Pirjo piirtää äitinsä sormeen silmät. Niin syntyy lapsuudesta tuttu tv-hahmo Hapsiainen. ”Kerran esitin Hapsiaista jäähallin lavalla, eikä kukaan nauranut”, Pirjo kertoo.
Pirjo piirtää äitinsä sormeen silmät. Niin syntyy lapsuudesta tuttu tv-hahmo Hapsiainen. ”Kerran esitin Hapsiaista jäähallin lavalla, eikä kukaan nauranut”, Pirjo kertoo.

Perhekuvioita. Näyttelijä ja koomikko Pirjo Heikkilällä on yksi fani ylitse muiden, Sirpa-äiti. Tämä ei loukkaannu, vaikka tytär repii välillä tiukkaa huumoria taustastaan.

Pirjo Heikkilä on 37-vuotias stand up -koomikko ja näyttelijä, joka tunnetaan muun muassa ohjelmista Hyvät ja huonot uutiset ja Siskonpeti. Pirjo on mukana Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmässä, joka on tehty Kodin Kuvalehden lukijoiden tarinoiden pohjalta. Näyttelijä elää sinkkuna Helsingissä.

”Yksi Siskonpeti-komediasarjamme pidetyimmistä sketseistä kertoo äidistä, jota ei saa huomioida. Kun jälkikasvu on kylässä, hän paapoo muita ja vähättelee leipomiaan tarjoomuksia. Hän ei malta istua alas muiden seuraan, vaan syö mieluummin seisaaltaan. Loppuhuipennuksessa äiti asettuu makuulle avoimeen arkkuun ja huutelee sieltä tehneensä omien hautajaistensa ruuat valmiiksi pakkaseen, ettei lapsille vain koidu hänestä ylimääräistä vaivaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sketsin esikuva on äitini Sirpa. Se on kirjoitettu rakkaudella, ei pilkaten.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiskä asettaa aina muut itsensä edelle. Hän stressaa, hermoilee ja pelkää aina pahinta. Äidin mielikuvituksessa lomalento päättyy vuorenseinään, flunssa paljastuu syöväksi, nurkan takana väijyy aina katastrofi. Me lapset yritämme vakuutella, että kaikki saattaa elämässä mennä myös ihan hyvin, mutta äiti ei usko meitä.

USKON PESSIMISMIN JOHTUVAN äidin taustasta, lapsuuden tiukasta uskonnollisuudesta ja pelottelusta. Äidin elämä ei ole ollut helppoa.

Vaikeat kokemukset eivät silti ole lyöneet häntä lattiaan. Äidissä on valtavasti lämpöä ja huumoria. Uskon, että minun viihdyttäjän taipumukseni periytyvät nimenomaan hänen sukunsa puolelta. Siellä on aina vitsailtu ja tarinoitu.

”On suloista ja tärkeää saada äidiltä tekstiviesti: Olit tosi hyvä.”

ÄITI KOHTELEE kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Hän ei tuomitse ketään vaan on sydämellinen ja vieraanvarainen ihminen. Äiti ei valita edes silloin, jos saa huonoa palvelua - vastapuolellehan voisi tulla siitä paha mieli.

Omiensa puolta äiskä kuitenkin pitää lujasti. Minun elämässäni tämä näkyy esimerkiksi niin, että hän katsoo kaikki tv-ohjelmat, joissa olen mukana ja lukee jokaisen minusta tehdyn haastattelun.

On suloista ja tärkeää saada äidiltä tekstiviesti: Olit tosi hyvä. Äidin usko minuun on pohjaton. Tiedän, että ainakin yksi ihminen maailmassa on aina minun puolellani.

Pyrin aikoinaan näyttelijänopintoihin kymmenen kertaa, turhaan. Äiti totesi vain, etten minä mokomien tosikoiden kanssa olisi viihtynytkään.

Tieni alalle avautui lopulta stand up -keikkailun kautta. Äiskä tuki minua joka vaiheessa ja tuli usein katsomaan esiintymisiäni.

YLÄASTEIÄSSÄ OLIN ihan hyvä oppilas, mutta kova kujeilemaan. Kiinnitin esimerkiksi makkaransiivun neulalla koulun ilmoitustauluun, vein jäisen koiranpökäleen koulun aulaan ja liimasin kurkkuviipaleen seinällä riippuvaan Urho Kekkosen muotokuvaan. Kun tuli sanomista, äiti puolusti. Häneltä olen oppinut, että tyttökin saa olla äänekäs ja viedä tilaa.

En yllättynyt vanhempieni erosta enkä surrut sitä. Jo 15-vuotiaana ymmärsin äidin ratkaisun ja opin tärkeän asian: huonoon parisuhteeseen ei kannata jäädä. Tiesin, että äiskä selviytyy.

”Jo 15-vuotiaana ymmärsin äidin ratkaisun ja opin tärkeän asian: huonoon parisuhteeseen ei kannata jäädä.”

ULKOPUOLISUUDEN TUNNE alkoi vaivata minua aikuisena, kun olin muuttanut Lahdesta Helsinkiin.

Siskoni, veljeni ja äitini asuivat lähekkäin ja työskentelivät samassa lounasravintolassa. Jutut pyörivät sen ympärillä. Koin, etteivät minun kuvioni juuri kiinnosta heitä.

Pyörittelin mielessäni asioita, joissa äiti olisi voinut toimia toisin. Mietin, oliko minua kohdeltu tasapuolisesti suhteessa sisaruksiini. Taisin olla vähän mustasukkainen.

PÄÄSIN KUITENKIN YLI tuosta vaiheesta. Löysin Helsingistä uusia ystäviä ja ymmärsin, ettei suhdetta läheisiin kannata rakentaa loukkaantumisen tunteiden kautta. Tajusin, ettei kipuilu itsetuntoni kanssa ole äidin vika.

Äiti on minusta erillinen ihminen, oma persoonansa. Hänen hommansa ei ole ratkaista minun ongelmiani.

Nykyään olemme äidin kanssa todella läheisiä, parhaita kavereita. Suvun juhlissa on ihana katsella Sirpaa vauhdissa. Parhaimmillaan hän on estoton ja iloinen ihminen, hauskuuttaa porukkaa väsymättä aika tuhmillakin jutuilla.

Mikä mahtava muija, ajattelen silloin.”

Sirpa Porkka on 62-vuotias eläkeläinen, joka asuu Lahdessa puolisonsa ja kolmen kissansa kanssa. Hänellä on kolme lasta - Eija, Pirjo ja Juha - ja kolme lapsenlasta. Sirpa on nähnyt Pirjon tähdittämän Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -esityksen kolme kertaa. Hän nauraa aina katsomossa niin, että poskiin sattuu.

”Tyttäreni Pirjo, Piipa, on aina kannustanut minua. Jo päivän ikäisenä vauvana hän katsoi minua ihaillen silmiin ja koetti hymyillä. Se oli ihmeellistä, sillä siihen aikaan en nähnyt itsessäni mitään ihailun arvoista.

Synnyin 1950-luvulla vanhimmaksi tyttäreksi yhdeksänlapsiseen lestadiolaiseen perheeseen. Meitä peloteltiin helvetin lieskoilla. Housut tytöllä olivat syntiä. Tukan leikkaaminen oli syntiä. Kaikki kaunis oli syntiä.

Koulussa kuljin lysyssä ja häpesin rumia vaatteitani. Olin rassukka, jota kiusattiin lestadiolaisuudesta.

Joka ilta piti pyytää anteeksi pahoja tekojaan, vaikka ei olisi tehnyt mitään. Viikonloppuisin käytiin seuroissa kuuntelemassa saarnoja.

Se kaikki alkoi tuntua minusta järjettömältä jo varhain. Päätin, etten koskaan tuputa omille lapsilleni mitään sellaista.

IRROTTAUDUIN LIIKKEESTÄ 18-vuotiaana, jolloin muutin kotoa ja menin naimisiin. Pian syntyi esikoiseni Eija.

Samoihin aikoihini äitini sairastui syöpään. Hän kuoli, kun olin 20. Kaksi viikkoa sen jälkeen leikkautin otsatukan ensimmäistä kertaa elämässäni.

Äidin kuoltua isäni juominen riistäytyi salatusta paheesta todelliseksi ongelmaksi. Känniporukat alkoivat majailla lapsuudenkodissani.

Sisarussarjamme nuorimmat, 5-, 6- ja 7-vuotiaat, jäivät tuuliajolle. Me vanhimmat sisarukset kävimme hoitelemassa heitä parhaamme mukaan. Ajattelin, että jos Jumala todella olisi olemassa, hän ei sallisi tällaista.

Kuin ihmeen kaupalla selviydyimme. Noista ajoista minulle ja sisaruksilleni jäi läheinen side. Olemme kaikki irrottautuneet lestadiolaisuudesta, minä en enää kuulu edes kirkkoon.

LAPSUUS JÄTTI JÄLKENSÄ. Olen koko ikäni joutunut tekemään töitä itsetuntoni kanssa. Mielessäni piilee alituinen rangaistuksen pelko. Jos minulla on kivaa, ajattelen heti, että kohta saan maksaa tästä. Pahinta olisi, jos rangaistus tulisi lasteni kautta, sillä sitä en kestäisi. Lapseni sanovat minulle aina, että lopeta jo, sinua on tässä elämässä rangaistu tarpeeksi. Yritän uskoa hyvään, mutta se on vaikeaa.

”Mielessäni piilee alituinen rangaistuksen pelko. Jos minulla on kivaa, ajattelen heti, että kohta saan maksaa tästä.”

En ole halunnut kahlita lapsiani. Jos he haluavat värjätä hiuksiaan, ottaa tatuointeja tai lävistyksiä, sanon että siitä vain. Alkoholikaan ei ole perheessämme tabu. Kun tyttöni olivat teinejä, sanoin heille, että parempi tulla kännissä kotiin kuin sammua hankeen tai joutua väärään sänkyyn. Onneksi heillä on aina ollut järki päässä.

Parhaita muistoja minun ja Pirjon takavuosien etelänmatkalta on se, kun köllöttelimme yhdessä iltapäiväauringossa, joimme pehmeät hiprakat sangriasta ja puhuimme elämästä.

PIRJO OLI ITSEPÄINEN ja villi leikki-ikäinen, joka sanoi asiaan kuin asiaan aina ei. Mietin välillä, kuinka oikein pärjään hänen kanssaan.

Murrosikään mennessä hän kuitenkin tasoittui. Samoihin aikoihin erosin lasteni isästä.

Liittomme oli vaikea. Kestin sitä pitkään, koska ajattelin, etten ansaitse parempaa. Kun lapset olivat kouluiässä, pääsin kuitenkin töihin ja aloin saada omaa rahaa. Tajusin, että pärjään itsekseni. Ennen eroa kysyin silti lapsilta, tahtooko joku heistä jäädä isänsä luo. Jos joku olisi halunnut, en olisi lähtenyt, sillä en olisi mistään hinnasta jättänyt lapsiani. He kuitenkin ymmärsivät tilanteen. Muutimme uuteen kotiin, joka oli vain meidän.

”Välillä Pirjo epäilee itseään ja kykyjään. Silloin teen parhaani lohduttaakseni.”

Elämäni valoisin vaihe alkoi, kun vuosi eron jälkeen tapasin nykyisen puolisoni Jukan. Olemme olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

NYT OLEN JO eläkkeellä. Selkääni särkee usein, raskas työ on vääntänyt sormeni vinoon. Parasta elämässäni ovat rakkaat ihmiset. Houkuttelen usein Pirjoa muuttamaan Helsingistä Lahteen, koska tykkäisin siitä, että hänkin asuisi lähellä.

Pidämme kiinni tietyistä perinteistä, kuten yhteisestä joulusta ja äitienpäivästä. Saan joka vuosi kimpun valkovuokkoja, ja minulle lauletaan äitienpäivälaulu. Lapseni halaavat minua usein. Se tuntuu hyvältä. Lapsuudenperheessäni ei halattu koskaan.

VÄLILLÄ PIRJO EPÄILEE itseään ja kykyjään. Silloin teen parhaani lohduttaakseni. Pirjo on lahjakas, rohkea ja aito ihminen.

Hän rakastaa sitä, että saa ihmiset nauramaan. Se ei katso aikaa eikä paikkaa. Muistan, miten hän lapsena Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa päätti alkaa esittää Pirkka-Pekka Peteliuksen Apuva-miestä.

Villitys kesti päiväkausia, eikä Pirjo ollut moksiskaan, vaikka ruotsalaiset tuijottivat. Ne raukat kun eivät olleet James Potkukelkasta koskaan kuulleetkaan.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla