Peppi Laine ryhtyi sukutilansa hoitajaksi:
”Jos esiäitini ovat pärjänneet näillä mailla, kyllä minäkin pärjään”, Peppi sanoo.
”Jos esiäitini ovat pärjänneet näillä mailla, kyllä minäkin pärjään”, Peppi sanoo.

Kun Peppi Laine otti sukutilan hoitaakseen, hänestä tuntui vähän terroristilta. Tilalla asuu myös Pepin perhe ja yli 300 lammasta. 

Tämä ei ole mikä tahansa maapala.

Tämä on maata, jota Peppi Laineen isä ja äiti ovat viljelleet. Ja isoisä ja isoäiti, ehkä isoisoisoäidinkin isoäiti.

Eikä tämä ole mikä tahansa keltainen puutalo, vaan talo, johon Peppi syntyi.

Tästä pihasta hän lapsena karkaili, tuon taivaan alla hän kerran nukahti koirankoppiin.

Tähän maapallon pisteeseen, Halikon Hajalan kylään, Peppi on kuulunut niin kauan kuin muistaa. Ja aiemminkin, jo 1800-luvulla, ennen kuin oli ehtinyt edes syntyä.

Mihin tahansa Peppi nyt kotonaan vilkaisee, hän näkee juurensa: Punaiset tuolit ovat isän isovanhempien vanhat. Sininen matto on äidin äidin. Olohuoneen kattokruunun on ostanut aikoinaan isoäiti. Tuossa kaapissa isä säilytti pikkupoikana vaatteitaan.

Kaikella tässä kodissa on merkitys.

Siksi 44-vuotias Peppi on nyt tässä: viljelijänä ja lampurina lapsuuskodissaan.

Vuosia hän empi. Hän tiesi, että olisi tuhat järkevämpää ja helpompaa tapaa hankkia leipänsä kuin ryhtyä maanviljelijäksi.

Mutta järkeviä tapoja Peppi oli jo kokeillut, eivätkä ne olleet tehneet häntä onnelliseksi.

Ympäristöjärjestö WWF ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto valitsivat vounna 2013 Pepin ja Markon Suomen ympäristöystävällisimmiksi viljelijöiksi. "Vasta silloin uskoin, että olen oikealla tiellä."
Ympäristöjärjestö WWF ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto valitsivat vounna 2013 Pepin ja Markon Suomen ympäristöystävällisimmiksi viljelijöiksi. "Vasta silloin uskoin, että olen oikealla tiellä."

Mitäs me maamiehet

Kymmenvuotiaana Peppi ei empinyt. Silloin hän ilmoitti vanhemmilleen, että haluaa isona maamieheksi. Tai maanaiseksi. Ei kun isännäksi. Vai emännäksi?

"Emännät tuoksuvat pullalta. Minä haisen lampailta", Peppi miettii yhä.

"Mutta olenko isäntäkään?"

Viimeksi hän pohti asiaa Maamiesseuran vuosikokouksessa, kun kuuli kajauttavansa kuuluvalla äänellä: Kuinkas me maamiehet voisimme järjestäytyä?

Me maamiehet. Ilmaus tuli luontevasti, mutta jäi ilmaan leijumaan.

Kun veljet palasivat pellolta, Pepin mielessä häivähti kateus.

Koulutyttönä Peppi hoivasi lemmikkilampaitaan. Ruokki aamuin illoin, kuiskutti korvaan, suojeli syksyisin teurastamolta.

Kun muut virnuilivat lampaiden tyhmyydelle, Peppi puolusti laumaansa.

Ei lammas ollut tyhmä, se oli laumaeläin. Jos yksi pelästyi, kaikki pelästyivät. Jos yksi uskalsi, muutkin uskalsivat. Lampaan luottamuksen voittivat vain fiksut. Ja jos unohti tihrusilmät, jotka olivat hiukan liian kaukana toistaan, kauniskin lammas oli.

Kun veljet opettelivat ajamaan traktoria, Peppi auttoi äitiä keittiössä.

