Anoreksiaan sairastuneen äiti: ”Kun pelkää lapsensa kuolevan nälkään, omat tunteet on laitettava syrjään”

Uskoin pitkään kaiken, mitä 13-vuotias tyttäreni sanoi.

Syön tänään iltapalan omassa huoneessani samalla kun luen englannin kokeeseen. Söin koulussa niin paljon, että olen ihan ähky. Söin jo kaverilla.

Selvä, vastasin. Meillä oli aina ollut hyvät välit. Tytär oli kertonut, jos jokin harmitti tai hermostutti.

Joskus hän oli seissyt aamulla peilin edessä ja kysellyt, näyttävätkö jalat kamalan läskeiltä. Niinhän kaikki tuossa iässä kyselevät, ajattelin. Minäkin nuorena.

Katsoin tytärtäni, joka näytti valtavan laihalta ja ahdistuneelta.

Huomasin hänen hätänsä vasta, kun palasin lomamatkalta kotiin. Olimme käyneet nuoremman lapsen kanssa Espanjassa. Isosisko jäi isänsä kanssa kotiin, koska kävi koulua.

Katsoin eteisessä tytärtä, joka näytti valtavan laihalta ja ahdistuneelta. Ehkä näin hänet uusin silmin, koska olin ollut hetken poissa. Arjessa asioita on vaikea huomata.

Kysyin tyttäreltä, onko kaikki kunnossa. Hän vastasi, että ihan hyvin menee.

Pari viikkoa myöhemmin hän pyysi huoneeseensa ja sanoi: "Voin tosi huonosti, olen laihduttanut ainakin puoli vuotta. Voitko äiti auttaa?"

Osasin vastata oikein. Sanoin, että hieno juttu, että kerroit, ryhdytään selvittämään tätä yhdessä. Tytär istui sängyllään pehmolelu vieressä, seinällä oli punk-juliste.

Ajattelin, että tämä on nuorelle yksi tapa hakea erillisyyttä vanhemmista. Vakavaa, mutta hoidettavissa. Elämä on vain nyt tilapäisesti luiskahtanut väärään suuntaan.

Tytär sai lääkäriltä lähetteen nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, ja terapia aloitettiin. Hän kävi siellä kaksi tai kolme kertaa viikossa, ihan mielellään.

Olimme miehen kanssa helpottuneita, että huh, nyt asiat alkavat selkiytyä. Mutta eihän se mennytkään niin. Sairaus oli edennyt liian pitkälle.

Alkoi tyttären itsepetosaika. Hän oli älykäs ja osasi sanoa sen, mitä me halusimme kuulla.

Terapeutille tytär sanoi: Teen kaikkeni, että parantuisin. Ajattelen jo asioista aivan eri tavalla. Tietysti opettelen syömään järkevästi. Ei, sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tytär valehteli päin naamaa. En enää tuntenut häntä.

Meille vanhemmille tytär sanoi: Olipa hyvä keskustelu terapeutin kanssa tänään.

Paino laski. Tytär valehteli itselleen ja kaikille muille. Sen ymmärtäminen oli kovempi paikka kuin lapsen ensimmäinen avunpyyntö. Silloin vielä ajattelin, että kaikki selviää, kun alamme toimia. Nyt ajattelin, että minun täytyy alkaa taistella omaa lastani vastaan.

Katsoin tytärtäni, jonka jokainen piirre oli tuttu. Miten hän saattoi katsoa minua silmiin ja väittää, että söi näkkileivän, vaikka löysin sen roskiksesta? Miksi hän sanoi, että paino tuntuu nousseen, mutta pukeutui kolmeen huppariin päällekkäin?

Tyttärellä oli aina selitys valmiina. Välillä hän itki ja katui ja sanoi yrittävänsä. Me vanhemmat tiesimme, että hän kyllä katui ja yritti.

Meillä riideltiin paljon. Elämä alkoi olla sellaista, että ruokailu kesti kolme tuntia. Ota yksi haukkaus, maanittelin ja istuin tytärtä vastapäätä.

Jääkaapin ovessa oli magneetteja matkoilta, punainen puhelinkoppi muistutti minun ja tyttären yhteisestä Lontoon-reissusta. Silloin hän vielä söi. Nyt tytär huusi:"Olet laittanut tähän salaa voita! Lihaliemikuution!"

Kun tytär valehteli, hänen isänsä vetosi järkeen ja sanoi suoraan, että tuo ei ole totta, kohta menet kuitenkin huoneeseesi salaa jumppaamaan. Minä suostuttelin, sovittelin ja keskustelin. Ymmärsin ja ymmärsin.

Sitten riitelimme mieheni kanssa siitä, kumpi reagointitapa on oikea.

Silloin emme vielä ymmärtäneet, että molemmat tavat voivat olla ihan oikeita. Että emme voi reagoida aivan samoin, koska olemme erilaisia ihmisiä.

Kun keittiössä huudettiin, pikkusisko, ekaluokkalainen, katsoi hetken ja meni sitten omaan huoneeseensa. Hän veti oven kiinni ja laittoi Muumi-DVD:n soimaan niin lujaa, ettei varmasti kuulisi mitään.

Lapseni halusi käydä koulua. Olimme kertoneet opettajille syömishäiriöstä, ja he olivat ymmärtäväisiä.

Vein tyttären aamulla kouluun. Omat työprojektini olin joutunut lopettamaan, koska en pystynyt tekemään mitään. Ei ollut aikaa eikä ollut mahdollista ajatella. Olin tavallaan tyttären omaishoitaja, mutta kukaan ei koskaan kertonut, että siitä voisi saada korvausta.

Tytär itki, ettei voi mennä ruokalaan, koska siellä haisee pasta.

Riitelimme puolison kanssa rahastakin. Talous meni sekaisin, kun piti pärjätä yhden ihmisen palkalla eikä kukaan tiennyt, kuinka kauan tilanne jatkuisi.

Kun lapset olivat koulussa ja puoliso töissä, kävelin keittiöstä olohuoneeseen, edestakaisin. Yritin nukkua, sillä öisin en saanut unta. Olin koko ajan hälytystilassa. Tytär soitti koulun vessasta puolentoista tunnin puheluita, joissa itki, ettei voi mennä ruokalaan, koska siellä haisee pasta.

Hänen äänensä kaikui. Minä vastasin rauhallisesti ja yritin etsiä sopivia ratkaisuja. Kun tulet kotiin, jutellaan, sanoin. Samalla mietin, mitä enää osaan sanoa.

Ajattelin, että saatan menettää lapseni. Vain, koska hän ei osaa syödä. Mietin, kuinka syötin häntä vauva-aikoina. Suu auki, mansikkasosetta! Nyt se ei enää onnistunut.

Itkin salaa öisin. Menin kodin kauimmaiseen huoneeseen, ettei kukaan kuulisi. En halunnut miehenikään tietävän. Hän ei saanut ajatella, että kohta vaimokin romahtaa. Silloin hän ei olisi jaksanut.

Tunsin olevani ihmeellisessä mustassa pussissa: missään ei näkynyt valoa eikä mistään saanut otetta.

Miksi juuri minun tyttäreni sairastui? En tiedä.

Luin paljon, yritin saada sairaudesta selkoa. 1980-luvulta peräisin olevissa kirjoissa ainoa syyllinen anoreksialle tuntui olevan sairastuneen äiti. Liian dominoiva, liian poissaoleva, liian kylmä, milloin mitäkin.

Tietysti syyllistin itseäni, joka päivä. Osan vanhentuneesta tutkimustiedosta pystyin suodattamaan mielestäni, mutta silti mietin koko ajan, mitä olen tehnyt väärin.

Vaikeinta oli pelätä, että teen virheitä juuri nyt. Oli helpompi hyväksyä, että olen ehkä tehnyt niitä tyttären lapsuudessa, vaikken oikein keksinytkään, mitä virheitä. Mutta entä jos mokaan äitinä juuri tässä hetkessä peruuttamattomalla tavalla?

Omaa terapiaa en ajatellut. Miten siihen olisi ollut aikaa, kun koko ajan piti olla valmiina auttamaan tytärtä. Menimme eteenpäin yhden minuutin tai tunnin kerrallaan.

Kun asiat menevät sellaiseksi, että pelkää lapsensa kuolevan nälkään, omat tunteet on laitettava syrjään. Tyttären hiukset lähtivät päästä aliravitsemuksen vuoksi. Lapsena hänellä oli ollut ihana, paksu pehko.

Purkauduin mustakantiselle päiväkirjalle. Minulla oli sellainen olo, että asiat täytyy kirjata, koska muuten en voi uskoa niitä jälkeenpäin.

Samaan aikaan tytär kirjoitti omaan päiväkirjaansa omassa huoneessaan. Myöhemmin hän näytti, mitä oli silloin kirjoittanut. Käskyjä oli paljon. Jokainen päättyi huutomerkkiin. Ei riitä! Juokse kouluun! Muutos on tehtävä!

Tytär punnittiin lääkärissä joskus monta kertaa viikossa, joskus parin viikon välein, mutta hänelle ei kerrottu lukemia. Parin vuoden punnitsemisen jälkeen paino alkoi nousta. Tytär otti asian melko rauhallisesti. Ehkä siksi, että tilanne ei ollut dramaattinen: ylöspäin mentiin sata grammaa kerrallaan.

Takapakkia tuli välillä.

Tuli ilta, jolloin nauroimme kaikki yhdessä. Se tuntui juhlalta.

Ei ollut yhtä paranemisen hetkeä. Oli vain hetki, jolloin huomasin nukkuneeni koko yön heräilemättä. Ja ilta, jolloin istuimme koko perhe syömässä eikä kukaan riidellyt, vaan puhuimme koulusta, kuvataiteesta ja kirjoista. Kun nauroimme yhdessä ensimmäistä kertaa, tuntui juhlalta.

Tytär alkoi soitella ystävilleen. Hän alkoi harrastaa kitaransoittoa, nuorten toimittajakoulutusta ja tanssia, muttei tanssinut liikaa. Aloin varovasti uskoa, että ihan tavallinen perhe-elämä voisi vielä joskus olla mahdollista.

Ajattelen, että ravintoterapeutti, jonka luona tytär kävi vuosia, sai järjen hitusia tyttären aivoihin. Terapiasta hän ei kokenut saavansa syömishäiriön akuutissa vaiheessa apua, mutta ravintoterapeutti herätti luottamuksen. Hän pystyi perustelemaan järjellä ja lempeästi, kuinka paljon pitää syödä.

Ravintoterapeutti ja tytär etsivät yhdessä sopivia vaihtoehtoja. Kasvissosekeittoa, hedelmäsalaattia. Aluksi melkein mitä tahansa, kunhan jotakin.

Vähitellen syöminen helpottui, syöksykierteestä lähdettiin nousemaan ylös.

Siinä vaiheessa minä masennuin. Kun valoa vihdoin näkyi, uskalsin antaa periksi. Kun olin lähettänyt lapset aamulla kouluun, saatoin nukkua koko päivän sohvalla sinisen viltin alla.

Sain oikeasti surra sitä, mikä oli tapahtunut. Surin koko perhettä.

Pikkusisko on nyt melkein saman ikäinen kuin esikoinen oli sairastuessaan. Kauheimpina vuosina hoimme puolison kanssa hänelle, että isosiskolla on nyt vaikeaa, mutta kaikki järjestyy. Oikein muuta emme jaksaneet. Tunnen siitä yhä syyllisyyttä.

Joskus toinen meistä yritti tehdä hänen kanssaan jotakin kivaa, viedä elokuviin, HopLopiin tai pulkkamäkeen. Mutta olimme niin väsyneitä. Kuopus oli paljon kavereillaan.

Olemme myöhemmin puhuneet paljon siitä, mitä silloin tapahtui. Pikkusisko on kertonut, kuinka pahalta hänestä tuntui isosiskon puolesta. Hän muistaa ajatelleensa, että aina meillä riidellään.

Anoreksia on kuin musta lintu, joka istuu olkapäällä.

Olen kertonut hänelle tärkeästä ajatuksesta, jonka luin jostakin. Sen mukaan anoreksia on kuin musta lintu, joka istui isosiskon olkapäällä. Lintu käski sanoa ja käyttäytyä sairaudelle tyypilliseen tapaan, valehdella ja riidellä. Isosiskon todellinen, ihana luonne oli olemassa silloinkin. Lintu vain otti sen valtaansa.

Tietysti sairaus on vaikuttanut meihin kaikkiin ja vaikuttaa koko loppuelämän. Sen ei kuitenkaan tarvitse vaikuttaa niin, että elämä olisi lopullisesti pilalla.

Tytär muutti kotoa 19-vuotiaana, heti lukion jälkeen, toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Soittelemme melkein joka viikko ja tapaamme usein. Kun tytär tulee kotiin, hän katsoo pikkusiskon kanssa elokuvia. Juomme kahvia ja vaihdamme kuulumisia.

En ole huolissani tyttären terveyden vuoksi, mutta tarkkailen kuitenkin. Olemme rehellisiä toisillemme, joten myös ikävämpien asioiden sanominen on helpompaa. Olen joutunut sanomaan sellaisiakin pari kertaa.

Jos tyttärellä on stressiä, hän alkaa helposti kiristää tahtia sen sijaan, että höllentäisi ja lepäisi.

Ajatus siitä, että asiat ratkeavat tehokkuudella ja ulkonäköä muokkaamalla, on yhä olemassa tyttären mielessä. Hänen tapaisilleen ihmisille, joissa on perfektionistin piirteitä, nyky-yhteiskunnassa eläminen ei ole helppoa. Tavat, jotka ovat hänelle vaarallisia, ovat usein niitä, joita muut ihmiset ihailevat.

Muutama vuosi sitten minua pyydettiin kirjoittamaan näytelmä, selviytymistarina syömishäiriöstä. Myös tytär kävi katsomassa näytelmän. Sen päätyttyä hän meni ja halasi äidin osan esittäjää pitkään.

Sain esitysten jälkeen paljon kirjeitä vanhemmilta, jotka olivat kokeneet ja tunteneet samoja asioita kuin minä. Ei ole vain yhdenlaista sairastunutta, yhdenlaista perhettä tai yhdenlaista tapaa toipua.

Tytär kävi toipumisvaiheessa kolme vuotta hahmoterapiassa ja piti siitä kovasti. Ajattelemme molemmat, ettei selvää vastausta sille, miksi juuri hän sairastui, löydy koskaan.

Ehkä yksi syy sairastumiseen on se, että tytärtä kiusattiin ekaluokalla. Tai sitten se ei ole syy. On monta osatekijää, joiden summana mielessä ja kropassa alkaa tapahtua pahoja juttuja.

Jälkeenpäin tyttäreni on kysynyt minulta, miten oikein kestin. Vastaan: Tietysti kestin, ei ollut muuta mahdollisuutta. Jos olisin voinut, olisin syönyt ja hengittänytkin puolestasi. Sellaisia äidit ovat.

52-vuotias dramaturgi ja näyttelijä Virpi Haatainen asuu Porvoossa puolisonsa ja 14-vuotiaan tyttärensä kanssa. Vanhempi tytär, 22, on muuttanut pois kotoa opiskelemaan.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2017.