Entinen sosiaalityöntekijä Sisko Koskiniemi alkoi kirjoittaa, jotta ymmärtäisi asiakastaan ja omia tunteitaan. Kirjan julkaisemisesta hän ei uskaltanut unelmoidakaan.
”En ole luontojani ollenkaan ihminen, joka jaksaa istua ja kirjoittaa. Minun on pitänyt opetella kärsivällisyyttä.
Olen myös aika kriittinen itseäni kohtaan. Välillä luen edellispäivänä kirjoittamaani ja moitin itseäni. Saatan ihan ääneen jupista, että hyi, miten sinä noin hirveän huonoa tekstiä olet kirjoittanut.
Niinä hetkinä ajattelen, että en kirjoita enää koskaan sanaakaan.
Joskus pystyn jatkamaan kirjoittamista seuraavana aamuna, joskus romahdus on kestänyt viikonkin.
Aamuyö on minulle parasta kirjoittamisaikaa. Keitän ison pannullisen kahvia ja alan kirjoittaa.
Parhaita ovat aamut, jolloin on utua ilmassa ja aurinko vasta nousemassa. Jostain saattaa kuulua auton ääni, mutta muuten on hiljaista. Paine, jonka olen edellispäivänä onnistunut itselleni luomaan, jotenkin hälvenee.
Onneksi on niitäkin päiviä, kun sanat ja lauseet löytävät paikkansa ja tekstiä syntyy monta liuskaa kerralla. Se on ihanaa!
”Aloin kirjoittaa asiakkaastani, koska minun oli vaikea ymmärtää hänen päätöksiään.”
Idea esikoiskirjaani Kääntöpuolella lapsuus syntyi, kun työskentelin poliisilaitoksella sosiaalityöntekijänä.
Eräänä sunnuntaiaamuna kohtasin asiakkaan, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Nelikymppinen nainen oli siellä perheensä vaikeuksiin liittyvissä asioissa. Hän selvästi pelkäsi sosiaalityöntekijää eikä olisi halunnut puhua kanssani.
Aloin kirjoittaa asiakkaasta itsekseni vapaa-ajalla, koska minun oli vaikea ymmärtää hänen päätöksiään. Samalla kirjoitin tunteista, joita minussa heräsi. Minua hämmensi ja vähän pöyristyttikin.
En ymmärtänyt, miksi hän ei pystynyt muuttamaan toimintaansa, vaikka selvästi eli olosuhteissa, joissa voi huonosti. Keksin mielessäni, mitä hän vastaisi kysymyksiini ja pohdintoihini.
”Kirjoittaessa pystyin sanomaan asioita, joita työssäni en pystynyt.”
Kirjan kirjoittamisen aloitin, kun siirryin poliisista muihin tehtäviin. Hahmo alkoi elää omaa elämäänsä. Keksin hänelle perheen, kodin ja kokonaisen elämän. Tapaamastani ihmisestä tuli tekstissäni äiti, joka eli väkivaltaisen alkoholistimiehen kanssa eikä osannut lähteä pois, vaikka suhde satutti häntä ja lapsia.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/sisko_koskiniemi_kirjoittaa_parhaiten_aamuyolla.jpg?itok=5tekGSLl)
Kirjoittaessa pystyin sanomaan asioita, joita työssäni en pystynyt. Pystyin kertomaan, että sosiaalityöntekijätkin ovat ihan tavallisia ihmisiä, joilla on ilonsa, murheensa ja riittämättömyyden tunteensa.
Minua myös harmitti, kuinka moni vanhempi ajatteli, että vastuu lapsesta on koululla, päiväkodilla tai lastensuojelulla – aina jollain muulla kuin vanhemmalla itsellään.
Rakastin kyllä työtäni, jossa sain auttaa lapsia, nuoria ja heidän vanhempiaan. Minusta tuntui tärkeältä jollain tavalla osallistua keskusteluun sosiaalityöntekijöiden arjesta.
”En ajatellut, että tekstini ikikuuna päivänä päätyisi mihinkään julkaistavaksi.”
En ajatellut, että tekstini ikikuuna päivänä päätyisi mihinkään julkaistavaksi. Olin nuoresta saakka kirjoitellut ja arasti haaveillut kirjastakin, mutta lähinnä itsekseni vain. Jotenkin tuntui, että kirjoittajakurssit eivät ole minua varten.
Halusin kuitenkin saada käsikirjoituksestani palautetta ja lähetin sen Nuoren Voiman Liiton maksulliseen arviointipalveluun. Kun sain rohkaisevia kommentteja, jatkoin kirjoittamista.
Noin vuoden päästä lähetin käsikirjoituksen uudestaan arviointiin. Sain niin ihanaa palautetta, että olin aivan hurmiossa.
Arvioija sanoi, että käsikirjoitus kannattaa lähettää kustantamoihin. Ajattelin, ettei tämä voi olla tottakaan.
Uskalsin lähettää käsikirjoituksen kahteen pienempään kustantamoon. Isoimpia en edes yrittänyt.
Lopulta kirjoitin kirjaa vuosia työn ohessa ja viimeistelin sen työurani kalkkiviivoilla. Kirja julkaistiin 2015, kun olin kuusikymppinen.
”Soitin siskolleni ja kiljuin puhelimeen, että minulta julkaistaan kirja.”
Kun kustannuspäällikkö soitti ja sanoi, että he haluaisivat julkaista kirjani, minusta tuntui, että pyörryn siihen paikkaan. Jankkasin hänelle, että oletko aivan tosissasi.
Soitin siskolleni ja kiljuin puhelimeen, että minulta julkaistaan kirja. Sitten lähetin viestin tyttärelleni, keitin pannullisen kahvia, kävin ulkona juoksentelemassa koirani kanssa, tulin sisälle ja olin vieläkin niin innoissani, että soitin kaikille ystävättärilleni. Silloin kiljuin niin, että koirakin säikähti.”
Kodin Kuvalehdessä 20/2024 kolme muutakin kirjailijaa kertoo, kuinka unelma omasta kirjasta toteutui. Miksi Henna Helmi Heinosta alkaa yhä itkettää, kun hän muistelee uransa alkua? Mikä onneton sattumus antoi alkusysäyksen Maija Kajannon esikoisromaanille? Miten dekkaristi Elina Backman suhtautui, kun sai useita kertoja pakit kustantajilta? Koko jutun pääset lukemaan tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi -palvelua.
