Kimmo ja Ritva menivät naimisiin 22.10.1967 Elimäen kirkossa, Ritvan kotipitäjässä. Kimmo kosi ensimmäistä kertaa heti ensitreffien jälkeen. Vasta toisella kosimiskerralla hän sai myöntävän vastauksen.
Kimmo ja Ritva menivät naimisiin 22.10.1967 Elimäen kirkossa, Ritvan kotipitäjässä. Kimmo kosi ensimmäistä kertaa heti ensitreffien jälkeen. Vasta toisella kosimiskerralla hän sai myöntävän vastauksen.

Ritva ja Kimmo Juutilainen elivät yhdessä 54 vuotta. Heidän haaveensa oli, että kumpikaan ei joutuisi ikinä elämään ilman toista. Toive toteutui.

Aina kun Kimmo Juutilainen kävi kävelyllä, hän poimi Ritva-vaimolleen kukkia. Aika usein kieloja, joskus päivänkakkaroita. Tai vaikka voikukkia, jos ei pientareella mitään sen kauniimpaa ollut. Ritva tiesi, että kukka tuli aina.

Jos illalla tuli riitaa, Kimmo sai unta heti, mutta Ritva ei. Sellaisina öinä Ritva herätti Kimmon. Sitten sovittiin, ja kumpikin nukahti.

Jos paketissa oli jäljellä vain yksi keksi, kumpikaan ei suostunut ottamaan sitä. Ritva sanoi, että ota sinä, mihin Kimmo vastasi, että eipäs kun ota sinä, mihin Ritva taas vastasi, että en varmana ota. Kumpikin oli yhtä sitkeä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

He ehtivät rakastaa toisiaan kauan. 54 vuotta he elivät yhdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kummankin suuri toive oli, että yhdessä he saisivat tästä maailmasta myös lähteä, jotta kumpikaan ei joutuisi jatkamaan elämää ilman toista.

Lauantai 23. tammikuuta 2021

Ritva lepäilee sängyssään Kanta-Hämeen keskussairaalassa. On viimeinen viikonloppu sairaalassa. Haimasyöpää ei enää voida hoitaa, maanantaina Ritva siirtyisi sairaalasta saattokotiin.

Siksi paikalla on tänään koko perhe. Lapset Juho, Marja, Jukka, Marko, Jarkko ja Aarne, ja tietenkin puoliso Kimmo.

Ritvalla on vaaleanpunainen yöpaita. Hän on rauhallinen ja hymyilee hiukan. Sellainen hän vaikeissa tilanteissa on.

Perhe asettuu sängyn ympärille yhteiskuvaan. Kimmo menee seisomaan Ritvan taakse, hän näyttää terveeltä ja reippaalta.

Kimmo on käynyt Ritvan luona sairaalassa lähes kaksi viikkoa joka päivä. Istunut huoneessa tunteja, silitellyt Ritvan hiuksia, nukahtanut öisin huoneen vierassänkyyn.

Välillä on muisteltu yhdessä vanhoja. Miten ihmeellinen elämä onkaan ollut, ne 30 vuottakin Japanissa, että saatiin nekin kahdestaan kokea.

Kun Kimmo lähtee sinä iltana sairaalasta, hän sanoo lapsille:

”Tänä yönähän me voitaiskin kuolla yhtä aikaa, äiti ja minä.”

Sitten hän iskee silmää.

Lauantaina 23.1.2021 koko perhe kokoontui Ritva-äidin luo sairaalaan, äiti oli siirtymässä saattokotiin. Kukaan ei arvannut, että alkaisikin isän viimeinen viikko. Kimmo-isä hymyilee äidin takana. Kuvassa Ritvan ja Kimmon lapset Jarkko (alh. vas.), Aarne, Jukka, Juho, Marja ja Marko.
Lauantaina 23.1.2021 koko perhe kokoontui Ritva-äidin luo sairaalaan, äiti oli siirtymässä saattokotiin. Kukaan ei arvannut, että alkaisikin isän viimeinen viikko. Kimmo-isä hymyilee äidin takana. Kuvassa Ritvan ja Kimmon lapset Jarkko (alh. vas.), Aarne, Jukka, Juho, Marja ja Marko.

Rakas, muistathan syödä?

Ritvan vatsakipu oli alkanut syksyllä 2019. Vähän juilii, hän sanoi, mutta tammikuussa juili jo paljon.

Kipu paljastui haimasyöväksi. Ritva oli 80-vuotias ja ennuste huono.

”Äiti ei pelännyt kuolemaa. Hänellä oli vain yksi pelko: Kun häntä ei enää olisi, miten iskä pärjäisi? Muistaisiko isä ottaa lääkkeensä, huolehtisiko syömisestään?” Marko Juutilainen sanoo.

Marko on yksi Ritvan ja Kimmon kuudesta lapsesta. Nyt ollaan Hattulassa Markon kotona, ja pöytään on katettu japanilaista currya. Syömässä ovat kaksi muutakin sisarusta, Marja Mäki-Soini ja Juho Juutilainen.

”Eniten äiti mietti sitä, miten isä selviäisi ikävästä.”

Kun sisarukset olivat pieniä, äiti kokkasi tällaista currya usein. Kimmo-isä osasi sujuvasti seitsemää kieltä hepreasta japaniin, mutta ruokaa hän ei juuri osannut laittaa.

”Tai osasi, mutta ei laittanut. Se oli äidin juttu”, Marko sanoo.

Pian Kimmo saattaisi elää pelkällä purkkihernekeitolla, ja sitä Ritva sairaalassa murehti.

”Mutta eniten äiti mietti sitä, miten isä selviäisi ikävästä”, Marja sanoo.

Ritva ja Kimmo olivat menneet naimisiin vuonna 1967. Ensimmäiseen 20 vuoteen he eivät olleet toisistaan viikkoakaan erossa.

”Pari kertaa elämänsä aikana isä matkusti Suomesta Japaniin ilman äitiä. Äiti sanoi, että juu reissaa ihan rauhassa vaikka kuukausi, minulla on tässä sitten kivaa omaa aikaa. Molemmat reissut isä jätti kesken. Hän muutti lentoliput aikaisemmaksi ja palasi kotiin, koska oli niin hirveä äidin ikävä”, Juho sanoo.

Huoneen kaunein tyttö

Tuossa se on. Tuon minä otan.

Kimmo sanoi tienneensä sen heti, kun näki Ritvan ensimmäistä kertaa.

He tapasivat keväällä 1960 Haminassa, kristillisissä kotiseuroissa. Vielä 82-vuotiaanakin Kimmo muisti, miltä Ritva silloin näytti istuessaan kahden ystävättärensä vieressä. Kimmon mielestä Ritva oli bijin, ”kaunokainen” japaniksi.

”Se olit sinä vain alusta asti ”, Kimmolla oli tapana sanoa hellästi muistellessaan.

Silloin Ritva muistutti, että olihan siinä se Pirkko ja Leena ja se ja se minua ennen.

Ja olihan siinä. Muut olivat vain pyyhkiytyneet Kimmon mielestä.

Pari kuukautta myöhemmin Kimmo pyysi Ritvaa daamikseen reserviupseerikoulun kurssijuhlaan. Ritva kieltäytyi, sillä samana päivänä oli hänen veljensä häät.

Selvä tekosyy, arveli Kimmo, ja päätti, että se oli sitten siinä.

Syksyllä 1960 molemmat aloittivat teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Kumpikin tiesi, että toinenkin oli uskossa ja kiinnostunut lähetystyöstä, mutta viisi vuotta he vilkuilivat toisiaan vain etäältä. Tässä välissä Kimmo tapaili ehkä Pirkkoa ja Leenaa, mahdollisesti myös Tuulikkia ja muutamaa muuta.

Nämä olivat ensimmäiset treffit, ei Ritva heti vaimoksi suostuisi.

Ritva oli sairastanut teini-iässä polion. Sen vuoksi toinen jalka oli halvaantunut ja kävely hiukan hankalaa.

”Se vaikutti äidin itsetuntoon. Äiti oli varma, että ei häntä kukaan huoli. Ennen isää hän ei juuri poikia tapaillut”, Marko sanoo.

Mutta kyllä Ritva poikia ajatteli. Useampaakin, yhtä aikaa. Sen kertovat päiväkirjat.

Viisi vuotta vilkuiltuaan Kimmo rohkaisi mielensä ja pyysi Ritvan kanssaan kävelylle. Illan päätteeksi Kimmo saattoi Ritvan rappukäytävään, ja siellä hän kosi.

