi Johanna tarvitsee aamiai­sensa. Hän varmasti pyörtyisi, jos joutui­si aloittamaan päivän ilman, mies hymyi­lee vaimolleen.

Seynabou-tytär saa päättää uskonton­sa itse. Hänet on kyllä kastettu islamiin ja koulussa hän käy islamin tunneilla. Viime vuonna Seynabou halusi ensimmäisen kerran kokeilla paastoamista.

– Seynabou oli vanhempieni kanssa mökillä, kun äitipuoleni soitti ihmeis­sään. Tyttö oli kieltäytynyt syömästä kau­rapuuroa ja sanonut paastoavansa, Jo­hanna naurahtaa.

Momaria tytön paastoharjoitukset ilahduttavat.

– Suomessa ei ole helppo opettaa lap­selle islamia. Hän saa myös rukoilla kans­sani, jos haluaa.

Momar huomaa, että rukousaika on koittanut. Hän heilauttaa plyysisen ru­kousmaton parvekkeen oven eteen ja sei­sahtaa sen päälle. Seynebou tarttuu tablettiin ja alkaa pelata Tappajavalas-peliä. Johanna poimii sohvapöydältä makean taatelin. Ihan kohta syödään.

 

Zahra Al Take aloitti paastoamisen 13 vuotta sitten, muutettuaan kymmenvuotiaana Savonlinnasta Turkuun.
Zahra Al Take aloitti paastoamisen 13 vuotta sitten, muutettuaan kymmenvuotiaana Savonlinnasta Turkuun.

Ensimmäinen kevytpaasto

Elokuun alussa ramadania on ehti­nyt kulua pari viikkoa. Ennen aa­muneljää monessa turkulaisen Varissuon lähiön ikkunassa palavat valot. Muslimiperheet siellä nautiskelevat aa­miaistaan ennen kuin päivä valkenee.

Parkkipaikalla Zahra Al Take, 23, vil­kaisee ikkunoita hiukan haikeana ja istahtaa sitten isosiskonsa Nerimanin viereen kartanlukijan paikalle. Tämä on ensimmäinen ramadan, jonka Zahra viettää eräänlaisena kevytversiona: hän on syömättä vain viikonloppuisin. Syynä on raskas kesätyö elintarviketehtaassa.

Rukouspesu ei vaadi saippuaa.

Naiset parkkeeraavat auton tehdas­hallin eteen, vaihtavat kesämekot toppa-asuihin ja alkavat pakata kolmioleipiä pahvilaatikoihin. Töitä on paljon, välillä kaksikin vuoroa peräkkäin. Kolmeastei­sessa hallissa ei jaksa, ellei syö ja juo.

– Mietin pitkään, lopetanko työt ja paastoan, mutta äiti rohkaisi keskitty­mään töihin. Tarvitsen rahaa.

Lounastunnilla Zahra syö nopeasti lounaan. Sitten hän kipaisee tyhjään pu­kuhuoneeseen, riisuu työvaatteet ja pe­seytyy. Muslimien rukouspesu ei vaadi saippuaa, pelkkä vesi riittää. Ensin Zah­ra kauhaisee vettä suuhunsa ja pesaisee kasvot, sitten käsivarret kyynärpäihin as­ti, niskan, korvat ja viimeisenä jalkaterät.

Kun Zahra laskee otsansa maahan au­tiossa pukuhuoneessa, hän rauhoittuu. Hetkeksi työt unohtuvat.

Luokkakavereilta mallia

Zahra on viettänyt ramadania kymmen­vuotiaasta. Sitä ennen hän ei oikeastaan edes ymmärtänyt islamin merkitystä.

Al Taken perhe pakeni vuonna 1990 Irakista Saudi-Arabian aavikolle pako­laisleiriin. Zahra oli silloin kaksivuotias. Pari vuotta myöhemmin koko perhe pää­si kiintiöpakolaisina Suomeen, ja he sai­vat kodin Savonlinnasta.

Zahra sai kuulla, että tarkoitus on eläytyä köyhien osaan.

Kun Zahra oli kymmenen, perhe muutti Turkuun. Ensimmäistä kertaa Zahran luokalla oli muitakin muslimeja. Somalitytöt käyttivät huivia ja kertoivat paastoavansa.

– Minäkin päätin paastota, koska ha­lusin kuulua porukkaan. Vielä silloin ramadaniin ja huivinkäyttööni ei liitty­nyt mitään uskonnollista, Zahra sanoo.

Myöhemmin hän kysyi isoisältään syy­tä paastoon. Zahra sai kuulla, että tarkoi­tus on eläytyä köyhien osaan, jotta tietäi­si miltä tuntuu, kun ei ole edes ruokaa.

– Se hätkähdytti minua ja sai kiinnos­tumaan asiasta enemmän.

Teininä ramadanista tuli Zahran suo­sikkikuukausi, koska silloin koko perhe ja suku lähenivät. Päivisin Zahra katseli sukulaisten kanssa arabikanavien lähet­tämiä ramadanin ajan draamasarjoja.

Mutta viime vuosina perheen paastoperinne on muuttunut. Kun Zahra ja Ne­riman palaavat töistä, pöydässä on papu­keittoa, riisistä ja kanasta tehtyä birya­nia ja tsatsikia. Nyt perheessä ei paastoa kukaan. Äidillä on diabetes ja isällä epi­lepsia, joten ravinnosta pidättäytyminen voisi olla vaarallista.

Paastoamaan kauas

Tänä vuonna useimmat Zahran muslimiystävät lähtivät paaston ajaksi entisiin kotimaihinsa, Irakiin ja Algeriaan. Mut­ta viikonloppuisin Zahra, Neriman-sisko ja naapurissa asuva ystävä Afaf paastoavat yhdessä.

"Nukumme päivät ja valvomme yöt."

– Nukumme päivät ja valvomme yöt. Luemme Koraania, syömme, juttelem­me ja käymme yökävelyillä.

Kaikkiaan tästä kuukaudesta Zahral­la jää 22 päivää paastoamatta. Islamin perinteen mukaan ne voi hoitaa myö­hemminkin.

Opettajaksi Tampereella opiskeleva Zahra palaa syksyllä luentosaliin. Rama­danin hän suunnittelee paastoavansa loppuun joululomalla. Silloin päiväkin on sopivasti lyhimmillään.

Lea Vetri kiitää järjestämään id-juhlaa ramadanin loppumisen kunniaksi.
Lea Vetri kiitää järjestämään id-juhlaa ramadanin loppumisen kunniaksi.

30 ateriaa köyhille

Kun ramadanin kolmas viikko päättyy, Lea Vetri laskeutuu len­tokoneella Helsinki-Vantaan kentälle. Paastokuukauden alun helsinki­läisnainen on viettänyt Kairossa.

– Olen vieläkin vähän pöllähtänyt, Lea sanoo kultaisin verhoin koristellussa asunnossaan Herttoniemen lähiössä.

Egyptin-reissu oli Lean tähän asti pi­sin ulkomaanmatka, peräti kuusi viikkoa. Lisäksi se oli hänen ensimmäinen rama­daninsa islamilaisessa maassa – ja ylipää­tään Lean koko elämän toinen ramadan.

Leasta tuli muslimi kaksi vuotta sitten lokakuussa. Sitä edelsi peräti 13 vuoden puntarointi.

"Ihailin somaliperheiden kohteliasta elämäntapaa."

Islam alkoi kiinnostaa, kun Lea 90-luvun lopussa alkoi vetää Herttoniemen naapuruston asukastalo Ankkuria. Van­hempien kahviloita ja perheleirejä järjes­täessään hän ensin tutustui ja sitten ihas­tui muslimiperheisiin.

– En voinut kuin ihailla somaliperhei­den kohteliasta ja anteliasta elämäntapaa. He olivat aina tarjoamassa ruokaa, eivätkä koskaan vaatineet mitään vasta­palvelua.

Silti Lea piti islamia itselleen pitkään liian vaativana uskontona.

– En ollut valmis luopumaan omasta pukeutumistyylistäni, halailusta ja mies­ten kanssa tanssimisesta.

Päätös syntyi, kun Lea huomasi suo­menkielistä Koraania lueskeltuaan, ettei muslimina eläminen rajoittaisi: pikem­minkin se helpottaisi häntä. Lealle isla­min perimmäinen sanoma on toisen ih­misen kunnioittamista.

– Alkoholia, tupakkaa tai sianlihaa en käyttänyt ennenkään.

Joillekin ohjeille piut paut

Nykyään Lea käy moskeijassa, rukoilee viidesti päivässä ja käyttää ulkona huivia. Horoskooppien lukemisen hän on lopet­tanut, eikä enää lähde tyttökavereiden rillutteluristeilyille.

– Mutta sellaisille ohjeille sanon piut paut, ettei musliminainen saisi olla yksin taksissa tai vieraiden miesten kanssa his­sissä!

Silti moni tuttu ihmetteli sinkkunai­sen valintaa.

"Pullani maistuvat samalta kuin ennenkin."

– Mikä tässä nyt on muuttunut? Samalla tavalla lähtevät sähköpostit. Pul­lani maistuvat samalta kuin ennenkin, Lea kuittaa.

Mutta paastoamaan hän ei ole ryhty­nyt: astma-ja reumapotilaalle päivän paasto olisi liikaa. Sen sijaan Lea noudat­ti Koraanin ohjetta ja maksoi 30 ihmisel­le päivän ruuat.

– Valitsin ulkoasiainministeriön nettisivulta järjestön, joka toimittaa rahat luotettavasti somalialaiselle moskeijalle. Siellä vapaaehtoiset jakelevat ruuan köyhille.

Tänä vuonna monet Lean tuntemat somaliperheet suunnittelivat lähtevänsä ramadanin viettoon ulkomaille: Turk­kiin, Tunisiaan, jopa Malesiaan. Kairoon oli lähdössä peräti neljä perhettä, ja niis­tä yksi pyysi Lean mukaan.

Tuoreelle muslimille yli 30-asteisessa yössä kiirivät rukouskutsut ja täpötäy-sien moskeijojen edustalle levittäytyneet rukoilijat olivat vaikuttava kokemus.

– Se ei ollut mikään rantaloma Luxo­rissa vaan raskas matka egyptiläisten arkeen.

Lea asui tuttavaperheen kanssa vuok­raamassaan kerrostaloasunnossa, yski pölyä ja suri katujen kodittomia. Naapu­ruston köyhyys sai hänet miettimään omaa, varsin etuoikeutettua asemaansa.

Oma ahneus saa pitämään kiinni omaisuudesta ja tavoista.

– Miksi juuri minä olisin ansainnut puhtaan veden, raikkaan ilman ja oman asunnon, kun niin monelta ne puuttu­vat? Lea kysyy edelleen itseltään.

Ramadanpohdinnat saivat hänet en­tistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei hä­nelle kuulu tässä maailmassa yhtään enempää kuin muillekaan, mutta oma ahneus saa hänet pitämään kiinni omai­suudesta ja tavoista. Lealle se oli tärkeä, valaiseva havainto.

– On ihan turha kuvitella itsestään lii­koja. Meidän kaikkien tulisi auttaa hei­kommassa asemassa olevia.

Egyptissä Leasta hienointa olikin se, että koko maa vietti pyhää kuukautta sa­maan aikaan. Suomessa muslimit sen sijaan ovat pieni, reilun 50 000 hengen vähemmistö, eikä paastoava väki erotu katukuvasta. Kunnes ramadan sitten lopulta päättyy.

Kiireettömyyttä oppimassa

Elokuun 17. päivänä Lea odottaa, että ilta pimenisi Saudi-Arabiassa. Eikä hän ole yksin. Koko islamilainen maailma saa sil­loin tietää, joko ramadan loppuu. Jos Saudi-Arabian taivaalla näkyy kuunsirp­pi, pyhä kuukausi on päättynyt. Mutta sirppiä ei näy, mikä tarkoittaa, että paas­to jatkuu vielä päivän. Ramadanin pää­tösjuhla id alkaakin vasta sunnuntaina.

– Islam on opettanut minulle kiiree­töntä asennetta. Kaikki ei ole omassa kädessä.

Lea on jo saanut useita kutsuja idin viettoon. Pasilan moskeija on varannut loppurukousta varten urheiluhallin. Bangladeshilaiset ovat kutsuneet Lean omaan moskeijaansa Kallioon.

– Ihan kivahan se on, mutta en ym­märrä heidän kieltään.

Sunnuntaina Lea pukeutuu egyptiläi­seen juhla-asuun ja ajaa metrolla Mylly­puroon. Mustapuron leikkipuistoon ke­rääntyy silmämääräisesti arvioiden viiti­sensataa muslimia. Lapset juoksentele­vat pitkin pihaa, kaikilla on uudet idin kunniaksi hankitut juhlavaatteet. Vapaa­ehtoiset valmistelevat ruokapöytiä. Lea ottaa kassistaan rukousmattonsa ja levit­tää sen hiekalle. Onneksi ei sada.

Kunnon muslimille vuoden kaikki muutkin 11 kuukautta ovat pyhiä.

Ryhmärukouksen jälkeen imaami saarnaa ensin arabiaksi. Siitä Lea ym­märtää vain muutaman sanan. Mutta suomenkielinen puhe saa hänet miette­liääksi.

– Aiotteko te lähteä nyt baariin tanssi­maan, imaami kysyy, ja vastaa itse, että kunnon muslimille vuoden kaikki muut­kin 11 kuukautta ovat pyhiä, ja hyviä te­koja tulisi jatkaa ympäri vuoden.

Lea nousee seisomaan. Ilmaisen ruuan ympärille alkaa kerääntyä jonoa, joten hän lähtee Itäkeskukseen moikkaa­maan tuttuja. Tänään suurella osalla kauppakeskuksen naisasiakkaista on vä­rikäs muslimihuivi ja miehillä pipomai­nen päähine.

– Salam aleikum, vastaantulijat ter­vehtivät Leaa. Hän vastaa arabiaksi takai­sin, että rauhaa teillekin, aleikum salam.

McDonaldsin pöydät ovat täynnä, mutta Lealle löytyy heti vapaa tuoli. Asu­kastalosta tutut somalisiskokset Farhiya ja Samiira Hersi Abd tekevät Lealle tilaa, näyttävät hennattuja käsiään ja alkavat vaihtaa kuulumisia.

– Tämä on onnen päivä, Farfiya sanoo. Lea on samaa mieltä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2012.

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.