Anna tietää, että perheen tarinat periytyvät ja vaikuttavat. ”Miten vaikeita tarinoita kantavatkaan ne lapset, jotka nykyään pakenevat sotaa ja köyhyyttä.”
Anna tietää, että perheen tarinat periytyvät ja vaikuttavat. ”Miten vaikeita tarinoita kantavatkaan ne lapset, jotka nykyään pakenevat sotaa ja köyhyyttä.”

Teatterinjohtaja Anna Takasen lapsuuden Suomi oli hauska mutta mystinen maa, jossa äänekkäintä oli vaikeneminen. Tarvittiin Annan ja isän iso riita sekä automatka menneisyyteen, ennen kuin sotalapsen tarina sai onnellisemman lopun. 

Koskaan Anna ei ole nähnyt yhtä isoja kyyneliä kuin farmor Saaralla. Ne tippuvat mummin poskilta Annan kaulaan ja kimpoilevat solisluulta, kun hän halaa ja huokaa Annan korvaan ”Minun pieni tyttöni”.

Leevi-setä kertoo Annalle, että se tarkoittaa ”Min lilla flicka”.

Kuorevedellä mummolassa on kesä ja erikoista ja mukavaa. Niin siellä aina on. Lumpeenkukat peittävät mutapohjaisia metsäjärviä, ja kuusimetsä on Annasta korkeampi kuin kotona Ruotsissa missään. Suomen-serkkujen mökillä Anna, pikkuveli ja serkut uivat ja saunovat ja uivat ja saunovat, eikä uimista ja saunomista häiritse yhtään se, että yhteistä kieltä ei ole.

Illalla farmor kantaa pöytään ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Kun muut syövät, farmor silittää Annan hiuksia, paijaa pikkuveli Tomaksen päätä ja koskee Annan Timo-isän poskea. Anna oppii, että karheilla käsillä voi silittää pehmeästi.

Anna oppii myös sen, että ihminen voi olla samaan aikaan valtavan onnellinen ja valtavan surullinen. Sillä sellainen farmor niinä kesäpäivinä on.

Takanen eli finnjävel

T-A-K-A-N-E-N. TA-KA-NEN, Anna Takanen on tottunut tavaamaan. Yleensä se riittää.

Joinakin päivinä se ei riitä. Niinä päivinä 1970-luvun lopulla koulun inhottavimmat lapset sanovat, että eivät ymmärrä Annan puhetta. He huutelevat Annan perään keksimäänsä riimiä ”Finne på pinne luktar inne!” ja pitävät nenästään kiinni.

Oikeasti Anna ei haise. Hän puhuu ruotsia samalla nuotilla kuin kaikki muutkin Etelä-Ruotsin kymmenvuotiaat. Mutta hän on Falkenbergin peruskoulun ainoa oppilas, jolla on suomalainen sukunimi.

”Kun minua nimiteltiin, huusin takaisin, että olen ruotsalainen ja syntynyt Ruotsissa ja antakaa minun olla! Mutta koskaan en hävennyt nimeäni. Ennemmin taistelin sen puolesta”, Anna sanoo nyt, monta vuosikymmentä myöhemmin, 46-vuotiaana.

”Vieläkin selitän nimeäni: Takanen, yksi K ja kaksi A:ta.”

Kulttuuripiireissä tavaamista ei tarvita. Annan nimi on tullut ruotsalaisille tutuksi ensin näyttelijänä, sitten ohjaajana, sitten Göteborgin kaupunginteatterin johtajana ja viimeistään nyt. Maaliskuussa Anna aloitti johtajana Tukholman kaupunginteatterissa, johon hän muuten aikoo tuoda myös suomalaisuutta, jos vain saa päättää (ja saahan hän).

Mutta kun Annaa lapsena kiusataan suomalaistaustasta, ollaan vielä kaukana täältä. Kesäisin Itämerellä.

Suomen-laivalla Anna ja pikkuveli Tomas syövät liikaa Marianne-karkkeja. Irene-äiti neuvoo imeskelemään, mutta Anna ja Tomas eivät malta. Turussa Timo-isä ohjaa Taunuksen tai Volvon laivasta ulos ja ajaa perheen Kuorevedelle.

Vastassa on valtavan onnellinen ja surullinen farmor Saara: Suomen-mummi, joka joutui lähettämään poikansa Timon lapsena pois sodan vuoksi eikä sitten voinut ottaa takaisin. Niin Timo-isä on Annalle kertonut, yhtä tunteellisesti kuin olisi puhunut näkkileivästä.

Suomen-lomilla on aina hauskaa, mutta kymmenvuotiaat ovat viisaita. Anna tuntee sukunsa surun.

Hän ei vielä tiedä, että se on myös Suomen suru, ja hänen omansa.

Voileipää sotalapselle

Kukapa ei haluaisi voita lapsensa leivälle? Ruotsissa tehdyissä filmeissä levitetään voita leivän päälle ja sanotaan ”Suomen asia on meidän. Lähettäkää lapsenne meille.”

Itse Mannerheim on hyväksynyt lasten lähettämisen sodan jaloista turvaan Ruotsiin. Mannerheim on Saara Takasen mielestä viisas mies eikä Saaralla ole voita. Nelivuotiaalla Timolla taas on keuhkokuume.

Lopulta keuhkokuume on se, mikä ratkaisee. Saara tekee päätöksen yksin ja valtavan surullisena. Puoliso Väinö on kaatunut rintamalla muutama kuukausi aiemmin. Saaralla on Timo ja vuotta nuorempi Leevi eikä rahaa keuhkokuumeen lääkkeisiin.

Vuoden 1942 alussa Suomi on jatkosodassa ja Timo lähetetään Ruotsiin. Timon setä vie pojan hevosella Vilppulan asemalle ja junaan. Junasta matka jatkuu laivalla Ruotsiin. Matkalla 30:a lasta kohti on yksi hoitaja. Timolla on kaulassaan lappu, jossa lukee Timo Takanen.

Joka vuosi Saara haluaa Timon takaisin, yrittää kerätä rahaa paluumatkaa varten.

Sotalapsia lähtee pääasiassa Ruotsiin kaikkiaan liki 80 000. Niin suurta yksittäistä lapsisiirtoa maailmassa ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen.

Tukholmassa Timo viedään suoraan sairaalaan. Hän on siellä kolme kuukautta ja paranee keuhkokuumeesta. Sen jälkeen nelivuotias istuu yksin junassa halki Etelä-Ruotsin, 500 kilometrin päähän Falkenbergiin asti. Siellä Alma ja Gustav Bengtsson ovat suomalaista sotalastaan vastassa.

Timo ja kasvatusvanhemmat, Alma ja Gustav Bengtsson.

 

”Alma ja Gustav ovat Ruotsin isovanhempiani ja hyviä ihmisiä. He eivät saaneet omia lapsia ja halusivat hoitaa isääni oikein. Yksi heidän saamistaan ohjeista vain oli olla kiintymättä lapseen, joka palautetaan takaisin”, Anna sanoo.

Ensimmäiseksi Timo istutetaan pyörän tarakalle. Hän ei tiedä, kuka Alma on ja mihin hän polkee. Perillä hattuliikkeessä Alma tarttuu Timon karvahattuun, siihen, jonka Saara-äiti on Suomessa hänen päähänsä laittanut.

Timo tarraa kaksin käsin hattuunsa, painaa sitä päähänsä ja huutaa: ”Eieieieieieiei!” Mutta on jo kevät.

Loppumatkan tarakalla Timolla on päässään keväthattu. Perillä uudessa kodissaan hän menee tuvan ruokapöydän alle. Hän on kolme kuukautta siellä aina kun voi eikä sano mitään. Kun Timo viimein nousee pöydän alta, hän puhuu haparoivaa ruotsia.

Kesällä Saaralta tulee ensimmäinen kirje Timon kasvattikotiin Ruotsiin. Siinä hän kiittää Almaa ja Gustavia kirjeestä ja siitä, että he huolehtivat Timosta ja pitävät tästä.

”Vaikka olen köyhä ja vaikka minun on vaikea hankkia ruokaa ja muuta tarvittavaa kahdelle pienelle lapselle, en voi antaa Timoa teille omaksi lapseksenne. Toivon kuitenkin, että Timo voisi olla luonanne vielä vuoden.”

Sen jälkeen joka vuosi Saara haluaa Timon takaisin ihan pian, yrittää kerätä rahaa paluumatkaa varten. Hänen uusi miehensä ei vain ole yhtä innokas. Yksi edellisen miehen poika talossa on hänestä tarpeeksi.

Alma ja Gustav eivät pysty noudattamaan ohjeita vaan välittävät Timosta kovasti, tahtoisivat hänet omaksi pojakseen. Timo on yhdeksän, kun kasvatusvanhemmat ehdottavat, että Timo ottaisi heidän sukunimensä, hänestä tulisi Timo Bengtsson.

”Silloin isä raaputti naulalla maatilan ikkunankarmiin vastalauseeksi nimensä, Timo Takanen. Hän taisteli identiteettinsä ja nimensä puolesta ja sai pitää ne”, Anna sanoo.

Siksi Annasta aikanaan tulee se tavaava tyttö: T-A-K-A-N-E-N.

Liian kauan, liian hiljaa

Anna Takanen nauraa herkästi. Hän kertoo, että haastattelut voivat joskus olla hänelle vaarallisia. Neljä vuotta sitten häntä haastatteli GT Expressenin kulttuurisivuille kirjailija Stig Hansén. Se haastattelu johti viime kesänä häihin.

Puolison mielestä Anna on selvästi suomalainen. Hän on harvoin juhlahumussa, mutta silloin kun on, sitä hädin tuskin huomaa, vaikka ruotsalaiset jo tippuvat pöydän alle. Vaimossa on muutakin hyvin suomalaista, nimittäin vahvuus. Anna on samaa mieltä.

”Luulen, että sota teki suomalaiset vahvoiksi, ruotsalaiset ovat päässeet helpommalla. Suomalaiset on pakotettu selviytyjiksi ja vähän koviksi. Myös minussa on selviytyjä sisällä.”

Saara itkee kaikki ne 11 päivää, jotka Timo on Suomessa.

Timo-isän tapa selviytyä on olla kipeistä asioista hiljaa. Jo lapsena Anna yrittää joskus kysyä. Isän mielestä Annan ei tarvitse tietää.

”Kuka sota-aikaan syntyneistä miehistä käsitteli traumojaan? Isäni sukupolvi rakensi Suomen ja Ruotsin. Eivät he menneet terapeutille”, Anna toteaa.

”Vuoden päästä” on lapselle pitkä aika. Suomessa 1940-luvulla Leevi kerää herneitä purkkiin ja yrittää niiden avulla pysyä laskuissa, milloin isoveli tulee kotiin. Ruotsissa Timo saa valokuvia Saara-äidistä ja Leevistä, sitten myös uusista sisarpuolistaan.

Timo unohtaa suomen kielen, mutta ei ikäväänsä. Vuoden odotuksesta tulee vuosikymmen ja vielä paljon enemmän.

Lopulta Timo on se, joka menee äidin luo. Hän on silloin 17-vuotias.

Ensimmäinen tapaaminen 13 vuoden jälkeen. Saara-äiti ja 17-vuotias Timo.

 

Saara itkee kaikki ne 11 päivää, jotka Timo on Suomessa. Veljekset plaraavat pieniä sanakirjojaan ja yrittävät puhua toisilleen.

Sen jälkeen yhteys ei katkea. Välillä Timo tulee ruotsinkieliseen armeijaan Suomeen. Sitten Leevi ja Timo menevät yhdessä kansankorkeakouluun Ruotsiin. Timo valmistuu poliisiksi Ruotsissa, Leevi Suomessa.

Leevi on Ruotsissa ja mukana silloinkin, kun Timo tapaa Göteborgissa Lisebergin huvipuistossa ruotsalaisen Irenen. Saara-äiti ja hänen uusi perheensä lähtevät Ruotsiin häihin ja tapaavat Timon ruotsalaiset vanhemmat. Tapaaminen on hyväntahtoinen ja hämillinen. Anna syntyy jouluksi 1968.

Minun kuuluu tietää

Mystinen. Se sana kuva Annasta parhaiten hänen lapsuutensa Suomea. Suomen-sukua tavatessa puhutaan ja nauretaan, mutta äänekkäintä on vaikene­minen.

Kun Anna aloittaa teatterikoulun, hän haluaa tietää enemmän.

”Kysyin monta kertaa, eri tavoin. Isä oli vahva, mutta ei tarpeeksi vahva kohdatakseen oman taustansa. Hän sanoi, että tiedät jo sen, mitä sinun tarvitsee tietää.”

Farmor Saara kuolee 1992. Hautajaisissa Anna näkee elämänsä ensimmäisen kerran isänsä surullisena.

Pian kuolevat myös kasvattivanhemmat Alma ja Gustav. Timo saa itselleen kaikki ne kirjeet, joissa Saara on kertonut haluavansa poikansa takaisin Suomeen. Timo ei ole sitä tiennyt.

Kevättalvella 1994 tulee suuri riita. On teatterikoulun viimeinen lukukausi, ja Anna on käymässä lapsuudenkodissaan. Yläkerran aulassa hän ilmoittaa isälleen, että tämän täytyy kertoa Suomesta.

”Vaadin isältä, että hänen on kerrottava minulle, mitä tapahtui isovanhemmilleni Väinölle ja Saaralle, mitä tapahtui isälleni ja pikkuveli Leeville. Kerroin, että myös minä olen osa sitä historiaa, hän ei voi kieltää sitä minulta, kaikki tapahtunut on osa minua! Mutta isä sanoi ei. Hän kieltäytyi ehdottomasti.”

He menevät katsomaan taloa, jossa Saara oli, kun sai miehensä kuolinviestin. 

Kuluu pari hiljaista kuukautta. Sitten puhelin soi.

”Isä kysyi, minä päivänä teatterikouluni loppuu. Hän ilmoitti, että sitten matkustamme.”

Toukokuussa 1994 Timo ajaa taas Taunuksen tai Volvon laivasta Suomeen. Vieressä istuu teatterikoulunsa päättänyt 25-vuotias Anna. Viisi päivää he ajavat autolla kahdestaan ja puhuvat ensimmäistä kertaa siitä, mitä tapahtui.

Isä ja tytär käyvät talossa, jossa Timon kaatunut Väinö-isä oli syntynyt. He menevät katsomaan taloa, jossa Saara oli, kun sai miehensä kuolinviestin. Lopuksi he ajavat Venäjän-rajan tuntumaan paikkaan, jossa Väinö kaatui.

”Se matka oli isän tapa avata minulle historiaansa. Miehelle, jonka asenne elämässä on, että selviän kaikesta enkä näytä heikkouksiani, se oli hyvin työlästä ja vaikeaa. On uskomattoman hienoa, että hän teki sen.”

Selviytyjien perhe

Tukholman vanhassa kaupungissa on jyrkkiä ylämäkiä. Anna huolehtii, jaksaako isä kävellä, on epätasaiset mukulakivetkin. Timo on varma, että jaksaa.

Isä, tytär ja Tukholman vanha kaupunki. ”Isä sanoi vastikään, että hän haluaa katsoa elämässä eteenpäin.”

 

”Isä ja äiti asuvat äidin kotiseudulla Tukholman saaristossa. On mukava asua taas lähempänä heitä. Kesällä olemme Tjockön saarella kaikki, Tomasilla ja minulla on siellä mökit.”

Uudessa kodissa Tukholman Södermalmilla Annalla on 150 Göteborgista tullutta muuttolaatikkoa odottamassa purkamista. Hän ei koskaan haaveillut Pohjois-Euroopan suurimman laitosteatterin johtajuudesta, mutta sillä paikalla hän nyt on.

Yksi teatteriin liittyvä haave Annalla oli 15 vuotta. Se on juuri toteutunut. Annan ohjaama Fosterlandet sai ensi-iltansa Annan viimeisenä työpäivänä Göteborgin kaupunginteatterissa. Esitysten aikana yleisö on itkenyt ja niiden päätyttyä taputtanut seisaallaan. Näytelmä kertoo sotalapsen tarinan, mutta se on myös sotalapsen lapsen tarina. Annan ja hänen perheensä tarina, mutta myös liki 80 000 muun lapsen ja perheen tarina.

Timo on ollut koko elämänsä se poika, jonka äiti lähetti pois.

”Ensi-illassa isäni oli ihan hiljaa. Esityksen jälkeen hän oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi, että kaikkein vaikeinta taisi olla hänen äidillään Saaralla. Ja muilla suomalaisilla äideillä.”

Huhtikuussa ruotsalais-suomalainen esitys tulee muutamaksi viikoksi Suomeen, Svenska Teaterniin Helsinkiin. Timon Saara-äitiä muistuttavaa Elsaa näyttelevät Alma Pöysti ja Birgitta Ulfsson. Näytelmän on suomentanut toimittaja Päivi Storgård, Annan suomalainen serkku, Leevin tytär.

Sotalapsitarinalle ei voinut tulla onnellista loppua, ei elämässä eikä teatterissa.

Annan Timo-isä on ollut koko elämänsä se poika, jonka äiti lähetti pois. Pikkuveli Leevi oli äitinsä kanssa, mutta ei se poika, jota äiti koko ajan kaipasi. Saara luopui pojastaan, koska luuli sen olevan lapselle parhaaksi. Liian myöhään hän ymmärsi, miten hirveää surua siitä seurasi.

”1940-luvun alussa ajateltiin, että lapset eivät muista. Että heidät voi lähettää Ruotsiin voita syömään ja palauttaa sitten takaisin terveinä ja hyvinvoivina. Vasta kun sotalapset palasivat tai eivät palanneet, äidit ymmärsivät, mitä erottamisesta, hylkäämisestä, kielen menettämisestä ja kaipuusta seurasi heille kaikille”, Anna sanoo.

Annan perhe on selviytynyt.

Veljekset Timo ja Leevi käyvät toistensa luona tai matkustavat yhdessä Tallinnaan tai Viipuriin. Heillä on samanlainen ääni ja yhteinen kieli, jota muut eivät ymmärrä: jotakin suomen ja ruotsin ja itse keksityn väliltä.

Timo oli jo aikuinen, kun ruotsalaiset kasvatusvanhemmat adoptoivat hänet: se tehtiin, jotta Timo saattoi periä heidät. Samalla Timosta tuli Ruotsin kansalainen. Heti, kun tuli mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, Timo tahtoi takaisin suomalaiseksi.

Kaipuu talttuu Suomessa

Kuoreveden mummolaa ei enää ole, mutta edelleen Anna käy joka vuosi Suomessa. Muuten kaipuu kasvaa liiaksi.

”Olen aina tuntenut itseni sekä ruotsalaiseksi että suomalaiseksi. Enää en väitä kenellekään, että olisin joko tai. En osaa sanoa, mikä on isänmaani.”

”Suomessa on oltu sotalapsista liian hiljaa, koska se on tragedia. Luulen, että äidit eivät pystyneet puhumaan siitä”, Anna Takanen sanoo.

 

Joka kerta Suomessa ollessaan Anna tuntee surun.

”Se on farmor Saaran surua, häneltä minulle siirtynyttä. Viihdyn Suomessa aina, mutta suvun kärsimys tulee minuun, enkä voi sille mitään.”

Suomessa ollessaan Anna on samaan aikaan onnellinen ja surullinen.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2015.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."