Ritva yllättyi ja vastasi ei. Nämä olivat ensimmäiset treffit, ei hän heti vaimoksi suostuisi.

”Pallo on nyt sinulla”, Kimmo sanoi loukkaantuneena ja lähti ovesta ulos.

Maanantai 25. tammikuuta 2021

Ritva on muuttanut sairaalasta saattokotiin. Koivikko-kodissa Kimmolle selviää, että koronarajoitusten vuoksi vierailuaika Ritvan luona on vain kaksi tuntia päivässä.

”Ei se sääntö varmaan minua koske”, Kimmo naurahtaa epäuskoisena.

Koskee se.

Silloin Marko käy sanomassa hoitajalle, että jos isä ei saa olla äidin kanssa niin paljon kuin haluaa, meillä on pian toinen ihmisraunio hoidettavana.

On keksittävä muu ratkaisu. Äitihän voi muuttaa loppuajakseen isän uuteen rivitalokämppään, hoidetaan häntä vuorotellen, joku sisaruksista ehdottaa.

Kimmo on suunnitelmasta innoissaan. Samana iltana hän kertoo naapurille iloisena, että Ritva tulee huomenna kotiin.

Sitä ennen koti pitää järjestää kuntoon. Muuttolaatikot ovat yhteisestä kotitalosta muuttamisen jäljiltä vielä sikin sokin, Kimmo päättää raivata ne aamulla.

9. tammikuuta 2021 Kimmo ja Ritva viettivät viimeistä yhteistä viikonloppua kotitalossaan Elimäellä. Seuraavalla viikolla Ritva lähti sairaalaan.
9. tammikuuta 2021 Kimmo ja Ritva viettivät viimeistä yhteistä viikonloppua kotitalossaan Elimäellä. Seuraavalla viikolla Ritva lähti sairaalaan.

Tiistai 26. tammikuuta 2021

Kimmo herää aamuyöllä ja alkaa järjestellä kotia Ritvaa varten. Avuksi tullut poika Jarkko nukkuu vierashuoneessa.

Jarkko on sanonut illalla isälle, että et sitten nostele muuttolaatikoita.

Kimmo alkaa nostella muuttolaatikoita.

”Isä oli jääräpää, kaikessa. Hän jätti jääräpäisesti lääkkeensä ottamatta, ja jos sanottiin, että älä nosta laatikkoa, hänhän nosti”, Juho sanoo.

”Sitä en tajua vieläkään, mistä isä sai kaiken sen voiman. Hänen olkapäänsä oli kipeä. Miten hän sai nostettua sen viidennen banaanilaatikon muiden päälle?”

Pinottuaan laatikot isä soittaa äidille ja sanoo, että ei taidakaan tulla tänään saattokotiin käymään.

”Pää on paksu ja olo hutera”, isä sanoo.

Illalla isä alkaa oksennella. Kun Marko menee katsomaan isää, tämän puhe on muuttunut hitaaksi.

”Ei tartte kutsua ambulanssia”, isä mongertaa.

Puheesta saa hädin tuskin selvää.

”Ehkä isä yritti silloin sanoa, että älkää tehkö mitään, antakaa minun lähteä”, Marko sanoo.

Toiveensa Kimmo on sanonut ääneen aiemminkin. Että jos jotain elämältä voi pyytää, hänellä olisi sellainen toive, että olisiko mitenkään mahdollista lähteä tästä maailmasta yhtä aikaa Ritvan kanssa.

Ritvalla on sama toive. Hän on puhunut siitä lapsille usein.

Marko tilaa ambulanssin silti.

Kimmo viedään keskussairaalaan, samaan huoneeseen, josta Ritva on lähtenyt saattokotiin vuorokausi aiemmin.

Selviää, että Kimmo on saanut aivorungon infarktin. Laatikoiden nostelu on todennäköisesti edesauttanut sen puhkeamista.

Kun Marko on lähdössä yöllä sairaalasta kotiin, isä yrittää sanoa hänelle jotakin.

”Ei hätää”, isä sanoo.

”Ai sulla ei ole mitään hätää?” Marko varmistaa.

”Joo”, isä vastaa.

Ajatus on kirkas, mutta puhe hidasta. Isä hymyilee.

Torstai 28. tammikuuta 2021

Infarktin jälkeen Kimmon tila romahtaa vuorokaudessa. Torstaina hänet siirretään samaan saattokotiin kuin Ritva.

Lapset kysyvät, haluaako äiti isän kanssaan samaan huoneeseen. Äiti ei halua.

”Isä oli menettänyt tajuntansa. Ehkä äiti pelkäsi nähdä hänet siinä tilassa”, Marja sanoo.

Ritva viivyttelee Kimmon tapaamista koko päivän. Vasta illalla hän sanoo, että nyt hän on valmis, mennään vain.

Ritva kärrätään sängyllään Kimmon huoneeseen. Sänky asetetaan niin lähelle, että hän ylettyy koskettamaan.

Ritva ottaa Kimmoa kädestä kiinni, silittelee Kimmoa ja sanoo: ”Rakkaani, rakkaani, vieläkö saan koskea sua.”

Hän sanoo niin monta kertaa.

Rakkauskirje viime tipassa

Neljä kuukautta Kimmon ja Ritvan ensimmäisten treffien jälkeen Ritva oli yökylässä ystävättärensä luona. Oli helmikuu 1966, puhuttiin pojista. Ritva alkoi ajatella Kimmoa uudelleen.

Pääsiäiseen asti Ritva ajatteli, sitten hän tiesi. Kimmo olisi sittenkin se oikea. Hän päätti viedä Kimmolle kirjeen, jossa kertoisi tunteensa.

Kimmo oli juuri lähdössä seurakuntanuorten pääsiäispäiville Jämsään. Reissulla hän oli aikeissa kosia erästä tyttöä.

Ritva ehti sujauttaa kirjeen Kimmon käteen. Siihen unohtui toinen tyttö.

Juhannuksena 1966 Kimmo kosi Ritvaa, toista kertaa. Lokakuussa 1967 he menivät naimisiin Elimäen kirkossa.

Vielä silloin he eivät juuri tunteneet toisiaan. Rakastivat kyllä, mutta eivät tunteneet.

”Myöhemmin äiti neuvoi lastenlapsia, että älkää menkö liian nuorina naimisiin. Se huoleton osa nuoruutta, jossa käydään yhdessä elokuvissa, oli jäänyt äidiltä itseltään elämättä. Se selvästi harmitti häntä”, Juho sanoo.

Ritva ja Kimmo olivat kumpikin haaveilleet lähtemisestä lähetystyöhön, ja yhdessä he päättivät toteuttaa haaveen. Joulukuussa 1968 he lähtivät Helsingistä junalla uuteen kotimaahansa, Japaniin.

”Siitä alkoi äidin ja isän symbioosi. Siitä asti he elivät käsi kädessä”, Juho sanoo.

”Japanissa äiti ja isä olivat työpari. Ulkonäöltään he erottuivat kaikista, sillä muita ulkomaalaisia ensimmäisessä asemapaikassa, Kakogawan kaupungissa, ei silloin ollut. Kaikki se tiivisti suhdetta.”

Ritva ja Juho-vauva Tokion asemalla 24.6.1969.
Ritva ja Juho-vauva Tokion asemalla 24.6.1969.

Koti-ikävää sisäoppilaitoksessa

Ritva ja Kimmo asuivat Japanissa lähes 30 vuotta, siellä syntyivät myös lapset. Japanista tuli lasten toinen äidinkieli.

”Puhuimme sekaisin suomea ja japania. Aina äiti ja isä eivät edes ymmärtäneet meitä. Itse asuin Japanissa 18-vuotiaaksi ja aloin ajatellakin japaniksi”, Juho sanoo.

”Perheessämme oli tavallaan kahden maan kansalaisia. Äiti ja isä olivat supisuomalaisia, me lapset puoliksi japanilaisia.”

Lapset kävivät Japanin suomalaista koulua. Se oli sisäoppilaitos, jossa asuttiin kaksi viikkoa kerrallaan. Sen jälkeen päästiin kotiin neljäksi päiväksi.

Sisäoppilaitos takasi sen, että myöhemmin opintoja voisi jatkaa Suomessa, mutta ratkaisu oli vanhemmille vaikea. Joka kerta, kun lapset palasivat kouluun, Ritva itki.

”Mutta vasta kun olimme lähteneet”, Marko sanoo.

Päivät koulussa sujuivat, iltaisin iski ikävä. Kun Markoa pelotti, hän kömpi turvaan Juhon sänkyyn. Kun esikoinen Juho oli lapsista ensimmäisenä aloittanut sisäoppilaitoksen kaukana kotoa, piti selvitä ilman sisaruksia.

”Ikäväni seitsemänvuotiaana oli kauhunomaista. Toisaalta teini-iässä sisäoppilaitos olikin paratiisi. Öisin karkailin koulusta kavereitteni kanssa pyörällä läheiseen Kioton miljoonakaupunkiin.”

Pienenä sisarukset itkivät usein ikäväänsä äidin ja isän sylissä, juuri ennen kouluun lähtöä. Vielä useammin he yrittivät olla reippaita. Aika vanhempien kanssa oli niin lyhyt, sitä ei tehnyt mieli pilata olemalla hankala. Parempi oli kätkeä tunteet hymyn taakse, japanilaiseen tyyliin.

Erityisen leveästi piti hymyillä Suomen-lomilla. Silloin perhe kiersi seurakunnissa, lapset lauloivat japaniksi ja isä säesti kitaralla.

”Välillä tunsimme itsemme näyttelynukeiksi. Jos emme näyttäneet Suomessa ihmisten edessä iloisilta, äiti sanoi japaniksi, että hymyilkää”, Juho sanoo.

Vanhempiensa rakkautta lapset eivät epäilleet koskaan. Äiti ja isä tekivät jokaiselle selväksi, miten paljon rakastavat. Kasvatusvirheetkin käytiin lopulta läpi.

”Äiti veti meille 1990-luvulla perheistuntoja, joita kutsui seminaareiksi. Olemme tehneet isän kanssa virheitä, keskustellaanpas nyt niistä, äiti sanoi. Hän halusi kuulla, millaisia jälkiä esimerkiksi sisäoppilaitos oli meihin jättänyt”, Marko sanoo.

Yksi lempineuvoista, joita äiti seminaareissa lapsille toisteli, oli tämä:

”Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja menkö terapiaan vasta viisikymppisenä, vaan mars terapiaan heti kun voitte! Kaikilla riittää siellä läpikäytävää, ja varsinkin teillä riittää.”

1970-luvulla Juutilaiset asuivat Kakogawan kaupungissa, kuva on kotitalon edestä. Kodin pieni olohuone toimi myös kirkkona. Etualalla Juho ja Marja.
1970-luvulla Juutilaiset asuivat Kakogawan kaupungissa, kuva on kotitalon edestä. Kodin pieni olohuone toimi myös kirkkona. Etualalla Juho ja Marja.

Kunnioita, kehu ja pussaa

Kunnioita toista. Anna ja pyydä usein anteeksi. Muiden edessä kehu, joskus ehkä vähän myös pussaa. Ikinä älä nolaa.

Sen Marja, Marko ja Juho ovat vanhemmiltaan rakkaudesta oppineet.

Ovat he oppineet senkin, että aina rakkaus ei kestä ja siitäkin selviää. Rovastina Kimmo on vihkinyt useimmat lapsensa. Mutta kun Juho aikoinaan erosi, isä oli tukena.

”Olin ajatellut, että minähän en lähde liitosta kuin arkussa. Isä oli lopulta se, joka tuli kysymään, olenko tullut ajatelleeksi eroa. Vaikka isässä oli ehdottomuutta, hän osasi yllättää ymmärtäväisyydellään.”

Opettivat vanhemmat senkin, että riitelyä ei kannata pelätä.

”Välillä äiti ja isä riitelivät avoimesti. Jos he riitelivät edessämme, he myös pusuttelivat ja sopivat edessämme”, Juho sanoo.

Lapset huomasivat, että viimeisinä vuosina Kimmo pehmeni. Ritva taas oppi sanomaan tahtonsa ääneen.

”Viimeinen vuosi oli äidin ja isän honeymoon. Äiti nauroi onnellisena, että ei koskaan ole saanut isältä yhtä paljon haleja.”

Lauantai 30. tammikuuta 2021

On isän viimeinen päivä, infarktista on neljä päivää. Saattokoti on täynnä Juutilaisia, siellä ovat kaikki lapset perheineen.

14 lastenlasta ramppaa Ritvan ja Kimmon huoneiden välillä ja pelaa sänkyjen ympärillä korttia. Aikuiset kokkaavat omaisten keittiössä japanilaista currya.

