Anna tietää, että perheen tarinat periytyvät ja vaikuttavat. ”Miten vaikeita tarinoita kantavatkaan ne lapset, jotka nykyään pakenevat sotaa ja köyhyyttä.”
Anna tietää, että perheen tarinat periytyvät ja vaikuttavat. ”Miten vaikeita tarinoita kantavatkaan ne lapset, jotka nykyään pakenevat sotaa ja köyhyyttä.”

Teatterinjohtaja Anna Takasen lapsuuden Suomi oli hauska mutta mystinen maa, jossa äänekkäintä oli vaikeneminen. Tarvittiin Annan ja isän iso riita sekä automatka menneisyyteen, ennen kuin sotalapsen tarina sai onnellisemman lopun. 

Koskaan Anna ei ole nähnyt yhtä isoja kyyneliä kuin farmor Saaralla. Ne tippuvat mummin poskilta Annan kaulaan ja kimpoilevat solisluulta, kun hän halaa ja huokaa Annan korvaan ”Minun pieni tyttöni”.

Leevi-setä kertoo Annalle, että se tarkoittaa ”Min lilla flicka”.

Kuorevedellä mummolassa on kesä ja erikoista ja mukavaa. Niin siellä aina on. Lumpeenkukat peittävät mutapohjaisia metsäjärviä, ja kuusimetsä on Annasta korkeampi kuin kotona Ruotsissa missään. Suomen-serkkujen mökillä Anna, pikkuveli ja serkut uivat ja saunovat ja uivat ja saunovat, eikä uimista ja saunomista häiritse yhtään se, että yhteistä kieltä ei ole.

Illalla farmor kantaa pöytään ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Kun muut syövät, farmor silittää Annan hiuksia, paijaa pikkuveli Tomaksen päätä ja koskee Annan Timo-isän poskea. Anna oppii, että karheilla käsillä voi silittää pehmeästi.

Anna oppii myös sen, että ihminen voi olla samaan aikaan valtavan onnellinen ja valtavan surullinen. Sillä sellainen farmor niinä kesäpäivinä on.

Takanen eli finnjävel

T-A-K-A-N-E-N. TA-KA-NEN, Anna Takanen on tottunut tavaamaan. Yleensä se riittää.

Joinakin päivinä se ei riitä. Niinä päivinä 1970-luvun lopulla koulun inhottavimmat lapset sanovat, että eivät ymmärrä Annan puhetta. He huutelevat Annan perään keksimäänsä riimiä ”Finne på pinne luktar inne!” ja pitävät nenästään kiinni.

Oikeasti Anna ei haise. Hän puhuu ruotsia samalla nuotilla kuin kaikki muutkin Etelä-Ruotsin kymmenvuotiaat. Mutta hän on Falkenbergin peruskoulun ainoa oppilas, jolla on suomalainen sukunimi.

”Kun minua nimiteltiin, huusin takaisin, että olen ruotsalainen ja syntynyt Ruotsissa ja antakaa minun olla! Mutta koskaan en hävennyt nimeäni. Ennemmin taistelin sen puolesta”, Anna sanoo nyt, monta vuosikymmentä myöhemmin, 46-vuotiaana.

”Vieläkin selitän nimeäni: Takanen, yksi K ja kaksi A:ta.”

Kulttuuripiireissä tavaamista ei tarvita. Annan nimi on tullut ruotsalaisille tutuksi ensin näyttelijänä, sitten ohjaajana, sitten Göteborgin kaupunginteatterin johtajana ja viimeistään nyt. Maaliskuussa Anna aloitti johtajana Tukholman kaupunginteatterissa, johon hän muuten aikoo tuoda myös suomalaisuutta, jos vain saa päättää (ja saahan hän).

Mutta kun Annaa lapsena kiusataan suomalaistaustasta, ollaan vielä kaukana täältä. Kesäisin Itämerellä.

Suomen-laivalla Anna ja pikkuveli Tomas syövät liikaa Marianne-karkkeja. Irene-äiti neuvoo imeskelemään, mutta Anna ja Tomas eivät malta. Turussa Timo-isä ohjaa Taunuksen tai Volvon laivasta ulos ja ajaa perheen Kuorevedelle.

Vastassa on valtavan onnellinen ja surullinen farmor Saara: Suomen-mummi, joka joutui lähettämään poikansa Timon lapsena pois sodan vuoksi eikä sitten voinut ottaa takaisin. Niin Timo-isä on Annalle kertonut, yhtä tunteellisesti kuin olisi puhunut näkkileivästä.

Suomen-lomilla on aina hauskaa, mutta kymmenvuotiaat ovat viisaita. Anna tuntee sukunsa surun.

Hän ei vielä tiedä, että se on myös Suomen suru, ja hänen omansa.

Voileipää sotalapselle

Kukapa ei haluaisi voita lapsensa leivälle? Ruotsissa tehdyissä filmeissä levitetään voita leivän päälle ja sanotaan ”Suomen asia on meidän. Lähettäkää lapsenne meille.”

Itse Mannerheim on hyväksynyt lasten lähettämisen sodan jaloista turvaan Ruotsiin. Mannerheim on Saara Takasen mielestä viisas mies eikä Saaralla ole voita. Nelivuotiaalla Timolla taas on keuhkokuume.

Lopulta keuhkokuume on se, mikä ratkaisee. Saara tekee päätöksen yksin ja valtavan surullisena. Puoliso Väinö on kaatunut rintamalla muutama kuukausi aiemmin. Saaralla on Timo ja vuotta nuorempi Leevi eikä rahaa keuhkokuumeen lääkkeisiin.

Vuoden 1942 alussa Suomi on jatkosodassa ja Timo lähetetään Ruotsiin. Timon setä vie pojan hevosella Vilppulan asemalle ja junaan. Junasta matka jatkuu laivalla Ruotsiin. Matkalla 30:a lasta kohti on yksi hoitaja. Timolla on kaulassaan lappu, jossa lukee Timo Takanen.

Joka vuosi Saara haluaa Timon takaisin, yrittää kerätä rahaa paluumatkaa varten.

Sotalapsia lähtee pääasiassa Ruotsiin kaikkiaan liki 80 000. Niin suurta yksittäistä lapsisiirtoa maailmassa ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen.

Tukholmassa Timo viedään suoraan sairaalaan. Hän on siellä kolme kuukautta ja paranee keuhkokuumeesta. Sen jälkeen nelivuotias istuu yksin junassa halki Etelä-Ruotsin, 500 kilometrin päähän Falkenbergiin asti. Siellä Alma ja Gustav Bengtsson ovat suomalaista sotalastaan vastassa.

Timo ja kasvatusvanhemmat, Alma ja Gustav Bengtsson.

 

”Alma ja Gustav ovat Ruotsin isovanhempiani ja hyviä ihmisiä. He eivät saaneet omia lapsia ja halusivat hoitaa isääni oikein. Yksi heidän saamistaan ohjeista vain oli olla kiintymättä lapseen, joka palautetaan takaisin”, Anna sanoo.

Ensimmäiseksi Timo istutetaan pyörän tarakalle. Hän ei tiedä, kuka Alma on ja mihin hän polkee. Perillä hattuliikkeessä Alma tarttuu Timon karvahattuun, siihen, jonka Saara-äiti on Suomessa hänen päähänsä laittanut.

Timo tarraa kaksin käsin hattuunsa, painaa sitä päähänsä ja huutaa: ”Eieieieieieiei!” Mutta on jo kevät.

Loppumatkan tarakalla Timolla on päässään keväthattu. Perillä uudessa kodissaan hän menee tuvan ruokapöydän alle. Hän on kolme kuukautta siellä aina kun voi eikä sano mitään. Kun Timo viimein nousee pöydän alta, hän puhuu haparoivaa ruotsia.

Kesällä Saaralta tulee ensimmäinen kirje Timon kasvattikotiin Ruotsiin. Siinä hän kiittää Almaa ja Gustavia kirjeestä ja siitä, että he huolehtivat Timosta ja pitävät tästä.

”Vaikka olen köyhä ja vaikka minun on vaikea hankkia ruokaa ja muuta tarvittavaa kahdelle pienelle lapselle, en voi antaa Timoa teille omaksi lapseksenne. Toivon kuitenkin, että Timo voisi olla luonanne vielä vuoden.”

Sen jälkeen joka vuosi Saara haluaa Timon takaisin ihan pian, yrittää kerätä rahaa paluumatkaa varten. Hänen uusi miehensä ei vain ole yhtä innokas. Yksi edellisen miehen poika talossa on hänestä tarpeeksi.

Alma ja Gustav eivät pysty noudattamaan ohjeita vaan välittävät Timosta kovasti, tahtoisivat hänet omaksi pojakseen. Timo on yhdeksän, kun kasvatusvanhemmat ehdottavat, että Timo ottaisi heidän sukunimensä, hänestä tulisi Timo Bengtsson.

”Silloin isä raaputti naulalla maatilan ikkunankarmiin vastalauseeksi nimensä, Timo Takanen. Hän taisteli identiteettinsä ja nimensä puolesta ja sai pitää ne”, Anna sanoo.

Siksi Annasta aikanaan tulee se tavaava tyttö: T-A-K-A-N-E-N.

Liian kauan, liian hiljaa

Anna Takanen nauraa herkästi. Hän kertoo, että haastattelut voivat joskus olla hänelle vaarallisia. Neljä vuotta sitten häntä haastatteli GT Expressenin kulttuurisivuille kirjailija Stig Hansén. Se haastattelu johti viime kesänä häihin.

Puolison mielestä Anna on selvästi suomalainen. Hän on harvoin juhlahumussa, mutta silloin kun on, sitä hädin tuskin huomaa, vaikka ruotsalaiset jo tippuvat pöydän alle. Vaimossa on muutakin hyvin suomalaista, nimittäin vahvuus. Anna on samaa mieltä.

”Luulen, että sota teki suomalaiset vahvoiksi, ruotsalaiset ovat päässeet helpommalla. Suomalaiset on pakotettu selviytyjiksi ja vähän koviksi. Myös minussa on selviytyjä sisällä.”

Saara itkee kaikki ne 11 päivää, jotka Timo on Suomessa.

Timo-isän tapa selviytyä on olla kipeistä asioista hiljaa. Jo lapsena Anna yrittää joskus kysyä. Isän mielestä Annan ei tarvitse tietää.

”Kuka sota-aikaan syntyneistä miehistä käsitteli traumojaan? Isäni sukupolvi rakensi Suomen ja Ruotsin. Eivät he menneet terapeutille”, Anna toteaa.

”Vuoden päästä” on lapselle pitkä aika. Suomessa 1940-luvulla Leevi kerää herneitä purkkiin ja yrittää niiden avulla pysyä laskuissa, milloin isoveli tulee kotiin. Ruotsissa Timo saa valokuvia Saara-äidistä ja Leevistä, sitten myös uusista sisarpuolistaan.

Timo unohtaa suomen kielen, mutta ei ikäväänsä. Vuoden odotuksesta tulee vuosikymmen ja vielä paljon enemmän.

Lopulta Timo on se, joka menee äidin luo. Hän on silloin 17-vuotias.

Ensimmäinen tapaaminen 13 vuoden jälkeen. Saara-äiti ja 17-vuotias Timo.

 

Saara itkee kaikki ne 11 päivää, jotka Timo on Suomessa. Veljekset plaraavat pieniä sanakirjojaan ja yrittävät puhua toisilleen.

Sen jälkeen yhteys ei katkea. Välillä Timo tulee ruotsinkieliseen armeijaan Suomeen. Sitten Leevi ja Timo menevät yhdessä kansankorkeakouluun Ruotsiin. Timo valmistuu poliisiksi Ruotsissa, Leevi Suomessa.

Leevi on Ruotsissa ja mukana silloinkin, kun Timo tapaa Göteborgissa Lisebergin huvipuistossa ruotsalaisen Irenen. Saara-äiti ja hänen uusi perheensä lähtevät Ruotsiin häihin ja tapaavat Timon ruotsalaiset vanhemmat. Tapaaminen on hyväntahtoinen ja hämillinen. Anna syntyy jouluksi 1968.

Minun kuuluu tietää

Mystinen. Se sana kuva Annasta parhaiten hänen lapsuutensa Suomea. Suomen-sukua tavatessa puhutaan ja nauretaan, mutta äänekkäintä on vaikene­minen.

Kun Anna aloittaa teatterikoulun, hän haluaa tietää enemmän.

”Kysyin monta kertaa, eri tavoin. Isä oli vahva, mutta ei tarpeeksi vahva kohdatakseen oman taustansa. Hän sanoi, että tiedät jo sen, mitä sinun tarvitsee tietää.”

Farmor Saara kuolee 1992. Hautajaisissa Anna näkee elämänsä ensimmäisen kerran isänsä surullisena.

Pian kuolevat myös kasvattivanhemmat Alma ja Gustav. Timo saa itselleen kaikki ne kirjeet, joissa Saara on kertonut haluavansa poikansa takaisin Suomeen. Timo ei ole sitä tiennyt.

Kevättalvella 1994 tulee suuri riita. On teatterikoulun viimeinen lukukausi, ja Anna on käymässä lapsuudenkodissaan. Yläkerran aulassa hän ilmoittaa isälleen, että tämän täytyy kertoa Suomesta.

”Vaadin isältä, että hänen on kerrottava minulle, mitä tapahtui isovanhemmilleni Väinölle ja Saaralle, mitä tapahtui isälleni ja pikkuveli Leeville. Kerroin, että myös minä olen osa sitä historiaa, hän ei voi kieltää sitä minulta, kaikki tapahtunut on osa minua! Mutta isä sanoi ei. Hän kieltäytyi ehdottomasti.”

He menevät katsomaan taloa, jossa Saara oli, kun sai miehensä kuolinviestin. 

Kuluu pari hiljaista kuukautta. Sitten puhelin soi.

”Isä kysyi, minä päivänä teatterikouluni loppuu. Hän ilmoitti, että sitten matkustamme.”

Toukokuussa 1994 Timo ajaa taas Taunuksen tai Volvon laivasta Suomeen. Vieressä istuu teatterikoulunsa päättänyt 25-vuotias Anna. Viisi päivää he ajavat autolla kahdestaan ja puhuvat ensimmäistä kertaa siitä, mitä tapahtui.

Isä ja tytär käyvät talossa, jossa Timon kaatunut Väinö-isä oli syntynyt. He menevät katsomaan taloa, jossa Saara oli, kun sai miehensä kuolinviestin. Lopuksi he ajavat Venäjän-rajan tuntumaan paikkaan, jossa Väinö kaatui.

”Se matka oli isän tapa avata minulle historiaansa. Miehelle, jonka asenne elämässä on, että selviän kaikesta enkä näytä heikkouksiani, se oli hyvin työlästä ja vaikeaa. On uskomattoman hienoa, että hän teki sen.”

Selviytyjien perhe

Tukholman vanhassa kaupungissa on jyrkkiä ylämäkiä. Anna huolehtii, jaksaako isä kävellä, on epätasaiset mukulakivetkin. Timo on varma, että jaksaa.

Isä, tytär ja Tukholman vanha kaupunki. ”Isä sanoi vastikään, että hän haluaa katsoa elämässä eteenpäin.”

 

”Isä ja äiti asuvat äidin kotiseudulla Tukholman saaristossa. On mukava asua taas lähempänä heitä. Kesällä olemme Tjockön saarella kaikki, Tomasilla ja minulla on siellä mökit.”

Uudessa kodissa Tukholman Södermalmilla Annalla on 150 Göteborgista tullutta muuttolaatikkoa odottamassa purkamista. Hän ei koskaan haaveillut Pohjois-Euroopan suurimman laitosteatterin johtajuudesta, mutta sillä paikalla hän nyt on.

Yksi teatteriin liittyvä haave Annalla oli 15 vuotta. Se on juuri toteutunut. Annan ohjaama Fosterlandet sai ensi-iltansa Annan viimeisenä työpäivänä Göteborgin kaupunginteatterissa. Esitysten aikana yleisö on itkenyt ja niiden päätyttyä taputtanut seisaallaan. Näytelmä kertoo sotalapsen tarinan, mutta se on myös sotalapsen lapsen tarina. Annan ja hänen perheensä tarina, mutta myös liki 80 000 muun lapsen ja perheen tarina.

Timo on ollut koko elämänsä se poika, jonka äiti lähetti pois.

”Ensi-illassa isäni oli ihan hiljaa. Esityksen jälkeen hän oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi, että kaikkein vaikeinta taisi olla hänen äidillään Saaralla. Ja muilla suomalaisilla äideillä.”

Huhtikuussa ruotsalais-suomalainen esitys tulee muutamaksi viikoksi Suomeen, Svenska Teaterniin Helsinkiin. Timon Saara-äitiä muistuttavaa Elsaa näyttelevät Alma Pöysti ja Birgitta Ulfsson. Näytelmän on suomentanut toimittaja Päivi Storgård, Annan suomalainen serkku, Leevin tytär.

Sotalapsitarinalle ei voinut tulla onnellista loppua, ei elämässä eikä teatterissa.

Annan Timo-isä on ollut koko elämänsä se poika, jonka äiti lähetti pois. Pikkuveli Leevi oli äitinsä kanssa, mutta ei se poika, jota äiti koko ajan kaipasi. Saara luopui pojastaan, koska luuli sen olevan lapselle parhaaksi. Liian myöhään hän ymmärsi, miten hirveää surua siitä seurasi.

”1940-luvun alussa ajateltiin, että lapset eivät muista. Että heidät voi lähettää Ruotsiin voita syömään ja palauttaa sitten takaisin terveinä ja hyvinvoivina. Vasta kun sotalapset palasivat tai eivät palanneet, äidit ymmärsivät, mitä erottamisesta, hylkäämisestä, kielen menettämisestä ja kaipuusta seurasi heille kaikille”, Anna sanoo.

Annan perhe on selviytynyt.

Veljekset Timo ja Leevi käyvät toistensa luona tai matkustavat yhdessä Tallinnaan tai Viipuriin. Heillä on samanlainen ääni ja yhteinen kieli, jota muut eivät ymmärrä: jotakin suomen ja ruotsin ja itse keksityn väliltä.

Timo oli jo aikuinen, kun ruotsalaiset kasvatusvanhemmat adoptoivat hänet: se tehtiin, jotta Timo saattoi periä heidät. Samalla Timosta tuli Ruotsin kansalainen. Heti, kun tuli mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, Timo tahtoi takaisin suomalaiseksi.

Kaipuu talttuu Suomessa

Kuoreveden mummolaa ei enää ole, mutta edelleen Anna käy joka vuosi Suomessa. Muuten kaipuu kasvaa liiaksi.

”Olen aina tuntenut itseni sekä ruotsalaiseksi että suomalaiseksi. Enää en väitä kenellekään, että olisin joko tai. En osaa sanoa, mikä on isänmaani.”

”Suomessa on oltu sotalapsista liian hiljaa, koska se on tragedia. Luulen, että äidit eivät pystyneet puhumaan siitä”, Anna Takanen sanoo.

 

Joka kerta Suomessa ollessaan Anna tuntee surun.

”Se on farmor Saaran surua, häneltä minulle siirtynyttä. Viihdyn Suomessa aina, mutta suvun kärsimys tulee minuun, enkä voi sille mitään.”

Suomessa ollessaan Anna on samaan aikaan onnellinen ja surullinen.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2015.

"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Susanna ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.