Piispa Samuel Salmi toivoi, että hänen poikansa olisi onnellinen ja tuki tätä silloinkin, kun eteen tuli avioero. "Kotiin täytyy voida tulla rikkinäisenäkin", piispa sanoo. Lue isän ja pojan ajatuksia ja muistoja toisistaan KK:n Perhekuvioita-sarjan jutusta. 

Mikko Salmi, 41, on Demokraatti-lehden päätoimittaja ja asuu vaimonsa kanssa Helsingissä. Hänellä on kolme kouluikäistä lasta. Hän oli mukana luomassa jumalanpalvelusta uudistavaa Pop-messua. 

"Lapsuudessani kaikkialla tuoksui tupakka. Muisto liittyy erityisesti kavereideni isien autoihin, joilla meitä kuskattiin lätkätreeneihin. Edelleen tupakan tuoksu on minusta turvallinen. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kouluvuosinani asuimme rivitalo-alueella, jolla tuloerot olivat pienet. Meillä oli vihreä Talbot, joka piti hirveää ääntä. Kuulin jo kaukaa, kun isä tuli. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän oli erilainen kuin muut oululaiset isät. Pappina hän oli illat ja viikonloput töissä, arkipäivät kotona. Välittämistään hän osoitti ruualla. Isän hernekeitto maistui rakkaudelta. 

OLIN HERKKÄ LAPSI ja koin musertavina isän satunnaiset ärähdykset. Kerran pelasimme jääpalloa pihalla, kun isä komensi lopettamaan. Emme tietenkään totelleet, ja totta kai joku lämäsi niin, että ikkuna helähti rikki. Kaverit kaikkosivat, ja jäin yksin keskelle isän kiukkua. 

Sunnuntaisin pääsin ulos vasta, kun jumalanpalvelus oli ohi.

Nyt aikuisena ymmärrän isää paremmin. Hänen lapsuutensa papin poikana Tornionjokilaaksossa oli ankara. Minulla oli jo helpompaa. Kaverit tosin ihmettelivät sitä, että sunnuntaisin pääsin ulos vasta, kun jumalanpalvelus oli ohi. 

Varhaislapsuuteni kesät Helsingissä äitini vanhempien luona olivat kuin sadusta. Mummini oli ihmeellinen nainen. Hän sairasti vuosia leukemiaa ja tiesi kuolevansa. Minulle asiaa ei kerrottu.

Mummi hemmotteli minua häpeämättä, vei Stockan leluosastolle valitsemaan mitä vain halusin. Kerran sain niin ison pehmoleijonan, että sen sullomisessa hissiin tarvittiin myyjää. 

Mummi oli nudisti. Otimme yhdessä aurinkokylpyjä Seurasaaren nakurannalla. Kun mummi suuttui, hän huusi. Ei mikään perinteinen isoäiti! 

Mummin kuolema 1983 oli kova kolaus. Hän oli minulle niin tärkeä ihminen, että olen kantanut häntä mukanani koko elämäni ajan. 

ENSIMMÄINEN ISO KRIISI minun ja isän suhteessa osui lukioaikaan. Rakastuin vuotta minua vanhempaan tyttöön. Vanhempani ajattelivat, että seksi kuuluu vasta avioliittoon. Riitelimme asiasta raivoisasti yhden kesän. Kiista laantui vasta, kun minulle ja tytölle tuli ero muista syistä. 

Kirjoitusten jälkeen hain lukemaan teologiaa Helsinkiin. Se oli aika mielikuvitukseton valinta, kun ajattelee, miten tärkeää musiikki minulle oli. Kävin musiikkilukion, olin bändissä, soitin pianoa ja oboeta. 

Ehkä pyrin jotenkin miellyttämään isää valinnallani. Otan helposti toisten odotukset ohjenuorakseni. Vasta aikuisena tajusin, ettei sellaisia odotuksia ehkä oikeasti edes ollut. Tulkitsin vain isän tahtoa omassa päässäni. 

Oletin myös, että vanhempani toivoivat minun avioituvan nuorena. Vaimoni oli aktiivinen seurakuntanuori. Olimme naimisissa viisitoista vuotta ja saimme kolme lasta. 

AVIOERONI viisi vuotta sitten oli kova paikka meille kaikille. Isä oli surullinen, pettynytkin. Tiedän sen. 

Hoidin kehnosti uutisen kertomisen. Juuri ennen isän 60-vuotissyntymäpäiviä lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kerroin, että liittoni on ohi ja olen rakastunut toiseen naiseen. 

Uimahallissa puolituttu sätti minua erosta lasteni läsnä ollessa.

Isä vastasi lyhyellä, pahoittelevalla tekstiviestillä. Pystyimme puhumaan asiasta vasta myöhemmin. Isän 60-vuotisjuhlissa esiinnyimme vielä perheenä, jotta välttäisimme kiusallisen huomion. Läheiset tiesivät tilanteen, vieraat eivät. Oli outoa puhella niitä näitä, vaikka elämäni oli hajoamassa. 

Ero oli elämäni vaikein ratkaisu. Päätöksen jälkeen kohtasin musertavaa syyllistämistä. Virkailija, jolle ojensin avioerohakemuksen ammattinimikkeineen, katsoi minua moittivasti ja totesi: Pastorikin vielä! Uimahallissa puolituttu sätti minua erosta lasteni läsnä ollessa. 

Ero oli silti ainoa rehellinen ratkaisu. Oli helpotus luopua ajatuksesta, että pinnan pitää aina olla ehjä. 

ISÄNI ASENNE, ymmärrys ja anteeksianto auttoivat eteenpäin. Nyt olemme paremmissa väleissä kuin koskaan. Vanhempani ovat hyväksyneet uuden ihmisen elämässäni. 

Arvostan isässä lempeyttä, huumoria ja hienoa tapaa, jolla hän puhuu hengellisistä asioista. Hän on upea taata lapsenlapsilleen. Rantasaunan terassilla olemme puhuneet monta asiaa halki. Joka kerta maailma tulee piirun verran paremmaksi." 

Samuel Salmi, 65, on Oulun piispa, joka asuu puolisoineen Oulussa. Hänellä on poika Mikko ja tytär Johanna sekä kuusi lastenlasta. Rentoutuessaan hän kuuntelee Abbaa. 

"Ei ollut helppoa olla papin poika pienessä pohjoissuomalaisessa kyläyhteisössä 1950-luvun lopulla. Olisin halunnut olla joku Sami vaan, mutta minut nähtiin ennen muuta peilinä kodilleni ja isäni ammatille. 

Mikä on oikein, mikä väärin? Mikä on syntiä, mikä ei? Se oli iso kysymys pienessä kylässä. Asia rajoitti elämääni. Koulussa opettaja ei päästänyt minua mukaan, kun toiset lapset pistivät piirileikiksi. Isä kielsi minua, kun muut kylän nuoret lähtivät katsomaan Simson ja Delila -elokuvaa. 

Pappisperinteet suvussamme ovat vahvat. Esi-isissäni on ollut pappeja 1500-luvulta asti. 

USKON, että Mikon lapsuus papin poikana oli lempeämpi kuin omani. Hänen syntyessään olin vasta 24-vuotias. Mikon varhaislapsuudessa asuimme Oulun keskustassa seurakuntatalon yläkerrassa papin virka-asunnossa. 

Mikko oli älykäs, tarkkaavainen lapsi. Ennen kouluikää hän kulki mukanani työssä. Kappalaisena kohtasin paljon vanhuksia, jotka pitivät Mikkoa kuin kukkaa kämmenellä. Karamelleja ja pullaa löytyi aina. 

Kotona Mikolla oli tapana kääntää iso kynttilänjalka nurinpäin ja leikkiä, että sen ontto jalka oli ehtoollismalja. Vähän vanhempana Mikko innostui erilaisista peleistä. Hän pelasi sisälläkin jääkiekkoa niin, että hänen huoneensa seinät pappilassa olivat täynnä mustia täpliä. 

Koetin olla tukena, kun näin, miten Mikko kärsi.

Mikko oli peruskiltti poika, joka menestyi koulussa hyvin. Hän oli musikaalinen, luova ja sosiaalisesti lahjakas lapsi. Hänen ensimmäinen rakastumisensa 17-vuotiaana yllätti minut. Tuntui, että sivu lapsuudesta aikuisuuteen kääntyi liiankin nopeasti. Oli kova paikka katsoa, miten hänen tyttöystävänsä auto kääntyi pois kotipihasta ja vei pojan mennessään. 

OLIN YLLÄTTYNYT siitä, että Mikko halusi lukemaan teologiaa. En koe ohjanneeni häntä papin ammattiin. En myöskään pettynyt, kun hän luopui aktiivisesta roolistaan papinvirassa ja siirtyi Demokraatti-lehden päätoimittajaksi. 

Uskon, että uudella urallaan hän pääsee käyttämään lahjojaan monipuolisesti yhteiskunnan hyväksi. Kristinuskossa ja politiikassa on pohjimmiltaan paljon samaa. Ollaan ihmisen puolella, pyritään hyvään. 

MIKON AVIOLIITTO näytti minun silmissäni toimivalta. Toisten ihmisten elämästä ei kuitenkaan voi tietää. Surin pitkään poikani avioeroa. Koetin olla tukena, kun näin, miten Mikko kärsi. Pystyn ymmärtämään, miksi hän kertoi uutisen minulle tekstiviestillä. Epäonnistumisen jakaminen on kova paikka. 

Tunnen myötätuntoa ero- ja uusperheitä kohtaan. Tiedän, etteivät tilanteet ole helppoja. Ihmettelen, miten ihmiset jaksavat ja selviytyvät. 

Olen yrittänyt auttaa Mikkoa ja hänen läheisiään eteenpäin ylläpitämällä hyviä suhteita heihin kaikkiin. 

Lapsenlasten kanssa meillä on aivan omanlaisensa yhteys. Joskus pyydämme vaimoni kanssa heidät kaikki yhtä aikaa mökillemme. Siellä syödään taatan herkkuja. Hiljattain opettelin paistamaan lettuja ulkogrillillä. 

KRISTILLINEN ARVOPOHJA kodissamme on ollut vahva. Sen parempi koti se ei silti ollut kuin muillakaan. Siellä tehtiin hyviä asioita ja huonoja asioita niin kuin kaikissa kodeissa. 

Vanhemmuudessa ei ole koskaan valmis.

Vaikeissa vaiheissakaan en koskaan edes harkinnut, että kääntäisin Mikolle selkäni. Tärkeintä perheessä on sovinto ja anteeksianto, rakkaudellinen yhteys. Myös silloin, kun ollaan eri mieltä. 

Isänä minun on ollut pakko hyväksyä, että minun totuuteni ei aina ole sama kuin lasteni totuus. Kotiin täytyy voida tulla rikkinäisenäkin. 

En koskaan kehu itseäni siitä, että olisin ollut hyvä isä. Armosta olen ollut sellainen kuin olen. Vanhemmuus on kilvoittelua itsensä kanssa elämän loppuun asti. Siinä ei ole koskaan valmis. Elämä on lyhyt, eikä sitä kannata haaskata kantamalla katkeruutta tai etsimällä kielteistä. 

OLEN OLLUT Oulun hiippakunnan piispa yli viisitoista vuotta. Ihmiset reagoivat aina asuuni ja piispanristiini. He näyttävät esimerkiksi hieman syyllisiltä, jos ovat törmätessämme sattumoisin tupakalla tai oluella. 

Silloin mietin lapsuuteni maailmaa, jossa lasten piirileikit ja elokuvatkin nähtiin syntinä. Mieleni tekisi sanoa ihmisille, että lepo vaan, iloitkaa ja eläkää rohkeasti. Tärkeintä on toimia omantuntonsa mukaan. 

Ei meitä laitettu tähän maailmaan ahdistumaan jatkuvasta väärin tekemisen pelosta. Nauru, huumori ja elämän pienet nautinnot ovat hyvästä. Jumala rakastaa meitä juuri sellaisina kuin olemme. Epätäydellisinä ja haurainakin." 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2016.

Vierailija

Hei Mikko! Jotain on kasvatuksessasi mennyt pieleen, kun puolisoa pitää vaihtaa useammin kuin autoa. Tälläkin hetkellä taitaa olla aika tuore suhde meneillään. Kannattaisi varmaan mennä terapiaan ja opetella rakastamista. Itserakkautta sinulla riittää ja rakastumisen innostusta, mutta se ei kanna kovin pitkälle. Miten papeista ja heidän lapsistaan tulee aina tuollaisia pettäjä tyyppejä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla