Oululainen Roosa Valkola on 22-vuotias toimintaterapeuttiopiskelija, kynsiteknikko ja personal trainer. Hän on nyt toipunut useita vuosia kestäneestä bulimiasta.
Oululainen Roosa Valkola on 22-vuotias toimintaterapeuttiopiskelija, kynsiteknikko ja personal trainer. Hän on nyt toipunut useita vuosia kestäneestä bulimiasta.

Roosa Valkola kätki bulimian läheisiltään. ”Luulin, että pystyn lopettamaan, milloin haluan.”

”Jouluaattona 2015 kirjoitin päiväkirjaan näin: ’Tänään on joulu ja mua pelottaa ihan saatanasti. Syönkö ollenkaan? Oksennanko? Entä voisinko päästää kontrollista irti edes päiväksi? Entä jos sen jälkeen menetän kontrollin kokonaan?’

Se oli elämäni kauhein joulu. Vietin aaton isän luona ja söin mielestäni liikaa. Olin varma, että heräisin seuraavana aamuna lihavana, ellen tekisi jotain.

Livahdin yläkerran vessaan. Olin juuri polvillani vessanpytyn edessä oksentamassa, kun kuulin ovelta isän itkuisen äänen: Roosa kiltti, lopeta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sillä hetkellä tiesin, että minun on pakko parantua. En halunnut satuttaa minulle rakkaita ihmisiä enää yhtään enempää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Halusin pysyä pienenä tyttönä”

Taisin olla 10-vuotias, kun ensi kerran katsoin mahaani peilistä ja säikähdin. Miten se noin pömpöttää? Siitä hetkestä asti aloin kiinnittää huomiota siihen, miltä näytin, ja vertailla itseäni muihin.

Äiti ja isä olivat eronneet, kun olin parivuotias. Asuin äidin luona, mutta kävin säännöllisesti isällä. Molemmissa kodeissa aikuiset tuntuivat olevan koko ajan jollain laihiksella, tai he kävivät vaa’alla ja kauhistelivat, että taas on tullut kiloja.

Olin aina ollut hiljainen ja ujo tyttö. Koulussa minulla oli keskittymisvaikeuksia enkä ollut hyvä oikein missään. Ajattelin, että nyt minusta tulisi vielä hirveän näköinenkin.

”Kaikki olivat aina sanoneet, että onpas tuo Roosa hoikka. Mikä tai kuka minä sitten olisin, jos en enää olisi hoikka?”

Halusin pysyä pienenä tyttönä. Murrosiän muutokset kehossa hävettivät. Kaikki olivat aina sanoneet, että onpas tuo Roosa hoikka. Mikä tai kuka minä sitten olisin, jos en enää olisi hoikka?

Sairaus alkoi, kun yritin oikeasti laihduttaa ensimmäisen kerran – ja onnistuin. Se tapahtui kesälomalla ennen lukion alkua. Olin pystynyt korottamaan arvosanojani ja päässyt hyvään lukioon. Halusin näyttää uudessa koulussa hyvältä. Siis laihalta.

Silmiini osui netissä video, jossa joku kertoi bulimiastaan ja siitä, miten onnekas oli, kun parantui siitä. Ohitin kokonaan parantumisosion. Minusta bulimia oli mahtava idea! Saa syödä, mitä haluaa, kun vain oksentaa sen heti ulos.

”En nähnyt läheisteni huolta”

Opin kätkemään syömättömyyteni ja oksentamiseni läheisiltä.

Tiesin jo, että se, mitä tein, oli vaarallista. En vain voinut lopettaa. Tuntui kuin joku pääni sisällä käskisi minua tekemään sellaista, mitä en tosiaankaan halunnut.

"Nykyisin nautin ruuasta, vaikka se sairauteni aikana oli pahin viholliseni", Roosa kertoo.
"Nykyisin nautin ruuasta, vaikka se sairauteni aikana oli pahin viholliseni", Roosa kertoo.

28. marraskuuta 2015 muutin asumaan yksin, ja samana päivänä syömishäiriöni paljastui. Olin juuri täyttänyt 17 vuotta.

Olin järjestelemässä uutta kotiani, kun äiti ilmestyi sen ovelle. Näin hänen ilmeensä ja tajusin, että nyt hän on saanut tietää. Äiti oli löytänyt yöpöytäni laatikosta ruokapäiväkirjani ja tiesi heti, mitä se merkitsi.

”Kun täyttäisin 18, kukaan ei enää voisi pakottaa minua hoitoon. Sen jälkeen voisin laihduttaa entistä enemmän.”

Ensin äiti oli sitä mieltä, etten voisi asua sairaana yksin. Saimme kuitenkin sovittua, että hän varaa minulle ajan psykologille ja lääkäriin. Saisin asua kämpässäni sillä ehdolla, että alan tehdä töitä paranemiseni eteen.

Lupasin. Todellisuudessa minulla ei ollut aikomustakaan parantua, mutta ajattelin teeskennellä vuoden verran. Kun täyttäisin 18, kukaan ei enää voisi pakottaa minua hoitoon. Sen jälkeen voisin laihduttaa entistä enemmän.

En nähnyt läheisteni huolta. Kuvittelin vain, että kaikki yrittivät tehdä minusta läskin.

Halu parantua kyllä heräsi, kun aloin käydä säännöllisesti lasten ja nuorisopsykiatrisessa yksikössä psykologia tapaamassa. Hetken aina uskoin toipuvani, sitten taas vaivuin epätoivoon. Toivoin kuolevani laihana. Se oli unelmani tulevaisuudesta 17-vuotiaana.

Sitten tuli joulu, ja isä löysi minut jouluaterian jälkeen vessasta oksentamasta.

”Päätin, että en saa kuolla tähän”

Muutos parempaan alkoi pari kuukautta joulun jälkeen. Olin käynyt marraskuusta lähtien psykologilla, mutta nyt sain lisäksi masennuslääkkeet. Ne veivät suurimman väsymyksen ja toivottomuuden, minkä ansiosta sain voimia tarttua syömishäiriöön.

Etenin varovaisesti. Lakkasin tutkimasta tuoteselosteita. Pikkuhiljaa kasvatin annoskokoja ja aloin syödä hiilareitakin. Niihin en ollut uskaltanut koskea pitkään aikaan.

”Kun ihmiset sanoivat, että sinähän näytät terveemmältä, minä tulkitsin heidän sanovan, että olet läski.”

Toipumistani vaikeutti se, että ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit kääntyivät päässäni negatiivisiksi. Kun he sanoivat, että sinähän näytät terveemmältä, minä tulkitsin heidän sanovan, että olet läski.

Maaliskuussa tapahtui käänne. Vietimme siskon kanssa elokuvailtaa. Söimme herkkuja, enkä minä oksentanut. Se oli niin iso juttu, että otin kuvan karkkipussista, jonka silloin tyhjensin.

Viime keväänä ilmestyi Roosan kirjoittama, hänen omaan tarinaansa perustuva kirja Tyttö, joka halusi olla enkeli - Miten parantua syömishäiriöstä?
Viime keväänä ilmestyi Roosan kirjoittama, hänen omaan tarinaansa perustuva kirja Tyttö, joka halusi olla enkeli - Miten parantua syömishäiriöstä?

Aloin harrastaa maalaamista ja joogaa, ryhdyin tekemään omia biisejä. Syömishäiriö oli pitkään ollut ainoa sisältö elämässäni, mutta nyt jaksoin keskittyä juttuihin, joissa tajusin olevani hyvä.

”Ei minusta ole apua kenellekään, jos makaan maan alla.”

Toipumisessa tuli takapakkeja, mutta tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että olen parantunut. Elämä on hyvää. Minulla on ihana miesystävä, hoidan kuntoani salilla ja rakastan ruokaa, entistä vihollistani.

Uskon, että yksi ajatus edisti parantumistani erityisesti: päätin, että en saa kuolla tähän, koska silloin en pysty näyttämään muille, että vakavastakin syömishäiriöstä voi selvitä. Ei minusta ole apua kenellekään, jos makaan maan alla.

Olen juuri aloittanut toimintaterapeutin opinnot ja olen niistä innoissani. Haluan auttaa. Olisi unelmien täyttymys päästä joskus töihin syömishäiriöklinikalle.”

Lue koko tarina Roosan kamppailusta syömishäiriötä vastaan Kodin Kuvalehdestä 22/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla