Kun Soili Pohjalaisen alakoululainen tytär masentui ja alkoi viillellä itseään, äiti tunsi syvää avuttomuutta ja syyllisyyttä. Lopulta rankat kokemukset yhdistivät perhettä entisestään.
”Kerttu on ollut pienestä pitäen tyttö, joka pystyy vetämään maton jalkojeni alta.
Esikoiseni oli ollut rauhallinen ja helppo lapsi, joka vain nukkui, söi ja hymyili. Luulin tietäväni, miten lasta hoidetaan. Sitten syntyi Kerttu. Vauva-aikaa värittivät koliikki ja korvatulehdus. Joskus itkimme sekä lapsi että äiti. Jo taaperona Kerttu oli niin vilkas, että muistan lähinnä juosseeni hänen perässään.
Kerttu oli reipas ja ulospäinsuuntautunut, mutta lisäksi hän oli todella herkkä. Se puoli hänestä tuli minullekin osin yllätyksenä. Tajusin sen oikeastaan vasta sitten, kun Kerttu alkoi oireilla. Kävi ilmi, että häntä oli kiusattu koulussa lähes koko ala-asteen ajan.
Kerttu oli 11-vuotias, kun hän alkoi kapinoida kotona. Minä olin pääpaha, jota hän vihasi eniten. Kerran hän kieltäytyi menemästä kouluun. Sanoin, etten minäkään sitten mene töihin, ja soitin esimiehelleni. Istuimme Kertun kanssa sohvalla ja yritin virittää aiheesta keskustelua, mutta ajauduimme törmäyskurssille. Kuvittelin, että hänen uhmakkuutensa liittyi murrosikään, enkä tunnistanut tytön hätää.
”Kerttu tuijotti lattiaan ja työnsi paljasta käsivarttaan minua kohti. Kädessä oli kolme veristä naarmua. Mitä teen, kun koulussa on tulossa uintia, ja minulla on nämä?”
Sitten koitti se päivä, jolloin Kerttu pyysi minut kodinhoitohuoneeseen. Hän oli silloin viidennellä luokalla. Olin keskellä arjen tohinaa ja kysäisin tytöltä ohimennen, mitä asiaa hänellä oli. Kerttu tuijotti lattiaan ja työnsi paljasta käsivarttaan minua kohti. Kädessä oli kolme veristä naarmua. Mitä teen, kun koulussa on tulossa uintia, ja minulla on nämä, hän kysyi.
Vatsassani pyörähti ja lattia tuntui keinahtavan allani. Juuri muuta en tuosta hetkestä muista. Tajusin kuitenkin heti, kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Ei tätä meille, ajattelin.
Hätä, huoli ja avuttomuus
Ensimmäisenä tulivat hätä ja huoli. Viiltelyn jatkuessa heräsi pelko siitä, mihin tilanne johtaa. Mitä, jos en pysty hoitamaan hommaa ja menetän lapsen? Entä jos Kerttu huostaanotetaan tai entä jos hän kuolee? Tunsin itseni avuttomaksi. En tiennyt, miten olisin pystynyt helpottamaan Kertun pahaa oloa. Lisäksi aloin tuntea syvää syyllisyyttä. Minulla on itsellänikin ahdistus- ja masennustaustaa. Mietin, olinko siirtänyt sen geeneissä Kertulle vai oliko hän oppinut minulta synkän ja huolekkaan tavan katsoa maailmaa.
Sen tiesin heti, että tarvitsimme apua. Pääsimme koulun kautta kuraattorin vastaanotolle ja sitten perheneuvolaan. Kerttu kävi läpi lyhyen arviointijakson, jonka jälkeen hänet otettiin nuorisopsykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Julkiselta puolelta sai lopulta erinomaista apua, mutta hätääntyneen äidin näkökulmasta prosessi tuntui tuskallisen hitaalta.
”Aina, kun edellisestä viiltelystä oli kulunut jonkin aikaa, aloin uskoa, että painajainen olisi ohi.”
Pahin aika kesti vuosia. Välillä Kertulla näytti menevän paremmin, eikä hän satuttanut itseään. Sitten tuli taas uusi viiltelykerta. Aina, kun edellisestä viiltelystä oli kulunut jonkin aikaa, aloin uskoa, että painajainen olisi ohi. Välillä taas oli olo, että kaikki menee päin helvettiä aina ja ikuisesti. Sitten toivo jälleen nousi.
Jaksamisen kannalta oli olennaista, että meitä oli kaksi. Jos minä en jaksanut, mieheni jaksoi vähän paremmin. Onneksi saimme koko prosessin ajan keskusteluapua.
Vuosia leimasi pelko. Normaali elämä jäi täysin sivuun. Jossain vaiheessa jäin kodin ulkopuolisesta työelämästä kokonaan pois ja tein kirjailijan töitä kotona, jotta pystyin hoitamaan Kerttua.
Järkyttävä teko ja käänne parempaan
Kuudennen ja seitsemännen luokan välisenä kesänä tapahtui se, mitä olin eniten pelännyt. Kerttu yritti itsemurhaa. Hän halusi osastohoitoon. Se tuntui minusta kamalalta, sillä en olisi halunnut päästää tyttöä pois ulottuviltani.
Vaikka teko oli järkytys, se oli lopulta käänne parempaan. Jokin Kertun omassa asenteessa muuttui itsemurhayrityksen jälkeen. Käänteentekevää oli myös se, että hän oli löytänyt hyvän terapeutin.
”Olen varmaan viimeinen, joka pystyy päästämään kokonaan irti pelosta.”
Varhainen merkki toipumisesta oli se, että Kerttu alkoi laulaa. Usein suihkusta kantautui Leonard Cohenin biisi Hallelujah. Siinä oli jotakin ihanaa lapsenomaisuutta ja puhdasta iloa. Hiljalleen Kertusta kuoriutui sama avoin ja toimelias tyttö, joka hän oli ollut ennen sairastumista.
Viiltely jätti jälkensä, ja minulla se tuli myös uniin. Olen varmaan viimeinen, joka pystyy päästämään kokonaan irti pelosta.
Aluksi pelkäsin jokaisen vastoinkäymisen kohdalla, että Kerttu alkaa jälleen satuttaa itseään. Luottamukseni on kasvanut, kun olen nähnyt, että Kerttu pystyy käsittelemään haastaviakin juttuja terveellä tavalla. Nyt jo iloitsen siitä, että tyttö toteuttaa itseään ja lentää kohta pesästä. Uskon, että hänellä on kokemuksiensa ansiosta hyvät selviytymiskeinot selkärepussaan.”
Lue Soilin koko haastattelu 23. helmikuuta ilmestyvästä Kodin Kuvalehdestä 5/2022. Samassa lehdessä nyt 18-vuotias Kerttu kertoo myös itse sairastumisestaan, toipumisestaan ja tulevaisuudentoiveistaan. Mitkä asiat osoittautuivat ratkaiseviksi toipumisessa? Miten Kerttu voi nyt? Tilaajana voit lukea koko jutun myös Digilehdistä.
Soili Pohjalainen
41-vuotias kirjailija ja toimittaja asuu Vantaalla. Perheeseen kuuluvat aviomies ja kaksi tytärtä.
Kirjoittanut kolme romaania, joista uusin, Ihon alla (Atena), on juuri ilmestynyt. Kirja kertoo lapsen masennuksesta ja itsetuhoisuudesta äidin näkökulmasta. Fiktiivinen romaani on kirjoitettu Soilin omien kokemusten pohjalta.
