Paastokuukausi ramadan muistuttaa heikoimpien auttamisesta - kolme muslimia kertoo

Blom-Diopin perheessä vain Momar viettää ramadania, mutta Johanna kunnioittaa miehensä paastoa ja välttää iltamässäilyä. Tytär Seynebou paastoaa lähinnä silloin, kun ruoka on hänestä pahaa.

Aurinko valaisee taivasta, vaikka kello on melkein yhdeksän il­lalla. Helsinkiläinen Mo­mar Diop, 36, vilkaisee tablettinsa näyttöä: vie­lä puolitoista tuntia.

Momarin vaimo Johanna Blom, 33, katsoo miestään syrjäsilmällä. Hän tietää, että nyt ei kannata aloittaa turhia keskusteluja. Momarin maha kurnii ja verensokeri on alhaalla, sillä mies ei ole syönyt eikä juonut koko päivänä.

On islamin pyhän kuu­kauden ramadanin ensimmäinen päivä.

– Ramadanin alku on Momarille aina vaikeinta aikaa, Johanna sanoo.

"Yritin juoda kadulla vesipullosta salaa."

Johanna ei ole muslimi, mutta silti 13 viime vuotta hänen elämänsä on ryt­mittynyt ramadanin mukaan. Parikymp­pisenä Johanna tanssi turkulaisessa afromusiikkiryhmässä, jonka mukana hän lähti tanssikurssille Senegaliin. Moni to­sin varoitti, ettei muslimimaahan kan­nattaisi matkustaa ramadanin aikana.

– En heti ymmärtänyt, miksi ei.

Johanna tiesi ramadanista vain sen, mitä koulusta muisti: paaston aikana muslimit ovat syömättä ja juomatta au­ringonnoususta auringonlaskuun.

– Minäkin yritin kadulla juoda vesipul­losta salaa, etteivät ihmiset pahastuisi.

Hymyilevä rumpali

Senegal on tunnettu elävästä musiikkiperinteestään, mutta ramadanin aikana discot ja klubit olivat kiinni. Ihmiset vai­kuttivat väsyneiltä.

Tanssikurssilla salissa oli kuitenkin täysi meno. Johanna kiinnitti huomion kurssin rumpaliin, dakarilaiseen Momar Diopiin, joka ei lopettanut Johannalle hymyilemistä. Tuntien jälkeen he jäivät juttelemaan, ja suhde syveni nopeasti.

– Olin vähän hämilläni, kun Momar ei halunnut edes pitää kädestäni kiinni.

Paastoaminen tarkoittaa mielihyvästä pidättäytymistä.

Momar selitti, että paastoaminen ei tarkoita pidättäytymistä vain ravinnosta vaan kaikesta maallisesta mielihyvästä, kuten naisten katselemisesta. Kuukau­den tavoitteena on lähentyä Jumalaa.

– Onneksi sentään auringon laskettua sain pusuja, Johanna virnistää.

Tanssikurssista alkanut suhde toi Mo­marin lopulta Suomeen. Nyt aviopari asuu 11-vuotiaan Seynebou-tyttärensä kanssa Helsingin Viikissä. Eteiseen on pi­nottu Momarin djembe-rummut, joita hän soittaa esiintyessään Mama Africa -yhtyeessä. Arkisin Momar on töissä nuorisotalolla. Johanna viimeistelee tekstiilitaiteen maisterin lopputyötään ja työskentelee kangaskaupan myyjänä.

Nyt Momar istuu olohuoneessa kah­den senegalilaiskaverinsa kanssa rupat­telemassa wolofiksi. Keittiössä Johanna grillaa lihaa ja heittää joukkoon kouralli­sen hakattua chiliä. Jotta herkkutuoksu ei kiusaisi paastoajia, hän avaa ikkunan ja laittaa liedelle senegalilaista suitsuketta.

Valmis ruoka jää kannen alle odotta­maan auringonlaskua.

– Aamiaisen syön kotona ja lounaan töissä, mutta vältän Momarin edessä syö­mistä. Ei se haittaa, vaikka nukkumaan­meno ramadanin takia vähän viivästyy.

Keskinäistä kunnioitusta

Johanna ei ole koskaan harkinnut musli­miksi kääntymistä, mutta arvostaa ja ym­märtää miestään, joka haluaa elää uskon­nollisten perinteidensä mukaan.

– Tulen itse epäuskonnollisesta per­heestä. Olen varmasti idealisti, koska uskon tällaiseen kulttuurit ja uskonnot yhdistävään suhteeseen, Johanna sanoo naurahtaen, mutta vakavoituu.

– Olen alusta asti tuntenut Momarin kanssa voimakasta yhteenkuuluvuutta, erilaisuudestamme huolimatta.

"Onneksi yhä useammalla alkaa olla kosketusta islamiin."

Etenkin suhteen alkuaikoina Johanna joutui monta kertaa vastailemaan lähipii­rin ihmetteleviin kysymyksiin, miten hän pärjää muslimin kanssa.

– On naurettavaa, että vieläkin islamia pelätään. Onneksi yhä useammalla alkaa jo olla siihen jotain kosketusta, ja tieto us­konnon oikeasta luonteesta lisääntyy.

Momar kuuntelee vaimonsa ajatuksia. Häntä ei haittaa, vaikka hän joutuukin paastoamaan perheessä yksin.

– Olen oppinut tähän lapsesta asti. Olen niin vahva luonne, etten retkahda, Momar toteaa.

– Sitä paitsi Johanna tarvitsee aamiai­sensa. Hän varmasti pyörtyisi, jos joutui­si aloittamaan päivän ilman, mies hymyi­lee vaimolleen.

Seynabou-tytär saa päättää uskonton­sa itse. Hänet on kyllä kastettu islamiin ja koulussa hän käy islamin tunneilla. Viime vuonna Seynabou halusi ensimmäisen kerran kokeilla paastoamista.

– Seynabou oli vanhempieni kanssa mökillä, kun äitipuoleni soitti ihmeis­sään. Tyttö oli kieltäytynyt syömästä kau­rapuuroa ja sanonut paastoavansa, Jo­hanna naurahtaa.

Momaria tytön paastoharjoitukset ilahduttavat.

– Suomessa ei ole helppo opettaa lap­selle islamia. Hän saa myös rukoilla kans­sani, jos haluaa.

Momar huomaa, että rukousaika on koittanut. Hän heilauttaa plyysisen ru­kousmaton parvekkeen oven eteen ja sei­sahtaa sen päälle. Seynebou tarttuu tablettiin ja alkaa pelata Tappajavalas-peliä. Johanna poimii sohvapöydältä makean taatelin. Ihan kohta syödään.

Zahra Al Take aloitti paastoamisen 13 vuotta sitten, muutettuaan kymmenvuotiaana Savonlinnasta Turkuun.

Ensimmäinen kevytpaasto

Elokuun alussa ramadania on ehti­nyt kulua pari viikkoa. Ennen aa­muneljää monessa turkulaisen Varissuon lähiön ikkunassa palavat valot. Muslimiperheet siellä nautiskelevat aa­miaistaan ennen kuin päivä valkenee.

Parkkipaikalla Zahra Al Take, 23, vil­kaisee ikkunoita hiukan haikeana ja istahtaa sitten isosiskonsa Nerimanin viereen kartanlukijan paikalle. Tämä on ensimmäinen ramadan, jonka Zahra viettää eräänlaisena kevytversiona: hän on syömättä vain viikonloppuisin. Syynä on raskas kesätyö elintarviketehtaassa.

Rukouspesu ei vaadi saippuaa.

Naiset parkkeeraavat auton tehdas­hallin eteen, vaihtavat kesämekot toppa-asuihin ja alkavat pakata kolmioleipiä pahvilaatikoihin. Töitä on paljon, välillä kaksikin vuoroa peräkkäin. Kolmeastei­sessa hallissa ei jaksa, ellei syö ja juo.

– Mietin pitkään, lopetanko työt ja paastoan, mutta äiti rohkaisi keskitty­mään töihin. Tarvitsen rahaa.

Lounastunnilla Zahra syö nopeasti lounaan. Sitten hän kipaisee tyhjään pu­kuhuoneeseen, riisuu työvaatteet ja pe­seytyy. Muslimien rukouspesu ei vaadi saippuaa, pelkkä vesi riittää. Ensin Zah­ra kauhaisee vettä suuhunsa ja pesaisee kasvot, sitten käsivarret kyynärpäihin as­ti, niskan, korvat ja viimeisenä jalkaterät.

Kun Zahra laskee otsansa maahan au­tiossa pukuhuoneessa, hän rauhoittuu. Hetkeksi työt unohtuvat.

Luokkakavereilta mallia

Zahra on viettänyt ramadania kymmen­vuotiaasta. Sitä ennen hän ei oikeastaan edes ymmärtänyt islamin merkitystä.

Al Taken perhe pakeni vuonna 1990 Irakista Saudi-Arabian aavikolle pako­laisleiriin. Zahra oli silloin kaksivuotias. Pari vuotta myöhemmin koko perhe pää­si kiintiöpakolaisina Suomeen, ja he sai­vat kodin Savonlinnasta.

Zahra sai kuulla, että tarkoitus on eläytyä köyhien osaan.

Kun Zahra oli kymmenen, perhe muutti Turkuun. Ensimmäistä kertaa Zahran luokalla oli muitakin muslimeja. Somalitytöt käyttivät huivia ja kertoivat paastoavansa.

– Minäkin päätin paastota, koska ha­lusin kuulua porukkaan. Vielä silloin ramadaniin ja huivinkäyttööni ei liitty­nyt mitään uskonnollista, Zahra sanoo.

Myöhemmin hän kysyi isoisältään syy­tä paastoon. Zahra sai kuulla, että tarkoi­tus on eläytyä köyhien osaan, jotta tietäi­si miltä tuntuu, kun ei ole edes ruokaa.

– Se hätkähdytti minua ja sai kiinnos­tumaan asiasta enemmän.

Teininä ramadanista tuli Zahran suo­sikkikuukausi, koska silloin koko perhe ja suku lähenivät. Päivisin Zahra katseli sukulaisten kanssa arabikanavien lähet­tämiä ramadanin ajan draamasarjoja.

Mutta viime vuosina perheen paastoperinne on muuttunut. Kun Zahra ja Ne­riman palaavat töistä, pöydässä on papu­keittoa, riisistä ja kanasta tehtyä birya­nia ja tsatsikia. Nyt perheessä ei paastoa kukaan. Äidillä on diabetes ja isällä epi­lepsia, joten ravinnosta pidättäytyminen voisi olla vaarallista.

Paastoamaan kauas

Tänä vuonna useimmat Zahran muslimiystävät lähtivät paaston ajaksi entisiin kotimaihinsa, Irakiin ja Algeriaan. Mut­ta viikonloppuisin Zahra, Neriman-sisko ja naapurissa asuva ystävä Afaf paastoavat yhdessä.

"Nukumme päivät ja valvomme yöt."

– Nukumme päivät ja valvomme yöt. Luemme Koraania, syömme, juttelem­me ja käymme yökävelyillä.

Kaikkiaan tästä kuukaudesta Zahral­la jää 22 päivää paastoamatta. Islamin perinteen mukaan ne voi hoitaa myö­hemminkin.

Opettajaksi Tampereella opiskeleva Zahra palaa syksyllä luentosaliin. Rama­danin hän suunnittelee paastoavansa loppuun joululomalla. Silloin päiväkin on sopivasti lyhimmillään.

Lea Vetri kiitää järjestämään id-juhlaa ramadanin loppumisen kunniaksi.

30 ateriaa köyhille

Kun ramadanin kolmas viikko päättyy, Lea Vetri laskeutuu len­tokoneella Helsinki-Vantaan kentälle. Paastokuukauden alun helsinki­läisnainen on viettänyt Kairossa.

– Olen vieläkin vähän pöllähtänyt, Lea sanoo kultaisin verhoin koristellussa asunnossaan Herttoniemen lähiössä.

Egyptin-reissu oli Lean tähän asti pi­sin ulkomaanmatka, peräti kuusi viikkoa. Lisäksi se oli hänen ensimmäinen rama­daninsa islamilaisessa maassa – ja ylipää­tään Lean koko elämän toinen ramadan.

Leasta tuli muslimi kaksi vuotta sitten lokakuussa. Sitä edelsi peräti 13 vuoden puntarointi.

"Ihailin somaliperheiden kohteliasta elämäntapaa."

Islam alkoi kiinnostaa, kun Lea 90-luvun lopussa alkoi vetää Herttoniemen naapuruston asukastalo Ankkuria. Van­hempien kahviloita ja perheleirejä järjes­täessään hän ensin tutustui ja sitten ihas­tui muslimiperheisiin.

– En voinut kuin ihailla somaliperhei­den kohteliasta ja anteliasta elämäntapaa. He olivat aina tarjoamassa ruokaa, eivätkä koskaan vaatineet mitään vasta­palvelua.

Silti Lea piti islamia itselleen pitkään liian vaativana uskontona.

– En ollut valmis luopumaan omasta pukeutumistyylistäni, halailusta ja mies­ten kanssa tanssimisesta.

Päätös syntyi, kun Lea huomasi suo­menkielistä Koraania lueskeltuaan, ettei muslimina eläminen rajoittaisi: pikem­minkin se helpottaisi häntä. Lealle isla­min perimmäinen sanoma on toisen ih­misen kunnioittamista.

– Alkoholia, tupakkaa tai sianlihaa en käyttänyt ennenkään.

Joillekin ohjeille piut paut

Nykyään Lea käy moskeijassa, rukoilee viidesti päivässä ja käyttää ulkona huivia. Horoskooppien lukemisen hän on lopet­tanut, eikä enää lähde tyttökavereiden rillutteluristeilyille.

– Mutta sellaisille ohjeille sanon piut paut, ettei musliminainen saisi olla yksin taksissa tai vieraiden miesten kanssa his­sissä!

Silti moni tuttu ihmetteli sinkkunai­sen valintaa.

"Pullani maistuvat samalta kuin ennenkin."

– Mikä tässä nyt on muuttunut? Samalla tavalla lähtevät sähköpostit. Pul­lani maistuvat samalta kuin ennenkin, Lea kuittaa.

Mutta paastoamaan hän ei ole ryhty­nyt: astma-ja reumapotilaalle päivän paasto olisi liikaa. Sen sijaan Lea noudat­ti Koraanin ohjetta ja maksoi 30 ihmisel­le päivän ruuat.

– Valitsin ulkoasiainministeriön nettisivulta järjestön, joka toimittaa rahat luotettavasti somalialaiselle moskeijalle. Siellä vapaaehtoiset jakelevat ruuan köyhille.

Tänä vuonna monet Lean tuntemat somaliperheet suunnittelivat lähtevänsä ramadanin viettoon ulkomaille: Turk­kiin, Tunisiaan, jopa Malesiaan. Kairoon oli lähdössä peräti neljä perhettä, ja niis­tä yksi pyysi Lean mukaan.

Tuoreelle muslimille yli 30-asteisessa yössä kiirivät rukouskutsut ja täpötäy-sien moskeijojen edustalle levittäytyneet rukoilijat olivat vaikuttava kokemus.

– Se ei ollut mikään rantaloma Luxo­rissa vaan raskas matka egyptiläisten arkeen.

Lea asui tuttavaperheen kanssa vuok­raamassaan kerrostaloasunnossa, yski pölyä ja suri katujen kodittomia. Naapu­ruston köyhyys sai hänet miettimään omaa, varsin etuoikeutettua asemaansa.

Oma ahneus saa pitämään kiinni omaisuudesta ja tavoista.

– Miksi juuri minä olisin ansainnut puhtaan veden, raikkaan ilman ja oman asunnon, kun niin monelta ne puuttu­vat? Lea kysyy edelleen itseltään.

Ramadanpohdinnat saivat hänet en­tistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei hä­nelle kuulu tässä maailmassa yhtään enempää kuin muillekaan, mutta oma ahneus saa hänet pitämään kiinni omai­suudesta ja tavoista. Lealle se oli tärkeä, valaiseva havainto.

– On ihan turha kuvitella itsestään lii­koja. Meidän kaikkien tulisi auttaa hei­kommassa asemassa olevia.

Egyptissä Leasta hienointa olikin se, että koko maa vietti pyhää kuukautta sa­maan aikaan. Suomessa muslimit sen sijaan ovat pieni, reilun 50 000 hengen vähemmistö, eikä paastoava väki erotu katukuvasta. Kunnes ramadan sitten lopulta päättyy.

Kiireettömyyttä oppimassa

Elokuun 17. päivänä Lea odottaa, että ilta pimenisi Saudi-Arabiassa. Eikä hän ole yksin. Koko islamilainen maailma saa sil­loin tietää, joko ramadan loppuu. Jos Saudi-Arabian taivaalla näkyy kuunsirp­pi, pyhä kuukausi on päättynyt. Mutta sirppiä ei näy, mikä tarkoittaa, että paas­to jatkuu vielä päivän. Ramadanin pää­tösjuhla id alkaakin vasta sunnuntaina.

– Islam on opettanut minulle kiiree­töntä asennetta. Kaikki ei ole omassa kädessä.

Lea on jo saanut useita kutsuja idin viettoon. Pasilan moskeija on varannut loppurukousta varten urheiluhallin. Bangladeshilaiset ovat kutsuneet Lean omaan moskeijaansa Kallioon.

– Ihan kivahan se on, mutta en ym­märrä heidän kieltään.

Sunnuntaina Lea pukeutuu egyptiläi­seen juhla-asuun ja ajaa metrolla Mylly­puroon. Mustapuron leikkipuistoon ke­rääntyy silmämääräisesti arvioiden viiti­sensataa muslimia. Lapset juoksentele­vat pitkin pihaa, kaikilla on uudet idin kunniaksi hankitut juhlavaatteet. Vapaa­ehtoiset valmistelevat ruokapöytiä. Lea ottaa kassistaan rukousmattonsa ja levit­tää sen hiekalle. Onneksi ei sada.

Kunnon muslimille vuoden kaikki muutkin 11 kuukautta ovat pyhiä.

Ryhmärukouksen jälkeen imaami saarnaa ensin arabiaksi. Siitä Lea ym­märtää vain muutaman sanan. Mutta suomenkielinen puhe saa hänet miette­liääksi.

– Aiotteko te lähteä nyt baariin tanssi­maan, imaami kysyy, ja vastaa itse, että kunnon muslimille vuoden kaikki muut­kin 11 kuukautta ovat pyhiä, ja hyviä te­koja tulisi jatkaa ympäri vuoden.

Lea nousee seisomaan. Ilmaisen ruuan ympärille alkaa kerääntyä jonoa, joten hän lähtee Itäkeskukseen moikkaa­maan tuttuja. Tänään suurella osalla kauppakeskuksen naisasiakkaista on vä­rikäs muslimihuivi ja miehillä pipomai­nen päähine.

– Salam aleikum, vastaantulijat ter­vehtivät Leaa. Hän vastaa arabiaksi takai­sin, että rauhaa teillekin, aleikum salam.

McDonaldsin pöydät ovat täynnä, mutta Lealle löytyy heti vapaa tuoli. Asu­kastalosta tutut somalisiskokset Farhiya ja Samiira Hersi Abd tekevät Lealle tilaa, näyttävät hennattuja käsiään ja alkavat vaihtaa kuulumisia.

– Tämä on onnen päivä, Farfiya sanoo. Lea on samaa mieltä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2012.