Sinä päivänä saattokodin käytäviltä kuuluu paljon naurua.

”Isään ei saanut kontaktia, mutta hän kuuli. Jokainen meistä ehti kertoa, miten paljon rakastaa häntä”, Juho sanoo.

Iltaseitsemältä Kimmon hengitys heikkenee. Juho juoksee hakemaan äidin naapurihuoneesta ja sanoo, että iskä lähtee nyt. Sängyn ympärillä on koko perhe.

Ritva pitää Kimmoa kädestä.

Kello 19.48 Kimmo ottaa viimeisen henkäyksen. Ritva itkee vähän, sitten hän sanoo kiitos. Kiitos elämästä, kiitos että Kimmo on nyt perillä.

31. tammikuuta – 12. helmikuuta 2021

Kimmon kuoltua hänen sormuksensa annetaan Ritvalle. Omat sormukset eivät mahdu sormeen, Kimmon sormus mahtuu. Siitä asti Ritva pitää Kimmon isoa sormusta nimettömässään koko ajan.

Ritva alkaa suunnitella hautajaisia, hänen ja Kimmon yhteisiä.

Hän valitsee molemmille kukat. Kimmolle Ritva haluaa arkun päälle valkoisia liljoja ja jotain sinistä, sillä sinisestä Kimmo tykkäsi ja liljoja oli myös hääkimpussa.

Itselleen hän toivoo arkulle valkoisia liljoja ja lilaa, lila on hänen lempivärinsä.

On valittava myös vaatteet. Ritva pyytää Marjaa etsimään kotoa Kimmolle viininpunaisen flanellipaidan, jota Kimmo on pitänyt niin paljon, että kaulukset ovat kuluneet. Lisäksi suorat housut ja villasukat.

Itselleen vaatetta on vaikeampi valita. Kotona Marja ottaa kännykällä kuvan ainakin kymmenestä äidin vaatteesta ja näyttää niitä Ritvalle. Ritvan katse pysähtyy hänen oman äitinsä vanhaan, vaaleanlilaan mekkoon.

”Onko tämä sinusta ihan tyhmännäköinen?” hän kysyy Marjalta.

”Ei ole, se on tosi kaunis”, Marja sanoo.

Ritva valitsee äitinsä mekon.

Hän vaikuttaa tyytyväiseltä, kaikki on hyvin nyt.

Lauantai 13. helmikuuta 2021

Kimmon kuolemasta on tasan kaksi viikkoa. Nyt suku on kokoontunut Ritvan huoneeseen. Ritvan tajunta on hämärtynyt, hän ei enää juuri reagoi.

Edellisenä yönä on syntynyt Ritvan 15. lastenlapsi, ja nyt pikkuista näytetään hänelle videopuhelun kautta.

”Sanoimme äidille, että tässä on Aarnen ja Tanjan vauva, räpsäytä silmiäsi, jos ymmärrät. Äiti räpsäytti. Vauva oli äidille tärkeä, hän oli odottanut syntymää”, Juho sanoo.

Kaksi ja puoli tuntia sen jälkeen, kun Ritva on nähnyt vauvan kuvan, hänen hengityksensä muuttuu ohuemmaksi.

Yhtäkkiä äiti avaa silmät, hymyilee vähän ja yrittää sanoa jotain.

Sitten hän sulkee silmät.

Juho pitää äitiä kädestä.

Ritvan ja Kimmon yhteinen uurnanlasku on 24. kesäkuuta, se oli Ritvan toive. Samana päivänä, 55 vuotta sitten, oli juhannus ja Ritva ja Kimmo menivät kihloihin.

Sinä iltana, kokon roihutessa ja Kimmon kosiessa, taustalla soi Mauno Kuusiston kappale Sunnuntai.

Sen jälkeen aina kun se soi radiosta, Ritva ja Kimmo keskeyttivät kaiken, mitä olivat tekemässä ja menivät toistensa luo.

Sitten he halasivat pitkään. 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2021.

Tia.A, 68v.

Sanon Kiitos,artikelista.Kiitos riitää lukiallekin sanottavaksi.Kiitos sanassa on kaikki artikelista ja henkilöistä.Likutuin kyneliin asti.

  • ylös 11
  • alas 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla