Sotakirurgi Jorma Salmela on yritetty tappaa neljä kertaa:
Sotakirurgiaan erikoistunut lääkäri Jorma Salmela, 75, jäi eläkkeelle Kuopion keskussairaalasta 2004. Hän on toiminut Punaisen Ristin avustustyöntekijänä sota- ja katastrofialueilla vuodesta 1982. Hänellä on kaksi aikuista lasta.
Sotakirurgiaan erikoistunut lääkäri Jorma Salmela, 75, jäi eläkkeelle Kuopion keskussairaalasta 2004. Hän on toiminut Punaisen Ristin avustustyöntekijänä sota- ja katastrofialueilla vuodesta 1982. Hänellä on kaksi aikuista lasta.

Sotakirurgi Jorma Salmela on väistellyt luoteja leikkaussalissa. Vaikeinta hänen on ollut palata maailmalta takaisin turhasta valittavaan Suomeen.

"Varhaisimmat muistoni ovat vuodelta 1944. Olin nelivuotias, jatkosota oli syttynyt, ja perheemme lähti toistamiseen evakkoon. Kotikylästämme Karjalan Syskyjärveltä oli käveltävä kiireen vilkkaa läheiselle asemalle.

Kun pääsimme lähemmäs asemaa, venäläiset sotakoneet alkoivat tulittaa sitä maan tasalle. Äiti painoi minut niskavilloista maihin suojaan. Tulistuin, koska minusta olisi ollut jännä katsoa, kun konekivääri nylki puita.

Mukaan oli saatu ottaa yksi kotieläin, joten meillä oli mukana lehmämme Mansikki. Saimme sijan härkävaunusta. Äitini oli nuori hyväkuntoinen nainen ja joutui auttamaan sairaita ja vanhoja.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minä kapsahdin junamatkalla Mansikin kaulaan hakemaan lohtua. Oli edes jotain lämmintä, jota halata.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin vihkimistä vaille ortodoksinen pappi, kun kirjoitin ylioppilaaksi.

MEIDÄT EVAKOT OHJATTIIN ensin Pohjanmaalle, mistä päädyimme lopulta Savon kautta Varkauteen. Sieltä vanhempani saivat töitä ja siellä kävin kouluni.

Vanhempani olivat ortodokseja, mutta perheemme ei ollut uskonnollinen. Minä koin kuitenkin murrosiässä uskonnollisen herätyksen niin vahvasti, että lukioiässä olin tenttinyt kaikki ortodoksisen pappisseminaarin kirjat. Olin vihkimistä vaille ortodoksinen pappi, kun kirjoitin ylioppilaaksi.

Keväällä 1960 sain stipendin Kreikan Athos-vuorelle opiskelemaan ortodoksista teologiaa.

MUNKKILUPAUS OLISI PITÄNYT tehdä neljäksi vuodeksi. Ensin neljä vuotta Athos-vuorella, sitten neljä vuotta Pariisissa, ja minusta olisi tullut ortodoksisen kirkon ikonimaalari. Se oli suunnitelma varalleni.

Liha oli kuitenkin heikko. Kieltäydyin kunniasta ja menin luokkakaverini kanssa naimisiin.

Pääsin Turun piirustuskouluun ja opiskelin siellä puoli vuotta, kunnes ymmärsin, etten halunnut elämältäni sitäkään.

Vammoissa oli huonosti luutuneita murtumia, pahoja arpia ja luumätää.

Tämä on ensimmäinen kuva minusta. Seison Karjalan-kotimme edustalla.
Tämä on ensimmäinen kuva minusta. Seison Karjalan-kotimme edustalla.

SODISSA KUOLI LÄHES 100 000 suomalaista ja paljon lääkäreitä, koska he paikkasivat etulinjassa sotilaita. Suomen hallitus päätti kouluttaa lääkäreitä ulkomailla ja valitsi opiskelijoita Englantiin, Sveitsiin ja Länsi-Saksaan valtion tukemaan lääkäriohjelmaan.

Pääsimme vaimoni kanssa Berniin opiskelemaan. Olen edelleen Sveitsissä laillistettu lääkäri.

Suomessa oli 1960-luvulla hienoa, jos pääsi lääketieteelliseen. Sveitsissä arvostettiin kuitenkin enemmän teologista, oikeustieteellistä ja teknistä alaa. Asuntoa hakiessakin kannatti kertoa olevansa vain opiskelija, ei lääketieteen opiskelija.

Valmistuttuani 1969 lääkäriksi muutimme Kuopioon. Erikoislääkärin oikeudet sain vuonna 1975.

 

SOTIEN JÄLKEEN SUOMESSA oli noin 200 000 sodissa vammautunutta. Vaikeimmat tapaukset hoidettiin Suomen Punaisen Ristin sairaalassa, mutta käytännössä kaikissa Suomen keskussairaaloissa jouduttiin hoitamaan sotavammaisia.

Vammoissa oli paljon väärään asentoon tai huonosti luutuneita murtumia, pahoja arpia ja tulehduksen aiheuttamaa kroonista luumätää. Kaikki kirurgit eivät siitä pitäneet, mutta minä oikein innostuin.

Kun olin aikani hoitanut sotavammaisia Suomessa, tuli mieleeni, että olisi antoisaa päästä hoitamaan potilaita sota-alueella.

Jäin kerrasta koukkuun sotakirurgiaan.

ENSIMMÄISELLE KOMENNUKSELLE PAKISTANIIN päädyin vuonna 1982, kun kirurgipiireissä levisi sana, että tunnen sotakirurgiaa.

Hoidimme Punaisen Ristin sotasairaalassa Peshawarissa Afganistanin sodan uhreja. Sodan toinen osapuoli Neuvostoliitto ei päästänyt avustustyöntekijöitä Afganistaniin, joten sairaala pystytettiin Pakistanin puolelle.

Meitä oli Peshawarissa kaksi kirurgia, minä ja sveitsiläinen kirurgi Genevestä. Kolmantena päivänä sveitsiläinen koputti ovelleni ja sanoi, ettei kestä enää ja että hän lähtee pois. Sanoin, että voin kyllä opettaa hänelle sotakirurgiaa, jos hän tahtoo.

Omien päivystysvuorojeni lisäksi päivystin hänen kanssaan hänenkin vuoronsa. En ehtinyt juuri mitään muuta kuin tehdä töitä ja nukkua, mutta olin tyytyväinen. Se oli juuri sitä, mitä halusinkin kokea. Jäin kerrasta koukkuun.

Suomessa yliopistosairaalassa on viimeisimmät laitteet. Kenttäsairaalassa on vain yksinkertainen röntgenlaite, ja labrasta saa vain pienen verenkuvan, senkan ja virtsan.

SOTAKIRURGIA PALKITSEE VÄLITTÖMÄSTI. Se on hengenpelastavaa kirurgiaa. Tuloksen näkee heti, kun ihminen, jonka pulssi on vaivoin tuntunut, herää ja alkaa jutella.

Minut on yritetty tappaa neljä kertaa.

Minua pyydettiin kentälle jo aiemmin, mutta silloin ajattelin, että lapset tarvitsevat vielä isää. Komennukselle ei pidä lähteä ajatellen, että minut tapetaan, mutta se riski on olemassa.

Avustustyössä olevien turvallisuus on heikentynyt. Minutkin on yritetty tappaa neljä kertaa.

Kun ihmiset eivät osaa lukea ja kirjoittaa, heidän näkemyksensä ulkomaalaisista voi rajoittua uskonnollisten johtajien puheisiin. Näkemys on silloin hyvin rajoittunut.

Jokaisen avustustyöntekijän pitää tehdä työtä sydämellään ja omalla persoonallaan, sillä kiperässä paikassa se voi pelastaa. Paikalliset kollegani ovat pelastaneet minutkin. Jos olisin kusipää, he eivät sitä ehkä olisi tehneet.

Kun kömmin pöydän takaa ylös, sain pistoolin piipun otsaani.

Kuvassa leikkaan potilasta Pakistanin Peshawariin perustetussa sotasairaalassa.
Kuvassa leikkaan potilasta Pakistanin Peshawariin perustetussa sotasairaalassa.

NEUVOSTOLIITTO HYÖKKÄSI Afganistaniin vuonna 1979 ja pysyi siellä kymmenen vuotta. Kapinalliset mujahideen-ryhmät eivät hyväksyneet Neuvostoliiton läsnäoloa, mutta eivät aina toisiaankaan.

Neuvostoliitto päästi avustustyöntekijät Afganistaniin vasta 1988. Olin avaamassa Kabuliin sairaalaa saman vuoden joulukuussa.

Vuonna 1992 kaikki taistelivat Kabulin herruudesta. Linja-autoasemalle tehtiin raketti-isku, jossa kuoli arvioiden mukaan 400 ihmistä.

Sairaalaamme tuotiin muutamassa tunnissa 400 vakavasti loukkaantunutta potilasta. Meitä oli viisi tiimiä, ja teimme töitä vuoroissa.

Makasimme lattialla, kun luodit viuhuivat yli.

YHTENÄ PÄIVÄNÄ OLIN päivystänyt nukutuslääkärin kanssa ja sain luvan lähteä kotiin. Taistelut olivat levinneet sairaalan ympäristöön, mutta asunnolle ei onneksi ollut pitkä matka. Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä vessassa.

Samalla hetkellä kaikki makuuhuoneet ammuttiin. Kun palasin, jäljellä ei ollut sänkyäkään.

Juoksimme alakertaan ja kokosimme huonekaluja ympärillemme sirpalesuojaksi. Makasimme lattialla, kun luodit viuhuivat yli.

Tulitusta kesti muutaman tunnin. Kun lopulta kömmin pöydän takaa ylös, sain pistoolin piipun otsaani.

Paikallinen kokkimme kiirehti selittämään mujahideen-johtajalle, että olemme lääkäreitä. Hän säästi meidät, sillä hänellä oli itselläänkin vamma jalassa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin leikkaamassa vatsaan haavoittunutta miestä, kun kuului pamaus ja luoti hipaisi hiuksiani. Eräs mies oli onnistunut salakuljettamaan sairaalaan rynnäkkökiväärin. Paikalliset leikkaussalisairaanhoitajat kävivät mieheen kiinni ja saivat aseen häneltä pois.

Kipu on Suomessa sosiaalisesti hyväksytty syy valittaa.

KIRURGINA OLEN EPÄTYYPILLINEN. Yleinen vitsi on, että kirurgi haluaa vain leikata kaikkea. Minusta on tärkeää ajatella kokonaisvaltaisemmin ja keskustella potilaan kanssa kielellä, jota hän ymmärtää.

On tärkeää muodostaa luottamuksellinen suhde, jotta potilas uskaltaa kertoa vaivansa.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos oireelle ei löydy lääketieteellistä syytä. Joka kymmenennellä kipu aiheutuu vaivasta, jonka voi kirurgisesti korjata.

Loput saattavat oireilla somaattisesti, kärsiä burnoutista tai huonosta parisuhteesta. Kipu vain on suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaalisesti hyväksytty syy valittaa.

Kentältä palattuani minun on aina ollut vaikea sopeutua suomalaiseen narisevaan elämäntyyliin. Palkka on liian pieni, velat liian korkeat, leipä ei ole tuoretta. Olemme yltäkylläisen hyvinvointivaltion natiseva ja nitisevä ihmisjoukko.

Afrikan maissa, Intiassa ja Pakistanissa ihmiset välittävät toisistaan ja koko laajennetusta perheestään enemmän.

Sydämeni pysähtyi ja kuolla kupsahdin.

Pakistanin maanjäristyksen aikaan oli öisin niin kylmää, että maa jäätyi.
Pakistanin maanjäristyksen aikaan oli öisin niin kylmää, että maa jäätyi.

ELÄN TOISTA ELÄMÄÄNI. Syyskuussa 1997 olin pyöräillyt töihin Kuopion keskussairaalaan ja juuri ehtinyt vaihtaa sairaalahousut jalkaan, kun sydämeni pysähtyi ja kuolla kupsahdin.

Onneksi se tapahtui ruuhka-aikaan ja valahdin neljän sydänkirurgin jalkoihin. Jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, minut olisi ehkä löydetty kuolleena.

Toipumisen jälkeen aloin urheilla ponnekkaammin.

Kävelemisestä olen aina pitänyt ja juosta aloin vuonna 2007 Eritreassa. Olin siellä opettamassa yleislääkäreille hätäkirurgisia toimenpiteitä.

Eritrea on tiukan diktatuurinen valtio, eikä minua ikinä vahdittu niin tarkasti kuin siellä. Asunnolta pääsi kävelemään vain muutaman kilometrin ennen kuin törmäsi vartijoihin. Aloin juosta, jotta tylsät pätkät kuluisivat nopeammin.

Viikonloppulomilla pääkaupungissa Asmarassa pääsi juoksemaan vapaammin. Asmara on 2300 metrin korkeudessa, ja vuoden komennuksen ja korkean paikan leirin jälkeen juoksin elämäni ensimmäisen maratonin 68-vuotiaana. Jäin siihen koukkuun, ja pyrin juoksemaan maratonin vuodessa.

12-vuotias tyttö oli raiskattu henkihieveriin.

EETTINEN VELVOLLISUUTENI ON on olla käytettävissä niin kauan kuin olen fyysisesti ja henkisesti kenttäkelpoinen. Viimeksi olin yhdeksän viikkoa Jordaniassa hoitamassa Syyrian sodan pakolaisia.

Avustustyö Punaisessa Ristissä on avannut minulle kokonaan uuden, humaanimman ulottuvuuden.

YHTÄ POTILASTA EN unohda koskaan. Vuonna 1983 olimme pystyttäneet Thaimaan ja Kambodžan rajalle sairaalan Kambodžan sisällissodassa haavoittuneille. 12-vuotias tyttö oli lähtenyt pakoon perheensä kanssa, mutta äiti, isä ja kolme veljeä olivat kuolleet miinakentälle.

Pakomatkan aikana tyttö oli raiskattu, ja koko hänen alapäänsä häpyluusta häntäluuhun oli revennyt. Kun saimme tytön leikkauspöydälle, hän oli vuotanut henkihieveriin, pulssi ja hengitys tuntuivat vaivoin.

Leikkasimme tyttöä monta tuntia ja onnistuimme korjaamaan hänet.

Viikkokausia leikkauksen jälkeen tyttö oli kuin piesty eläin ja piiloutui peiton alle. Vähitellen luottamus kuitenkin palasi.

Kun minun tuli aika lähteä, hän kapsahti kaulaani ja sanoi "isä" omalla kielellään. Itkimme molemmat. Sen kauniimpaa kiitosta en ole saanut."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.-

Jorma Salmela on 75-vuotias sotakirurgiaan erikoistunut lääkäri. Hän jäi eläkkeelle Kuopion keskussairaalasta 2004. Salmela on toiminut Punaisen Ristin avustustyötekiijänä sota- ja katastrofialueilla vuodesta 1982. Hänellä on kaksi aikuista lasta.

Sairaanhoitaja

Olen Jorma Salmelan ystävä vuosien varrelta. Kirjoitus oli sitä. mitä hän on, perusteellinen,ihmisyyttä kunnioittava ja auttava. Artikkeli kertoo totuudenmukaisesti hänestä ja hänen antaumukseensa työhön. Harvoin näkyy artikkeleissa totuus; nyt ei ollut ylilyöntejä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla