"Meni pitkään, että ymmärsin: vaikka perheenjäsenet ovat läheisiä, heitä ei voi kohdella miten tahansa. Huumorinkin varjolla voi satuttaa."
"Meni pitkään, että ymmärsin: vaikka perheenjäsenet ovat läheisiä, heitä ei voi kohdella miten tahansa. Huumorinkin varjolla voi satuttaa."

Kun Päivi suunnitteli kuntosalikortin hankkimista, puoliso sanoi: Ai sää vai, et kyllä tule onnistumaan. Miehen mielestä se oli huumoria. Vähitellen Päivi alkoi itsekin uskoa, ettei kelpaa mihinkään. Hän miettii myös eroa.

Sinulla on kyllä ihan pikkutytön ääni.

Kun Päivi, 42, puhui tärkeää työpuhelua, hänen puolisonsa sattui olemaan kuulolla. Puhelun päätyttyä mies ilmaisi mielipiteensä.

”Olin kertonut miehelle, miten puhelu hermostutti etukäteen ja olisin kaivannut jotain tsemppausta.”

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sitten tulikin vain huomautus ”pikkutytön äänestä”.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Etkö nyt leikkiä ymmärrä? puoliso heitti ja unohti koko asian.

”Kysyin mieheltä, miksi hän sanoi noin ikävästi. Vastaus oli, että vitsillä tietysti.”

Etkö nyt leikkiä ymmärrä? puoliso heitti ja unohti koko asian.

Se ei ollut ensimmäinen kerta.

Tuntui, että minussa on vikaa

Kun Päivi ja puoliso alkoivat viisitoista vuotta sitten seurustella, Päivi kertoi kavereilleen tavanneensa ihanan sosiaalisen miehen, jolla on hyvä huumorintaju.

Mies oli mielellään porukan keskipisteenä, Päivi viihtyi vähän syrjemmässä.

”Tuntui, että täydennämme toisiamme. Olin tosi rakastunut, ja niin oli kyllä mieskin.”

Elämä eteni aika tavallisesti, yhdessä. Mentiin naimisiin, valmistuttiin ammatteihin, syntyi kaksi lasta, rakennettiin omakotitalo.

Nelikymppissyntymäpäiviensä jälkeen Päivi alkoi tuntea olonsa ikäväksi.

Päivi ajatteli usein: En kuitenkaan osaa. En uskalla.

”En ole saanut mitään masennusdiagnoosia, mutta jotain sellaista se oli – ja on yhä.”

Usein Päiviä itketti ilman syytä. Mitättömätkin asiat tuntuivat vaikeilta: lapsen hammaslääkärin varaaminen, yhteydenpito ystäviin, koulun vanhempainiltaan osallistuminen.

”Kun en jaksanut, tunsin olevani ihan luuseri. Muutenkin tuntui koko ajan siltä, että minussa on jotain vikaa.”

Päivi ajatteli usein arjessa: En kuitenkaan osaa. En uskalla. Ei kannata.

Puhutaanko minulle todella noin?

”Yhtenä päivänä havahduin kuuntelemaan, miten mies puhui minulle. En tiedä, miksi juuri silloin, mutta tilanteen muistan selvästi”, Päivi sanoo.

Päivi oli miehen mielestä täyttänyt pesukoneen väärin, sinne olisi mahtunut enemmänkin vaatteita.

Päätit sitten laittaa koneen puolityhjänä käyntiin, puoliso sanoi.

Päivin oli vaikea keksiä vastausta.

Puoliso sanoi ilkeät asiat iloisella äänellä, vähän kuin vitsinä.

Puoliso jatkoi: No sinulta nyt onkin turha odottaa mitään arkijärkeä.

”Tuo oli aika tyypillinen keskustelu, mutta olin vuosien mittaan tottunut sellaisiin.”

Puoliso sanoi kaiken iloisella äänellä, vähän kuin vitsinä.

”Ja vitsinä hän sen pitikin. Minua ei naurattanut.”

”Suurin pysähdys tuli, kun huomasin, että lapsista vanhempi puhui joissain tilanteissa aivan kuin isänsä. He ikään kuin naureskelivat minulle.”
”Suurin pysähdys tuli, kun huomasin, että lapsista vanhempi puhui joissain tilanteissa aivan kuin isänsä. He ikään kuin naureskelivat minulle.”

Ilkeilyyn tottui vuosien mittaan

Aikaisemmin Päivi oli antanut vastaavien tilanteiden mennä ohi. Ilkeilystä tuli paha mieli, mutta samalla se oli osa arkea.

”Siihen oli niin tottunut, ettei sitä oikein huomannutkaan.”

Ennen kuin nyt, kun tilanteita alkoi katsella ikään kuin ulkopuolisena.

Lapsi sanoi isälleen: äidillä ei taida oikein olla huumorintajua.

Ai muka sää vai, et tule onnistumaan, mies vastasi, kun Päivi sanoi miettivänsä kuntosalikortin ostamista.

Sinun matikkapäällä en suosittelisi, mies kommentoi, kun Päivi otti vastuulleen lapsen luokkaretkirahaston hoitamisen.

”Suurin pysähdys tuli, kun huomasin, että lapsista vanhempi puhui joissain tilanteissa aivan kuin isänsä. He ikään kuin naureskelivat minulle.”

Kun Päivi ei nauranut mukana, lapsi sanoi isälleen: äidillä ei taida oikein olla huumorintajua.

Vitsi voi olla vähättelyä

Päivi otti asian puheeksi miehensä kanssa.

”Yritin vääntää rautalangasta, että minua loukkaa, kun puhut tuolla tavalla. Sanoin asiasta heti itse tilanteessa ja yritin puhua jälkikäteen, kun oli rauhallinen hetki.”

Opin, että ilkeilyn ja vitsailun välinen raja on tosi häilyvä.

Vitsailu vaikuttaa itsetuntooni ja saa minut tuntemaan oloni tyhmäksi, Päivi sanoi puolisolle. Se tuntuu vähättelyltä ja mitätöinniltä.

Älä nyt leikistä suutu, puoliso sanoi.

”Opin, että ilkeilyn ja vitsailun välinen raja on tosi häilyvä. Toinen voi nähdä asian aivan eri tavalla kuin toinen.”

”Mutta ei kai se oikeuta loukkaamaan?”

Muistutan itselleni: minä olen arvokas

Asiat Päivin suhteessa ovat ennallaan.

”Olisipa mahtavaa, jos voisin antaa jonkun ratkaisun muillekin siihen, miten tällaisessa tilanteessa voi toimia. Mutta jos puoliso ei halua edes pohtia asiaa, niin minkäs teet.”

Juuri nyt Päivi miettii esimerkiksi näitä asioita:

Olisiko minun helpompi ottaa ero kuin jatkaa elämää ilkeilijän puolisona?

Vai kadunko, jos otan eron? Monen mielestä ilkeily on mitätön asia, jos suhteessa on paljon hyvää ja rakkauttakin.

Millaiseksi muutun, jos minua mollataan joka päivä?

Vaikka perheenjäsenet ovat läheisiä, heitä ei voi kohdella miten tahansa.

Päivillä ei ole vastauksia. Kaksi asiaa on kuitenkin paremmin kuin ennen.

Päivi on saanut juteltua lapsilleen siitä, kuinka toisille ihmisille kuuluu puhua. Hän on kertonut, että vaikka perheenjäsenet ovat läheisiä, heitä ei voi kohdella miten tahansa. Huumorinkin varjolla voi satuttaa.

Päivi on myös alkanut muistuttaa itselleen, että on arvokas. Että hän on muutakin kuin ilkeilyn ja vitsailun kohde.

Päivin nimi on muutettu.

Tuomiota odottava

Olen juuri eronnut tuon kaltaisesta miehestä. Tämä oli vain yksi ongelmistamme, eikä siis yksinään johtanut eroon. Ehdimme olla naimisissa vain pari vuotta. Harva se päivä sain kuulla olevani tyhmä. Jos mies huomasi loukkaantumiseni, olin myös huumorintajuton. Ihan samoin kuin ”Päivin” kokemuksessa. Avioliittomme aikana masennuin, nyt eron jälkeen olen alkanut toipua ja tajunnut, kuinka ilkeästi mies minua kohteli. Hän oli hyvä mies siihen saakka, kunnes pappi sanoi aamenensa. Sitten muuttui kaikki niin nopeasti, etten voinut kuin ihmetellä. Tosin ”tyhmyydestäni” olin saanut kuulla jo ennen häitä. Pohdin eroa pitkään punniten, onko paha ja häpeällinen asia erota nuorena ja vain parin vuoden jälkeen. Jälkikäteen olen ollut vain hyvällä mielellä asiasta. Pahempaa olisi katkeroitua ja katua mummona, kuin kantaa vastuu omasta elämästä nuorena.Enää en anna toisen haukkua minua miten lystää. Ei se ole rakkautta.

  • ylös 56
  • alas 10
Vierailija

Saman kokeneena sanoisin, että kannattaa vetää tiukemmin rajat. Ilkeilystä saa ja pitää suuttua, jotta toinen näkee missä minun rajani kulkee ja että tästä sinä et tule yli. Kestää aikansa, mutta toimii. Molemminpuolinen kunnioitus lisääntyy samalla. Päivillä on niin paljon vuosia jäljellä elämää, että mitä hänestä lopulta enää jää jos ilmapiiri ei muutu. Väitän että hän häipyy pois, jos ei saa tilaa olla oma itsensä. Ikänsä perusteella puolisokin on aikuinen ja saisi nyt ruveta kantamaan vastuun käytöksestään, eikä vedota vitsailuun. Jo päiväkoti-ikäiselle voi opettaa, että vitsi on sellainen joka naurattaa kumpaakin ja muu on kiusaamista.

  • ylös 54
  • alas 11
Sisältö jatkuu mainoksen alla