Lounaan äiti ja Peppi valmistivat tasan kahdeksitoista. Silloin isä, isoveli ja työmiehet palasivat pellolta, kädet mullasta mustina, hikipisarat otsallaan.

Pepin mielessä häivähti kateus. Hänkin olisi halunnut isän oppiin, kyntämään ja kylvämään.

Itsekseen Peppi mietti, voisiko tyttö pärjätä pelloilla. Puuttuiko hänestä jotain? Pitäisikö sitä varten hommata isona mies?

Terroristista seuraava

Suunnitelma eteni lupaavasti.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Peppi muutti Helsinkiin, opiskeli agronomiksi, löysi miehenkin. Marko opiskeli maa- ja metsätaloustieteitä ja biologiaa ja, mikä parasta, oli maatalon poika.

Peppi oli suurpiirteinen, ei mikään lillukanvarsiin takertuja. Mutta kun hänet valittiin kasvipatologiksi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukseen, tutkiminen koukutti.

Pepistä tuli kasvien suojelun asiantuntija. Hän teki tilaustutkimuksia kansainvälisille firmoille, luennoi ja kirjoitti.

"Tunsin itseni tärkeäksi. Se on tunne, josta tulee riippuvaiseksi."

"Minusta tuntui, että jos en edes yritä, kadun loppuelämäni."

Hämeenlinnalaiseen rivitaloon syntyi kaksi tytärtä, Liina, nyt 15, ja Lotta, nyt 17.

Aamuseitsemältä Peppi lähti ajamaan tunnin työmatkaa Jokioisiin, säntäsi viideksi perhepäivähoitajan pihaan, sitten kauppaan, lasten soittotunneille, koiran iltapissilenkille.

Niitä vuosia Peppi ja tytöt muistelevat vieläkin. Ne olivat ihanan tavallisia, samanlaisia kuin naapurien lapsilla.

Vuonna 2006 Pepin vanhemmat ilmoittivat, että olivat valmiita luopumaan tilastaan. Haluaisiko joku lapsista jatkaa?

Isoveli vastasi ei kiitos, samoin pikkuveli. Heidän elämäntilanteisiinsa se ei sopinut.

Peppi oli hiljaa.

Hänen silmissään vilisivät otsikot, joista lehdet viime aikoina olivat täyttyneet: Maanviljelijät pilaavat luonnon. Veteen valuvat ravinteet tuhoavat Itämeren.

Marko ilmoitti olevansa valmis muuttamaan. Hän pitäisi päivätyönsä myyntipäällikkönä Hämeenlinnassa, mutta auttaisi Peppiä. Omaa sukutilaansa Nokialla Marko kävisi hoitelemassa viikonloppuisin.

"Minusta tuntui, että jos en edes yritä, kadun loppuelämäni", Peppi sanoo.

"Mutta huonoa omaatuntoani se ei lieventänyt. Yhteiskunnan paine oli niin kova, että kun kirjoitin kauppakirjan, tunsin olevani terroristista seuraava."

Kiltin tytön taakka

Koska Peppi tunsi loikkaavansa pahisten puolelle, hän päätti ryhtyä viljelijäksi, joka suojelee luontoa.

Hän halusi säilyttää vanhempiensa elämäntyön ja jatkoi leipävehnän, mallasohran, öljykasvien sekä nurmen siementen viljelyä. Vieressä opastivat isä sekä Risto, 20 vuotta tilalla työskennellyt pehtoori.

Peppi perusti joen rantaan suojavyöhykkeitä, jotka estivät ravinteita valumasta veteen.

"Pelkäsin, että jos luopuisin tutkijan työstäni, unohtuisin yksin pelloille."

Suojavyöhykkeitä laiduntamaan Peppi osti kymmenen lammasta. Ne hukkuivat ruohikkoon, joten hän osti kymmenen lisää. Ja taas lisää ja lisää.

Nyt emolampaita on noin 150.

Sen lisäksi että Peppi hoiti peltoa, muutamaa kymmentä lammasta ja kahta lasta, hän jatkoi tutkijana. Työpäivät venyivät iltaan, mutta Peppi nautti.

"Kasvipatologina olin jo jotain. Maanviljelijänä en ollut vielä mitään", Peppi sanoo.

"Pelkäsin, että jos luopuisin tutkijan työstäni, unohtuisin yksin pelloille. Että putoaisin kelkasta, eikä kukaan enää koskaan kysyisi neuvojani."

Ensimmäisistä vuosistaan maanviljelijä-lampuri-tutkijana Peppi ei muista mitään. Paitsi sen, että kun hän meni ostamaan traktorin osia, miesmyyjä kysyi, tuliko rouva etsimään heppatarvikkeita.

Mitä järkeä oli asua näin ihanassa paikassa, jos en koskaan ehtinyt olla täällä?

Joka aamu Peppi ajeli tutkimuskeskukseen ennen kuin lapset heräsivät.

Joka ilta hän palasi vasta, kun lapset menivät nukkumaan.

Pepin vanhemmat olivat rakentaneet uuden talonsa puolen kilometrin päähän ja riensivät aamuisin varmistamaan, että tytöt ehtivät kouluun. Marko teki, minkä työmatkoiltaan ehti.

Vasta kun Peppi huomasi tiuskivansa lastensa ja miehensä lisäksi myös lampailleen, koirilleen ja traktorilleen, hän havahtui.

"Aloin surra aamujani ja kesiäni. Tajusin, että menetin ne kaikki, koska olin aina menossa jonnekin. Mitä järkeä minun oli asua näin ihanassa paikassa, jos en koskaan ehtinyt olla täällä?"

 

Kuuden vuoden työputken jälkeen, vuonna 2012, hän irtisanoutui tutkijan pestistään. Puhelimessa hän kakisteli esimiehelleen, että jäisi pois, mutta voisi ehkä autella talvisin.

Esimies kakisteli takaisin, että anteeksi, mutta ei sinulle taida enää riittää töitä.

"Räjähdin helpottuneena nauramaan. En todellakaan tarvinnut enempää töitä. Kilttinä tyttönä olin vain kuvitellut, että jos jään kokonaan pois, työkaverini joutuisivat pulaan."

Täydellistä 24/7

Sinä kesäisenä iltana aurinko laski niin, että pellot värjääntyivät kultaisiksi ja lampaat lumenvalkoisiksi. Yksikään kuudesta koirasta ei haukkunut, ja Pepillä oli päässään puhtain Agrimarket-lippiksensä.

Pepin ystävä oli tullut ostamaan karitsanlihaa. Pihassa hän katsoi vienosti määkivää lammaslaumaa ja huokasi:

"Voi Peppi. Sun elämä on ihan täydellistä."

"Niin. Kakskytneljä seitsemän", Peppi vastasi.

Ei ystävä väärässä ollut. Pepin elämä on melkein täydellistä, ellei oteta huomioon sitä, ettei hän vieläkään ehdi siivota, kokata, leipoa pullaa, pitää lomaa, olla tarpeeksi lastensa kanssa tai katsoa lempisarjaansa 24 Markon kanssa.

Elämäni on täydellistä, Peppi hokee, kun jokakeväinen karitsointi alkaa.

Elämäni on täydellistä, Peppi puuskahtaa, kun emon sisältä pilkistää karitsan pää, joka on survottava takaisin vatsaan.

Karitsa ei voi syntyä pää edellä, muuten se jumittuu hartioistaan. Kun Pepin toinen käsi kääntää karitsaa emon sisässä, toisella hän tarttuu kännykkäänsä ja soittaa lampurikavereilleen.

"Jos toinen lampuri sanoo, että pystyn ja pärjään, sitten pystyn ja pärjään."

Elävä karitsa tuntuu ihmeeltä. Joka kerta, vaikka 20 kertaa vuorokaudessa.

Kun pään saa työnnettyä takaisin, on etsittävä pikkuruiset jalat ja vedettävä karitsa niistä ulos.

Elävä karitsa tuntuu ihmeeltä. Joka kerta, vaikka 20 kertaa vuorokaudessa. Niin monta pientä saattaa päivän aikana syntyä.

