"Olen aika rauhallinen, mutta Vanessa on vikkelä likka. Äitiinsä tullut", Santeri sanoo.
"Olen aika rauhallinen, mutta Vanessa on vikkelä likka. Äitiinsä tullut", Santeri sanoo.

Sen jälkeen kun Vanessa syntyi, isä Santeri Kinnunen on oppinut paljon. Muun muassa rakastamaan rajattomasti, kantamaan vastuuta ja viemään roskat.

"Oli muuten komia kaksoistorjunta ja syöttö eilen peleissä.”

”Vaan nyt on uusi möyhö mokke.”

”Jätkä puhuu asiaa.”

Vähän ennen kahdeksaa ammattikoulun tupakkapaikalla keskustellaan. Kolea aamu vetää hartiat kyyryyn, joku räkäisee maahan.

Kohta kello soi. Santeri Kinnunen, 18, kävelee muiden lippispäiden mukana kohti hallia, alkaa tunti kuormausajoneuvon lastauskäytännöstä.

Santeri on herännyt tänäänkin kuudelta.

Hän on vetänyt haalarin tyttärensä päälle, pingottanut jalkarenksut pienten kengänpohjien yli, sulkenut vetoketjun, nostanut venkoilevan lapsen rattaisiin, ottanut työntöaisasta kiinni ja kävellyt kolmen kilometrin matkan perhepäivähoitajan luo.

Sitten Santeri on istunut 40 minuuttia bussissa, kotoa Laukaasta kouluun Jyväskylään. Melkein takapenkillä, takki päällä.

Vanessa Isabella on nyt vuoden ja yhden kuukauden ikäinen. Kun lapsi sai alkunsa, Santeri oli kuusitoistavuotias. Vanessan äiti, Tuulia Valkeinen, oli viidentoista.

"Lakkiaiskesänä emme mene naimisiin, ettei tule kaksia isoja juhlia. Toiviottavasti sitten seuraavana kuitenkin", Tuulia sanoo.
"Lakkiaiskesänä emme mene naimisiin, ettei tule kaksia isoja juhlia. Toiviottavasti sitten seuraavana kuitenkin", Tuulia sanoo.

Ei meillä mitään ehkäisyä ollut

Ymmärrätkö, mitä tämä tarkoittaa, ihan aikuisten oikeasti? Tuulia kysyi.

Santeri ei voinut lakata hymyilemästä.

Kun Tuulia teki vessassa positiivisen raskaustestin, Santeri makasi Tuulian huoneen sängyllä, seinälle ripustettujen pikkupeilien ja kaverikuvien alla. Joku kolisteli keittiössä astioita, Tuulian äiti tai isä.

Santeri ja Tuulia olivat seurustelleet vähän yli vuoden. Edellisenä iltana Tuulia oli juhlinut peruskoulun päättymistä, silloin oli ajeltu mopolla keskustassa ja katsottu, tuleeko tuttuja vastaan.

"Ajatus vauvasta tuntui kivalta, en osannut ajatella muuta", Santeri sanoo.

"Emme oikeastaan olleet suunnitelleet, että Tuulia tulisi raskaaksi, mutta ei meillä mitään ehkäisyä juuri sillä hetkellä ollut."

Santeri kehysti valokuvan Vanessasta ja energiajuomatölkistä.
Santeri kehysti valokuvan Vanessasta ja energiajuomatölkistä.

Tuulia oli aina pitänyt lapsista. Jo yläasteen opettaja varoitti, että kannattaisi ensin hankkia vaikka kissanpentu.

Mutta ei se olisi sama asia.

Nyt on kyllä tulossa sellainen yllätys.

Tuulia kertoi raskaudesta siskolle, käski siskon kertoa uutisen äidille ja äidin isälle. Vaihtoehtoja oli kaksi: antaa lapsi adoptoitavaksi tai pitää se itse.

"Ei omalle lapselle olisi tullut mieleenkään tehdä mitään pahaa. Siis aborttia."

Parin viikon kuluttua Santeri istui isänsä auton takapenkillä. Oltiin menossa hakemaan peräkärryä. Tuulia oli lähettänyt päivällä tekstiviestin: tänään kyllä puhut.

Santeri suoristi selän ja nykäisi hupparin huppua. Nyt on kyllä tulossa sellainen yllätys, hän sanoi isälleen.

"Ennemminhän jätkä tällaisessa tilanteessa lähtee kuin jää."

Mitä kaikki sanovat?

Yksi kaveri kommentoi, että sairasta.

Toinen, että hulluja.

Kolmas, että ei ole todellista.

"Olivat tyypit aluksi aika järkyttyneitä. Kun paljasti parille, niin kohta raskaudesta tiesivät kaikki", Santeri sanoo.

Se Santeria ja Tuuliaa olikin eniten etukäteen pelottanut. Että mitä kaikki sanovat. Laukaa on pieni paikka, 18000 asukasta, kirkonkylällä pääkatu, kotiseutumuseo ja kirkkomuseo.

"Netissä joku kirjoitti Tuulialle hänen hommanneen itsensä tahallaan paksuksi, että saisi pidettyä minut. Mutta ennemminhän jätkä sellaisessa tilanteessa lähtee kuin jää."

Santeri ei osannut ajatella, että lähtisi minnekään.

Lapsi pidetään. Opiskeluja jatketaan. Raha-asiat varmasti järjestyvät jotenkin. Niin päätettiin.

Santtu on aina ollut herkkis tyyppi.

Santeri ja Tuulia ostivat lapselle peiton, lakanoita ja Lindexiltä siniset housut, joiden kokolapussa luki 54 cm. Sukulaiset antoivat lisää vaatteita.

"Tajusin oikeastaan vasta silloin, että vauva on tulossa, kun Tuulian maha alkoi kasvaa."

"Santtu on aina ollut herkkis tyyppi. Hän lörpötteli ja höpötteli mahalle kaikenlaista", Tuulia sanoo.

Santeri katsoo seinää.

"Niin kai. En muista, mitä siinä juttelin."

"Synnytys oli kamalaa. Tuuliaan sattui, enkä voinut tehdä mitään paitsi hieroa hartioita. Halusin lähteä heti sairaalaan, kun ensimmäinen supistus tuli."

 

"Vanessa sai nimensä niin, että Tuulia luki kalenteria ääneen. Sanoin kaikelle ei, kunnes tultiin Vanessan kohdalle. Tuntui, että se on oman likan nimi", Santeri kertoo.
"Vanessa sai nimensä niin, että Tuulia luki kalenteria ääneen. Sanoin kaikelle ei, kunnes tultiin Vanessan kohdalle. Tuntui, että se on oman likan nimi", Santeri kertoo.

Santerin mielestä vastasyntynyt Vanessa näytti pikkuruiselta Pirkka-Pekka Peteliukselta.

Muutamaa tuntia myöhemmin Santeri käveli sairaalasta kotiinsa, isän ja isoveljen luo. Maisema näytti omituisen tavalliselta.

Onnea nyt, sanoi isä.

Veljeä vähän nauratti.

Santeri istui huoneessaan. Olisi pitänyt lukea matematiikan kokeeseen. Uni ei tullut. Mitenköhän ne pärjäävät siellä, Santeri mietti.

Ne.

Siellä.

Minun perhe.

Äiti lukee nyt kokeisiin

Teetkö illalla makaronilaatikkoa? Santeri pyytää aika usein Tuulialta.

Tuulia tekee. Se on melkein yhtä hyvää kuin Santerin lapsuuskodissa, isän valmistamana, ketsupin kanssa.

Arki on makaronilaatikkoa, aamuherätyksiä, Salattuja elämiä, pesukoneen käynnistämistä. Ja läksyjä.

Kun Tuulia lukee lukion kurssikirjoja makuuhuoneessa, Santeri makaa Vanessan kanssa olohuoneen lattialla ja tekee hassuja ilmeitä. Kieli ulos suusta, silmät kieroon, lapsi kikattaa ja kuolaa.

Puoli tuntia, tunti. Sitten vaihdetaan vuoroa.

"Ennen omasta ajasta sai päättää itse. Nyt siitä päättää yksi pieni ihminen. Jokainen hetki pitää käyttää jotenkin hyödyksi", Santeri sanoo ja näyttää hetken siltä, että muistelee jotakin.

Jääkiekkotreenejä. Niitä oli aikaisemmin kolme kertaa viikossa.

"Äiti ja iskä halusivat nähdä, että pärjään oikeasti."

Ensimmäiset kuusi kuukautta Vanessan syntymän jälkeen Tuulia asui vauvan kanssa lapsuuskodissaan, kuten ennenkin, ja Santeri omassaan.

"Äiti ja iskä halusivat nähdä, että pärjään oikeasti", Tuulia sanoo.

Aluksi Santeria jännitti pukea Vanessaa. Nyt se jo sujuu.
Aluksi Santeria jännitti pukea Vanessaa. Nyt se jo sujuu.

Isovanhempien luo on kilometri. Kohta Vanessa jaksaa kävellä koko matkan.
Isovanhempien luo on kilometri. Kohta Vanessa jaksaa kävellä koko matkan.

Vanessa oli kolmen päivän ikäinen, kun Santeri palasi kouluun. Se oli aika tavallinen päivä.

Tuulia jatkoi lukiossa, kun Vanessa oli kuukauden. Vauva jäi Tuulian äidin hoitoon.

"Jos Tuulialla ei ollut koeviikkoja, olin aika usein yökylässä. Kun Vanessa heräsi syömään, nostin hänet Tuulian viereen", Santeri jatkaa.

Pinnasänky sopi Tuulian huoneeseen, kun vähän tiivistettiin.

Kaikki muuttuu nyt

Muuttokuorma mahtui melkein kokonaan Santerin isän autoon ja loput Tuulian isän kyytiin. Kesällä löytyi vuokrakaksio yhteiseksi kodiksi.

Ensimmäisenä iltana lämmitettiin sauna, kiuas toimi hyvin, seuraavina kuukausina riideltiin aika paljon.

Taasko tässä pitää tehdä kaikki, katso vähän mikä läävä tämä huusholli on, Tuulia huusi.

Santeri ei ollut koskaan siivonnut. Isä oli hoitanut sen aina.

Roskikset piti viedä itse. Vanessa heräsi joka aamu. Myös lauantaina ja sunnuntaina.

"Ehkä kaikki ovat vähän pihalla, kun ensimmäinen lapsi syntyy?"

"Meille tapahtui yhtä aikaa kolme sellaista asiaa, jotka muille tapahtuvat perätysten. Saimme lapsen, muutimme pois vanhempien luota ja muutimme yhteen. Piti totutella", Santeri sanoo.

"Mutta ehkä kaikki ovat vähän pihalla, kun ensimmäinen lapsi syntyy? Aikuisetkin?"

Syksyllä selkeni. Vanessa aloitti perhepäivähoidossa, Tuulia lukiossa, Santeri ammattikoulussa.

Nyt moni asia tehdään yhdessä. Kun Vanessalle vaihdetaan vaippa, Santeri pitää tyttöä sylissä ja Tuulia avaa bodyn nepparit. Iltapesulla kylpyhuoneessa on ahdasta. Yksi suihkuttaa, toinen kuivaa.

Kolmas nauraa, se pienin, ja osaa melkein sanoa iskä.

Näin pysytään budjetissa. Kuukauden ruokarahat ovat käteisenä purkissa keittiön hyllyllä.
Näin pysytään budjetissa. Kuukauden ruokarahat ovat käteisenä purkissa keittiön hyllyllä.

"Au-to. Kuorma-auto. Iskä opettelee ajamaan sellaista", Tuulia lukee Vanessalle.
"Au-to. Kuorma-auto. Iskä opettelee ajamaan sellaista", Tuulia lukee Vanessalle.

Kaikki rahat käteisenä

Viikon ruokarahoiksi varattu viidenkympin seteli on keittiön kaapissa, seuraavalle viikolle on omansa.

"Niin on paras. Kun rahat aikaisemmin olivat tilillä, Santerin energiajuomiin kului liikaa. Jos kaikki on käteisenä, tajuaa paremmin, kuinka paljon loppukuuksi on jäljellä", Tuulia sanoo.

Tulot koostuvat Tuulian ja Vanessan lapsilisästä, Santerin opintolainasta sekä asumistuesta.

Viisikymppinen otetaan mukaan yleensä lauantaisin. Silloin Santerin tai Tuulian isä antaa kyydin markettiin. Maitoa, leipää, jukurttia, hedelmäpilttiä, jauhelihaa, vaippoja, makaronia, omenoita… 46,50 euroa.

Kassajonossa Santeri nostelee pilttipurkkeja hihnalle. Tuuliasta olisi ihanaa ostaa itselleen uudet farkut.

"Pari viikkoa meni pureskellessa. Sitten ei auttanut kuin hyväksyä."

Ostosten jälkeen mennään mummolaan. Arto Kinnunen nostaa Vanessan lelulaatikon lattialle ja muistaa hyvin hetken, jolloin sai kuulla tulevansa isoisäksi, siellä autossa, peräkärrynhakumatkalla.

"Huolestutti, että mitäs nyt sitten, kun ovat niin nuoria. Pari viikkoa meni pureskellessa. Sitten ei auttanut kuin hyväksyä. Mitä muutakaan olisi voinut tehdä?"

Pappa nostaa Vanessan syliinsä. Tytön sukkahousut ovat vähän mytyssä. Pappa kyllä suoristaa.

"Vaan hyvältähän se tuntui sitten lopulta olla äkkiä pappa. Kun vain Santeri miehistyisi. Nyt Tuulia tekee enemmän kotitöitä."

Kai kuittaa edelleen Tuulian poissaolot Wilmaan.

Tuuliaa ujostuttaa kutsua isäänsä Vanessan papaksi. Iskä on vasta 44-vuotias.

"Minä olen sanonut Tuulialle, ettei elämässä ole asiaa, jonka yli ei pääsisi. Ja että itse on kannettava vastuu, mutta apua saa tosi tarpeeseen", isoisä Kai Valkeinen sanoo.

Jokaista asiaa Tuulia ja Santeri eivät voi tehdä itse, vaikka haluaisivat. Oman kodin vuokrasopimuksen vahvistamisen aikaan molemmat olivat alaikäisiä, joten vanhempien piti allekirjoittaa se.

Kai kuittaa edelleen tyttärensä poissaolot koulun Wilma-järjestelmään, Artokin seurailee poissaolotilannetta ja pojan pankkitiliä.

"Että kaikki on ja pysyy kunnossa."

"Jos Vanessaa pitäisi kuvata kolmella sanalla, sanoisin että hassu ja hauska ja iloinen."
"Jos Vanessaa pitäisi kuvata kolmella sanalla, sanoisin että hassu ja hauska ja iloinen."

Maanantaiaamuun on ikuisuus

Lauantaipäivä vaihtuu illaksi. Arto kaataa kahvia kuppeihin ja kysyy: lämmitetäänkö sauna, jäättekö yökylään, tulenko ensi viikolla ottamaan Vanessan pariksi tunniksi vaunulenkille?

Sitten sekoitellaan kahvia ja katsotaan Vanessaa. Osaako se jo laittaa nuppipalapelin palan kohdalleen? Suuhunsa ainakin! Ihana likka!

Suuri osa Tuulian ja Santerin koulukavereista kiertää parhaillaan lenkkiä torilta mutkan kautta takaisin, takapenkillä aukeaa olut, maanantaiaamuun tuntuu olevan ikuisuus, tietä riittää.

Papan luona seinäkello lyö kahdeksan. On korkea aika laittaa Vanessa nukkumaan.

"Välillä en ole varma, olenko aikuinen vai nuori."

Oikealla isällä pitäisi olla auto, autossa nahkainen lompakko ja lompakossa luotto- ja bonuskortteja.

Niin Santeri joskus miettii. Hänellä ei ole.

"Välillä en ole varma, olenko aikuinen vai nuori. Se vähän riippuu tilanteesta."

Toisinaan koulussa joku opettaja kysyy, mitä Vanessalle kuuluu. Ihan hyvää, vastaa Santeri. Enempää lapsesta ei keskustella.

"Kun Tuulia oli ultraäänitutkimuksessa ja Tuulian äiti oli mukana, hoitaja sanoi: mää puhun nyt teille nuorille, teidän pitää hoitaa tämä, teillä on oma perhe. Se sai ajattelemaan."

Lopulta Santeri sitten pyysi kihloihin, jatkaa Tuulia. Vaikka vähän piti patistella.

"Meidän iskä vei hänet korukauppaan. Kosinta oli vähän sellainen välimuoto, santerimainen. Kyllä Santeri siellä lattialla oli polvillaan, näytti sitten sormusta ja sanoi, että katso mitä ostin."

Tuulian tekemästä makaronilaatikosta tykkäävät sekä isä että tytär.
Tuulian tekemästä makaronilaatikosta tykkäävät sekä isä että tytär.

Poronkäristystä ja trampoliini

Santerilla on kahdenlaisia unelmia. Pieniä:

"Jos rahatilanne olisi parempi, Tuulia voisi joskus tehdä poronkäristystä. Kotiakin olisi kiva laittaa. Tuulia on jo kiinnittänyt Vanessan sängyn päälle pimeässä hohtavia tähtitarroja. Ne ovat nättejä."

Suurissa haaveissa Santeri on valmistunut rekkakuskiksi ja Tuulia opettajaksi tai terveydenhoitajaksi. Asutaan yhdessä ehkä Lapissa, Rovaniemellä. Vanessa on terve ja yhtä ihana kuin nytkin. On toinenkin lapsi, pihalla trampoliini ja grilli, tavallista elämää.

Toivottavasti joskus.

Tulevat rekkakuskit eivät koulussa juuri juttele Santerin tyttärestä.
Tulevat rekkakuskit eivät koulussa juuri juttele Santerin tyttärestä.

Pappa tulee lapsenvahdiksi

Kun muut koulukaverit puhuvat maanantaiaamun tupakkapaikalla siitä, mitä viikonloppuna on tehty, Santerikin voisi kertoa.

Että Vanessa osasi osoittaa nallea kuvakirjasta. Että pappa lupasi tulla kahden viikon kuluttua lapsenvahdiksi, jotta Santeri ja Tuulia pääsevät Raxiin syömään pitsaa ja ehkä elokuviinkin.

Että rakkauden määrä oli suurempi kuin koskaan osasi kuvitella.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.

48 alaikäistä isää

Vuonna 2014 ensimmäistä kertaa isäksi tuli noin 23 600 miestä. Heistä 48 oli alaikäisiä. Alaikäisiä äitejä oli yli kolme kertaa enemmän.

Esikoisen syntyessä suomalainen isä on keskimäärin 31-vuotias. Keski-ikä on noussut hiukan joka vuosi jo 35 vuoden ajan.

Lähde: Tilastokeskus

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”