Santahaminan varuskunnassa ei ole psykologia, mutta siellä on Paavo Ranta. Sotilaspastorille nuoret puhuvat siitä, mikä ahdistaa: parisuhteesta, tupakavereista, tulevaisuudesta, sodasta. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä heinäkuussa 2022.
Kun varusmies haluaa puhutella sotilaspastori Paavo Rantaa, 46, Santahaminan varuskunnan alueella, näin se tapahtuu:
Ensiksi varusmies ottaa ryhdikkään asennon, katsoo silmiin ja sanoo: ”Herra sotilaspastori.”
Seuraavaksi hän esittelee itsensä sotilasarvolla ja sukunimellä: ”Kaartinjääkäri Se-ja-se.”
Lopuksi hän kertoo asiansa. Lyhyesti, ytimekkäästi ja teititellen.
Sillä tavalla armeijassa puhutaan ylempiarvoiselle.
”Tämä on tavallisen maailman paikka varuskunnan sisällä.”
Paitsi Paavon huoneessa. Se on papin työhuone ja herroitteluvapaa vyöhyke.
Varusmiesten mielestä se on myös varuskunnan kotoisin huone. Ikkunoita kehystävät verhot, joihin on painettu värikkäitä lehtipuita. Seinustalla on sohva, jolle saa rojahtaa lupaa kysymättä.
”Tämä on tavallisen maailman paikka varuskunnan sisällä”, Paavo sanoo ja istuutuu nojatuoliin sohvaa vastapäätä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/paavotietokone.jpg?itok=bz-BekyS)
Siinä hän istuu usein silloinkin, kun sohvalle on asettunut joku varusmies. Juttelee, niin kuin tavallisessa maailmassa jutellaan. Mikä sinun etunimesi on, hän kysyy - kaikkialla muualla varuskunnassa ihmisiä puhutellaan sukunimellä. Oletko täältä Stadista vai mistä? Asutko himassa vielä?
Siitä sitten päästään vähitellen asiaan. Jokin painaa varusmiehen mieltä. Pinnaa kiristää. Ahdistaa. Pitäisi saada puhua.
Santahaminassa ei ole psykologia, mutta siellä on Paavo.
Jonkun pitää sanoa: sinussa ei ole vikaa
Joka päivä Paavo kulkee työmatkallaan ohi varuskunnan punatiilisten kasarmien. Santahaminan saari on ollut sotilaskäytössä yli 200 vuotta, ja vanhimmat kasarmit ovat Venäjän vallan ajalta 1900-luvun alusta. Saaren rantaan erottuvat Helsingin tuomiokirkon kupolit.
Kun työt kahdeksalta alkavat, Paavo ei useinkaan tiedä, mitä kaikkea päivän aikana tapahtuu. Kalenteri täyttyy sitä mukaa kun varusmiehet soittavat, tekstaavat tai lähettävät sähköpostia.
”Hirveän paljon minun työni on sitä, että minuun otetaan yhteyttä ja minun kanssani halutaan puhua”, Paavo kertoo.
Monesti varusmies ei itsekään oikein ymmärrä, miksi hänestä tuntuu kurjalta.
”Usein nuorta helpottaa jo se, että joku sanoo ääneen, että ei sinussa ei ole mitään vikaa.”
Paavo auttaa. Hän kertoo, mitkä asiat ihmisiä yleensä täällä ahdistavat. Aikaiset ylösnousut. Käskytys. Kiire. Tuvan jakaminen yhdentoista muun kanssa. Ihmissuhteet ylipäätään, saarella ja sen ulkopuolella.
Lyhyesti: intti.
Arkiset asiat auttavat. Kun ilta on vapaa, mitä silloin teet, Paavo kysyy varusmieheltä. Oletko löytänyt kaveria, jonka kanssa voi jutella? Oletko soitellut kotiin? Kuuntele musiikkia, pelaa frisbeegolfia, Paavo ehdottaa. Mitä vain, että saat jotain muuta ajateltavaa.
”Usein nuorta helpottaa jo se, että joku sanoo ääneen, että ei sinussa ei ole mitään vikaa. Ahdistus ja stressi ovat aivan normaaleja reaktioita epänormaaliin tilanteeseen.”
Oma punkka, oma rauha
”Kymmenen minuuttia! Tulkaa kymmenen minuutin kuluttua, niin tupa on siisti.”
Toinen jääkärikomppania on kolmea ja puolta viikkoa vaille valmis. Vielä loppusota ja viimeinen Cooperin testi, ja sitten on inttivuosi ohi. Tässä vaiheessa tuvat eivät enää ole joka hetki tarkastuskunnossa, mutta siistiytyvät kyllä, kun pojat panevat hösseliksi. Naisten tupa on samalla käytävällä ja hiukan paremmassa kuosissa, vaikka kaapit lenkottavat auki sielläkin.
”Sanon aina näille, että kun palaatte siviiliin, siivotkaa suunne.”
Yhteen oveen on teipattu paperiarkki, jossa lukee: Punnerra perkele!
”Sanon aina näille, että kun palaatte siviiliin, siivotkaa suunne”, Paavo hymähtää.
Tuvassa on kaksitoista varusmiestä, on ollut joskus neljätoistakin. Tulee hetkiä, jolloin tupakaverit lähinnä ärsyttävät. Ja toisia, jolloin he tuntuvat toiselta perheeltä.
”Kun alkaa hajottaa, vierustoveri todennäköisesti tuntee samaa. Aina saa vertaistukea, kun sanoo kaverille, että nyt ei jaksa”, korpraali Jami Laasio kertoo.
Upseerikokelas Milo Mutkan mukaan tuvasta löytyy aina myös pieni pala yksityisyyttä.
”Kun menee omaan punkkaan ja laittaa kuulokkeet päähän, kukaan ei tule häiritsemään ilman oikeaa asiaa.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/paavokanny.jpg?itok=gQYbTMyZ)
Jääkärikomppanian palvelusvuoteen on osunut monenlaista. Koronatilanteen takia varusmiehet eivät ole päässeet viikonloppulomille, vaan rytmi on ollut neljä viikkoa palvelusta, kaksi viikkoa vapaata.
Sitten alkoi Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Kun Paavo käy varusmiesten kanssa kahvilla, jossain vaiheessa keskustelu kääntyy aina siihen.
”On se saanut ajattelemaan, että tämän takia minä täällä harjoittelen. Sitä haluaa puolustaa omaa isänmaata”, Jami Laasio sanoo.
Paikka, jossa ei kiusattaisi
Monta kertaa Paavo miettii varusmiehen kanssa inttikaveruuden pelisääntöjä. Sitä, että on vain katsottava porukasta joku, jonka kanssa saattaisi syntyä juttua.
Pyydä hänet kävelylle tai sotilaskotiin. Kerro hänelle jokin asia elämästäsi. Usein siitä seuraa, että hän kertoo sinulle jonkin asian omasta elämästään. Niin Paavo neuvoo.
”On suurinta yksinäisyyttä, kun on seurassa yksinäinen.”
”On kova paikka, jos omasta tuvasta ja joukkueesta ei tunnu löytyvän kavereita. On suurinta yksinäisyyttä, kun on seurassa yksinäinen.”
Alakoulussa kaverit jättivät Paavon porukan ulkopuolelle.
”Koska olin lihava ja huono urheilussa”, Paavo sanoo.
Yläkouluun mennessä Paavo oli hoikistunut ja alkanut urheilla, mutta kiusaaminen jatkui.
”Koska minulla oli finnejä ja sain kokeista hyviä numeroita.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/paavokitara.jpg?itok=EfEFnkhe)
Välillä Paavo selvisi eristämisestä paremmin, välillä huonommin. Äiti oli tärkeä ja läheinen. Isäpuolen kanssa välit eivät olleet aina helpot, mutta kotona oli perusturvallista ja Paavo sai harrastaa.
”Olin yksinäinen, mutta en syrjäytynyt.”
Paavo kasvoi pääkaupunkiseudulla. Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen, lapsena Paavon ainoa kontakti seurakuntaan oli päiväkerho. Rippikoulu muutti kaiken.
”Huomasin, että hyvänen aika, täällä on minun ikäisiäni ihmisiä, ja he hyväksyvät minut joukkoon.”
”Teen ihan hirveän paljon töitä sen eteen, että ketään ei kiusattaisi.”
Vuonna 2002 Paavo vihittiin papiksi. Pitkään hän teki nuorisotyötä, kunnes kaksi vuotta sitten aloitti Kaartin jääkärirykmentin sotilaspappina Santahaminassa.
”Suurin missioni on rakentaa paikkaa, jossa jokainen kelpaa sellaisena kuin on. Teen ihan hirveän paljon töitä sen eteen, että ketään ei kiusattaisi.”
Keskity siihen, mihin voit vaikuttaa
Ihmissuhdemurheita Paavo pääsee hoitamaan usein. Tupakaverien lisäksi varusmiestä voi ahdistaa parisuhde, ehkä tyttö- tai poikaystävän kanssa kehkeytynyt riita. Sellaisia on hankala selvittää, jos koronarajoitusten takia saarelta ei pääse edes iltalomille.
Varusmiesten parisuhteita koettelevat samat asiat kuin muuallakin. On mustasukkaisuutta ja pettämistä. Siihen päälle tulevat väärinkäsitykset, kun siviilissä elävä puoliso ei ymmärrä intin käytäntöjä. Jos kumppani ei voi vastata puheluihin kesken harjoituksen, hän ei vain voi.
Joskus Paavolle tulee melkein vastustamaton tarve sanoa, että anna tänne sen tyttö- tai poikaystävän numero, niin minä soitan hänelle.
”En sentään niin tee, mutta monesti ehdotan, että mitäs jos lähestyt kumppania valkoisen lipun kanssa. Kun lakkaat hyökkäämästä, toinenkin useimmiten lakkaa. Sen jälkeen pääsette käsittelemään asioita.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/10197rok_paavoranta.jpg?itok=z-gRlpkr)
Parisuhteita on varuskunnan sisälläkin.
Oppilas korpraali Siiri Jokinen ja kaartinjääkäri Valtteri Helminen seurustelivat jo ennen varusmiespalvelukseen lähtemistä. Sattuman kauppaa molemmat päätyivät tiedustelijoiksi ja vierekkäisiin tupiin.
Valtterin mielestä se on tuntunut hyvältä, tyttöystävältä on saanut vertaistukea. Siiri olisi toivonut, että he olisivat olleet eri joukkueissa.
”Harmittaa, että tulen purkaneeksi huonot fiilikset Valtteriin. Siitä olen puhunut pastorillekin”, Siiri kertoo.
Valmiita ratkaisuja Paavo ei ole antanut, mutta jo puhuminen on auttanut. Samoin tieto, että pastorilta asiat eivät lipsahda muiden korviin.
”Paavo ehdotti, että koettaisin metsässä keskittyä asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan.”
Myös Valtteri on käynyt Paavon puheilla, mutta eri syystä. Hän on miettinyt yhdessä Paavon kanssa, mikä auttaisi, kun metsäkeikat ahdistavat.
”Paavo ehdotti, että koettaisin metsässä keskittyä asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan. Meillä tiedustelijoilla on aina puukot matkassa. Kun vuoleskelen jotain, saan ajatukset pois räntäsateesta ja märistä vaatteista”, Valtteri kertoo.
Niinkin yksinkertaista voi apu olla.
Suurin osa voi hyvin
Toisinaan tulee aikoja, jolloin Paavosta tuntuu, että pahoinvointi räjähtää silmille.
Kun koronatilanne oli vaikeimmillaan, osa varusmiehistä joutui majoittumaan metsään. He olivat äskettäin palveluksensa aloittaneita ja kaikkea muuta kuin tottuneita telttaoloihin. Silloin moni pyysi päästä Paavon juttusille. Kun aika on varattu, Paavon huoneeseen saa poistua vaikka kesken harjoituksen.
Vaikeita paikkoja ovat olleet myös palvelukseen kuuluvat tiukat testit ja kokeet. Marssit, valvominen ja tehtäviin keskittyminen väsyttävät ruumiin ja sen mukana mielen.
”Enkä minä tiedä, miksi parisuhteita menee välillä enemmän poikki tai useammalta varusmieheltä kuolee läheinen lyhyen ajan sisällä. Jostain syystä näitä tapauksia tulee ryppäissä.”
”Moni koulusta, kuten lukiosta, tuleva nuori on tosi väsynyt jo valmiiksi.”
Sen Paavo on huomannut, että suurin osa varusmiehistä voi tosi hyvin. He pärjäävät tehtävissä ja ystävystyvät tupakavereiden kanssa.
”Sitten on heitä, joille kertyy kuormaa. Heitä tuntuu olevan koko ajan enemmän. Esimerkiksi moni koulusta, kuten lukiosta, tuleva nuori on tosi väsynyt jo valmiiksi, kun koronarajoitukset ovat vieneet opiskelusta kaiken kivan. Jäljellä on vain pänttääminen.”
Ehkä tyypillisin Paavon asiakas on varusmies, joka tulee kertomaan, että koko inttiajan on tuntunut pahalta. Uni on koko ajan huonompaa, herääminen vaikeampaa. Ruoka ei maistu.
Kun siihen päälle tulee ero tyttö- tai poikaystävästä, enää ei vain kestä.
”Joidenkin tilanne on niin huolestuttava, että ohjaan heidät saman tien terveysasemalle. Siellä he sitten täyttävät testilomakkeita. Usein tulokseksi tulee masennus.”
On tapahtunut vakavampaakin. Paavo muistaa useamman nuoren, joka on mennyt psykoosiin kesken palveluksen. Äkkiä häneen ei vain ole saanut mitään kontaktia tai hän on alkanut käyttäytyä holtittomasti. Joskus ei auta kuin lähteä nuoren kanssa psykiatrian päivystykseen.
Viimeinen vaihtoehto
Kaapista löytyvät välineet ehtoollisen jakamiseen vaikka metsässä. Pullo ehtoollisviinille, metallinen rasia öyläteille.
Pöydällä on krusifiksi, hyllyssä Raamattu ja virsikirjoja. Huoneeseen tulija joko huomaa ne tai sitten ei.
Hengellisistä asioista varusmiehet tulevat puhumaan harvoin, uskonnon harjoittamisesta useammin.
”Kaikkien uskontojen uskonnonvapaus on asioita, joiden puolesta minä täällä taistelen.”
Muslimivarusmiesten kanssa Paavo on keskustellut uskontoon kuuluvista rukoushetkistä, sianlihattomasta ruokavaliosta, Ramadan-ajan paastosta ja parran ajamisesta.
”Suurin osa heistä päätyy siihen, että varusmiespalvelus rinnastuu sotapalvelukseen. Palveluksessa ollessa uskontoa harjoitetaan silloin, kun se on mahdollista.”
Tammikuussa Santahaminassa aloitti palveluksen noin 800 varusmiestä. Heidän joukossaan puhuttiin 25 eri äidinkieltä.
”Kaikkien uskontojen uskonnonvapaus on asioita, joiden puolesta minä täällä taistelen.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/paavooylatti.jpg?itok=ltfcC5wZ)
Toisinaan Paavon huoneessa nousee puheeksi myös se kaikkein isoin kysymys. Onko kenelläkään oikeutta ampua toinen ihminen kuoliaaksi?
Siihen Paavolla on valmiina kolmen kohdan vastaus.
Yksi: Suomessa on Puolustusvoimat. Niitä ei ole rakennettu hyökkäämään vaan puolustautumaan hyökkäystä vastaan.
Kaksi: Aseellinen puolustautuminen on ehdottomasti viimeinen vaihtoehto sen jälkeen, kun kaikki diplomatian ja neuvottelun keinot on käytetty.
Kolme: Puolustusvoimat tottelee vain laillista, demokraattista esivaltaa.
”En luota ihmisiin niin paljon, että uskaltaisin olla ilman Puolustusvoimia.”
Silti mikään kolmesta kohdasta ei muuta itse perusasiaa.
”Puolustusvoimien tarkoitus on kouluttaa nuoret niin, että he tarvittaessa tappavat ihmisen. Olen tappavan organisaation palveluksessa”, Paavo sanoo.
Pahaltahan se tuntuu, hirvittävän pahalta. Kun on se viides käskykin. Älä tapa.
”Mutta olen inhorealisti. Niin kauan kuin ihminen on ihminen, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. En luota ihmisiin niin paljon, että uskaltaisin olla ilman Puolustusvoimia.”
Ja onhan Paavo paitsi pappi myös sotilas. Häntä koskevat samat vaatimukset kuin muitakin sotilaita.
Viimeksi Paavo juoksi Cooperin testissä 3 000 metriä 12 minuutissa. Lihaskuntotestissä hän punnersi, teki vatsalihaksia, kantoi taakkaa ja hyppäsi vauhditonta pituutta. Ne Paavo suorittaa joka vuosi, samoin kuin ampumatestin, suunnistustestin ja pitkän marssin joko hiihtäen, pyörällä tai jalkaisin.
”Jos sota syttyisi, tekisin papin tehtäviä, mutta asetta minäkin silloin kantaisin. Tosin sotilaspappina saisin ampua vain itsepuolustukseksi. Geneven sopimukset säätävät niin.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/paavovoimailu.jpg?itok=gdrfibrp)
Huutaminen on huonoa käytöstä
Paavon kolmesta lapsesta vanhin aloittaa varusmiespalveluksensa Santahaminassa heinäkuussa 2023.
”Suomessa on kaksi mahdollisuutta suorittaa lakisääteinen asevelvollisuus: siviilipalvelus tai varusmiespalvelus. Poika valitsi varusmiespalveluksen. Luonnolliselta elämän jatkumolta se tuntuu.”
Jos asiat menevät suunnitelmien mukaan, Paavo itse lähtee syksyllä 2023 puoleksi vuodeksi Libanoniin rauhanturvajoukkojen sotilaspapiksi.
”Saa poika olla puoli vuotta rauhassa niin, ettei isi ole samassa varuskunnassa.”
Oman varusmiespalveluksensa Paavo aloitti Säkylässä 1995, samana vuonna, jolloin Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden. Sotilaspapin hän näki alokaskaudellaan kerran. Tämä piti oppitunnin, jolla hän kertoi, että hänellä on kolme tytärtä ja harrastuksena pistooliammunta. Että varusmiesten ei sitten kannata kiinnostua tyttärien asioista.
”Oli se erilaista. Jos vuonna 1995 olisin mennyt sanomaan, että nyt minä en tahdo jaksaa tätä inttiä, minulle olisi huudettu, että taakse poistu.”
”1990-luvulla vielä ajateltiin, että huutaminen on osa koulutusta. Nyt ajatellaan, että se on huonoa käytöstä.”
Aika oli kuitenkin muuttumassa. Suomen silloista kultajoukkuetta valmensi Curt Lindström, joka huolehti myös pelaajien henkisestä hyvinvoinnista. Paavo arvelee, että Puolustusvoimissa samaa alkoi tapahtua vuosituhannen vaihteessa.
”1990-luvulla vielä ajateltiin, että huutaminen on osa koulutusta. Nyt ajatellaan, että se on huonoa käytöstä.”
Se tuntuu tulevan varusmiehen isästä hyvältä.
Tämän ajan nuoren miehet ovat myös parempia puhumaan asioistaan kuin isänsä, vaikka siellä ne vanhat miehisyyden mallitkin vielä elävät, sitkeät pirulaiset. Sellaiset, että nyt ollaan miesten koulussa, ja siellä ei saa olla heikko.
Myös oppilas korpraali Siiri Jokinen on huomannut varusmiesaikanaan, että murheista puhuminen sujuu naisilta luontevammin.
”Moni miehistä tulee inttiin sellaisella fiiliksellä, että mies ei valita, miehen pitää olla kova”, Siiri kertoo.
Paavolla on tapana sanoa siihen, että enemmän seurauksia on sillä, jos ihminen ei ota apua vastaan ja romahtaa.
”Jos mieli rikkoutuu, en ainakaan minä pysty lupaamaan, tuleeko se ikinä ehjäksi.”
Onnistumisen mitta
Santahaminan varusmiehet ylistävät sotilaspastoriaan ainakin selän takana, elleivät kasvotusten. Esimerkiksi näin:
”Pastori on semmoinen tuki ja turva, elämänterapeutti. Hänelle uskaltaa puhua, kun hän ei tuomitse mistään.”
”Kun me puhutaan huolista kavereiden kesken, tosi moni sanoo, että ota yhteyttä pastoriin. Siviilissä ehkä leimataan, jos käy puhumassa asioistaan vaikka psykologille. Täällä ei pidetä mitenkään häpeällisenä, että käy pastorin luona.”
”Joku voi olla skeptinen, kun menee ensimmäisen kerran puhumaan vanhemmalle miehelle, mutta palaa sitten uudestaan.”
Paavo ei kommentoi kehuja sen kummemmin, mutta hyvältä ne tuntuvat.
”Ihmisestä tässä työssä on kyse, ihmisen suunnattomasta arvostamisesta”, hän sanoo.
”Siihen suuntaan minä pyrin, että ihminen rohkaistuisi pitämään itsestään huolta.”
Sotilaspapin työn tuloksellisuutta on vaikea mitata. Mikä edes voisi olla onnistumisen tai epäonnistumisen mittari, kun työkenttänä on ihmisen mieli?
”Siihen suuntaan minä pyrin, että ihminen rohkaistuisi pitämään itsestään huolta. Minua ei kiinnosta, suorittaako nuori lopulta intin vai sivarin. Aivan sama, kunhan hän ei mene rikki.”
Sitten Paavo keksii työlleen ainakin yhden mittarin. Se osuu siihen hetkeen, kun keskustelutuokio on ohi, varusmies lähtee papin huoneesta ja painaa oven kiinni.
”Jos hänellä silloin on parempi olo kuin tullessaan, voi kai sanoa, että olen onnistunut työssäni.”
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2022.