Viime keväänä Pepin 112 uuhta eli emolammasta synnyttivät yhteensä yli 250 karitsaa. Koko maaliskuun Peppi päivysti lampolassa, yötä päivää samoissa pahanhajuisissa haalareissa. Joku synnytti koko ajan.

Peppi ei ehtinyt nukkumaan, torkahteli vain lampolan sohvalle ja hörppi murukahvia.

"Olin täynnä adrenaliinia. Hoivasin laumaani kuin leijonaäiti. Se oli raskasta mutta mahtavaa."

Kahteen kuukauteen Peppi ei pitänyt yhtään vapaapäivää. Väsymys tuntuu vasta nyt.

"Joka vuosi yritän pitää perheen kanssa viikon lomaa", Peppi sanoo.

"Mutta vaikeaa se on. Jos pidän vapaapäivän, tuntuu helpommalta mennä lammaspäiville tai paimenkoirakurssille kuin olla vaan."

Huutoetäisyydellä, aina

Siihen nähden, että Peppi on vapaa yrittäjä, hän on aika tiukasti sidottu.

Hän on sidottu tähän pellonpalaan, vuodenaikoihin ja säähän. Aamu- ja iltaruokintaan, karitsoimiseen, teurastamiseenkin. Lihan Peppi myy mahdollisimman lähelle, mieluiten kotikylään.

Karitsoista luopumisen hän on oppinut kestämään. Hän yrittää antaa niille hyvän elämän, saatella turvallisesti matkaan. Joistakin uuhista on tullut niin rakkaita, että Peppi ikävöi niitä jo nyt.

Kun lampaat karitsoivat, Peppi valvoo vuorokausia. Lampolan sohvalla voi ottaa pikatorkut.
Kun lampaat karitsoivat, Peppi valvoo vuorokausia. Lampolan sohvalla voi ottaa pikatorkut.

Pullalta Peppi ei tuoksu vieläkään. Kun Liina ja Lotta valittavat, että kaikkien muiden äidit leipovat, Peppi muistuttaa siitä yhdestä kerrasta, jolloin hän ihan varmasti leipoi.

Ja joka aamu kahdeksalta hän istahtaa keittiöön. Juo kahvia ja katsoo, kun tyttäret viuhuvat ohi.

"Aamuisin yritän olla äiti. Istun siinä, vaikkei minua enää kauheasti tarvita."

Jos tytöt pyytävät Peppiä heittämään heidät viime tingassa kouluun, hän purnaa, mutta salaa ilahtuu. Kuuden minuutin ajomatka on yhteinen hyvä hetki.

Joskus tytöt ihmettelevät, miten Peppi voi olla niin kiireinen, vaikka on koko ajan kotona.

"Mutta lähellä olen aina. Huutoetäisyydellä."

Kun kaikki on hyvin

Liinasta on tullut jo taitava lampaiden hoitaja. Peppi ei halua pohtia ääneen sitä, toivoisiko hän, että jompikumpi jatkaisi tilalla. Se on tyttöjen päätös.

"Tätä työtä ei voi tehdä velvollisuudentunnosta. Jos tätä ei rakasta, tätä ei jaksa."

Peppi rakastaa. Onnellisin hän on hetkenä, jolloin lampaat rouskuttavat iltaruokaansa. Kun eläimet on ruokittu, ne on ruokittu, eikä tarvitse pähkäillä, pitäisiköhän lopputulosta vielä hiukan viilata.

Ja kun Peppi astelee sadan lampaansa seassa paimenkoirat Piitu, Spai ja Sissi työkavereinaan, hänet valtaa sama tunne kuin lapsena:

"Kaikki on hyvin. Siltä minusta laitumella tuntuu."

Viime äitienpäivänä Peppi löhöili pitkään vuoteessaan. Lopulta hän tajusi, ettei taida tulla aamiaista tänä vuonna, ja raahautui lampolaan.

Puoli yhdeltätoista lampolan ovelle ilmestyi Lotta. Valkovuokkokimppuja kädessä, työhaalarit päällä.

"Voinks mä auttaa?"

Silloin maamiestä itketti.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2014. 

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."