Kuvat
Jouni Porsanger
”Nuorena Anu oli hirveän varautunut. Ei häntä ollut pidetty sylissä, kosketus oli hänelle uutta. Vakuutin, että vaikka ujo olenkin, minussa on paljon hyvyyttä, kun vain saan sen ulos. Anu uskoi”, Topi Pentikäinen sanoo. Yhdessä pari on ollut vuodesta 1965.
”Nuorena Anu oli hirveän varautunut. Ei häntä ollut pidetty sylissä, kosketus oli hänelle uutta. Vakuutin, että vaikka ujo olenkin, minussa on paljon hyvyyttä, kun vain saan sen ulos. Anu uskoi”, Topi Pentikäinen sanoo. Yhdessä pari on ollut vuodesta 1965.

Keramiikkataiteilija Anu Pentik, 80, ei tahdo jättää elämättä yhtäkään elämänsä tuntia tai minuuttia. Itsensä epäilyyn hän ei tuhlaa enää sekuntiakaan. Varma hän oli myös 57 vuotta sitten, kun tutustui puolisoonsa Topiin. ”Ilman Topia minä en olisi minä. ”

Elä jokainen päivä, tuntikin. Elä huonokin päivä, itke jos itkettää, mutta älä lakkaa tuntemasta, älä ikinä elämästä.

Käytä hyvin jokainen ihmeellinen minuutti, jolloin olet hereillä ja elossa, etkä esimerkiksi kuollut tai unessa.

Siinäpä Anu Pentikin, 80, elämänohje. Kuulostaa ehkä juhlalliselta ja hiukan vaativalta, mutta ei ole. Tai ainakin sitä pystyy noudattamaan yksi ihminen: Anu Pentik.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Anu ei halua jättää vuorokaudesta elämättä sekuntiakaan. Siksi hän nukahtaa joka ilta kirja kädessä, telkkari ja kaikki valot päällä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”En vain malta lopettaa lukemista enkä uutisten katsomista. Haluan elää viimeiseen sekuntiin asti, kunnes naks, uni vie.”

Uni vie yleensä Kymmenen uutisten jälkeen, mutta koska Anulla on kiire elää äkkiä lisää, hän herää joka aamu kello 4.30.

Herättyään Anu katsoo ulos makuuhuoneensa seinän kokoisista ikkunoista. Niistä näkyy Kitkajärvi ja pohjoinen taivas, teeriä, metsoja, poroja, revontulia.

”Yritän huomata aamun. Oikein nautiskella. Tajuta, että ooh, olen taas tänäänkin heräämässä.”

Kun Anu lähtee ajamaan kohti keramiikkatehdastaan, Topi-puoliso jatkaa unia omassa makuuhuoneessaan.

Työpäivänsä Anu aloittaa aamuviideltä. Kun hän on tyhjässä tehdashallissa yksin, koittaa päivän paras sekunti: hän avaa keramiikkauunin. Jos esineet tulevat uunista ulos ehjinä ja oikeanvärisinä, Anu huutaa ilosta ääneen.

Tehdastaan Anu kutsuu leikkimökikseen. "Jos esine menee uunissa pilalle, mutisen että himputin pee. Sitten yritän uudestaan."
Tehdastaan Anu kutsuu leikkimökikseen. "Jos esine menee uunissa pilalle, mutisen että himputin pee. Sitten yritän uudestaan."

Valmis hulluihin koiranpäihin

Aika on keramiikkataiteilija Anu Pentikille kultaa. Sen huomaa heti kätellessä.

”Neljäkö tuntia meillä on aikaa jutella?” Anu tarkistaa.

”Ehdottaisin päivän ohjelmaksi tätä: Haluaisin esitellä elämäni kolme rakkainta paikkaa. Ne, joiden kesken energiani jaan. Ykkönen on tämä tehdas. Kakkonen on koti. Topi kuuluu kotiosioon. Kolmonen on remontoimamme hirsitalo, Timisjärvi. Tehtaalla syömme lohikeittoa, kotona on kahvit, Timisjärvellä vähän jotain makeaa. Miltä kuulostaisi?”

Ihanalta, ja siltä, että tämä keijumaisen pieni, pehmeällä ja hiljaisella äänellä puhuva nainen hallitsee tätä päivää eikä päivä häntä.

Jokaiselle naivistiselle koiralle Anu tekee eri ilmeen. ”Huvittelen näin. Minulla on tällainen koiravälivaihe.”
Jokaiselle naivistiselle koiralle Anu tekee eri ilmeen. ”Huvittelen näin. Minulla on tällainen koiravälivaihe.”

Nyt ollaan Posiolla, Anun vuonna 1971 perustamassa keramiikkatehtaassa. Pöydällä on rivi savisia koiranpäitä. Koiransa Anu otti uunista tänä aamuna ja oli hilkulla huutaa täysillä jeeee, mutta ei sitten huutanutkaan, sillä paikalla oli muita.

”Olisivat pitäneet minua hulluna. Vaikka toisaalta, kato näitä mun koiria. Nämäkin ovat aivan hulluja. Tällaisia hulluja koiranpäitä nykyään tehdä pamauttelen. Nuorempana en olisi ikinä uskaltanut. Silloin piti olla niin tosissaan, niin pentik-design.”

Urallaan Anu on saavuttanut kunniatohtorin arvon, Pro Finlandia -mitalin ja muotoilun valtionpalkinnon. Pentikin kahvikupit tunnistaa lähes jokainen suomalainen, ja perheyrityksestä on kasvanut yksi maan menestyneimmistä.

”Hukkasin paljon energiaa siihen, että yritin näyttää, kuinka hyvä olen.”

Mutta pitkään Anu tunsi olevansa kouluttamaton askartelunohjaaja Kuusankoskelta, sillä kouluttamaton askartelunohjaaja Kuusankoskelta hän oli.

”Vuosia olin epävarma. Hukkasin paljon energiaa siihen, että yritin näyttää, kuinka hyvä olen. Näyttelin pärjäämistä itsellenikin. Ymmärrätkö? Sinunkin kollegasi, kun ne kysyvät, mitä teet, ja sinä kysyt niiltä. Ja sitten te kaikki vastaatte, että hyvin menee, ei mitään ongelmaa. Vaikka kuitenkin on. Kaikilla on”, Anu sanoo.

”Vasta nyt olen sen ikäinen, että en käytä voimavarojani enää minkäänlaiseen näyttämiseen. Uskallan viimein olla vain minä. Sellainen rehellisyys antaa hirveästi energiaa muuhun. Ja energiaahan minulla riittää. Siksi ihmiset väsyvät kanssani.”

Topikin?

”Sitä sinun pitää kysyä Topilta. Mutta tiedän minä senkin, miltä tuntuu, kun energiaa ei ole. Kun tuntuu siltä, että seis maailma, haluan täältä pois.”

Anulla ja Topilla on kotitalossa omat puolet, mutta keittiössä he tapaavat ja syövät yhdessä joka ilta.
Anulla ja Topilla on kotitalossa omat puolet, mutta keittiössä he tapaavat ja syövät yhdessä joka ilta.

Olen Milanossa, tarvin breikin

Silloin, kun Anu Pentikiltä loppui hetkellisesti Anu Pentikin energia, hän oli 35-vuotias.

Lapset Raisa ja Pasi olivat pieniä, yrityksellä taloushuolia. Anu oli kaikkeen väsynyt. Siihenkin, että poseerasi lehdistölle Pentikin keulakuvana itse suunnittelemissaan nahka-asusteissa, muhkuraisten kynttilänjalkojen ja Lapin lumen keskellä.

”Olin työmatkalla Helsingissä, ja piti lentää kotiin. Tajusin, etten pysty. Kysyin, mihin lähtee seuraava lento, ja ostin lipun Milanoon. Milanosta soitin Topille, että kuule, mä tarvin nyt tämmöisen breikin.”

Topi vastasi, että ole niin kauan siellä, että tiedät, kuka olet. Ja tule sitten kotiin.

”Kun on kaikkien palvelija, kadottaa sen, mitä itse on.”

Milanoon saavuttuaan Anu käveli puistoon, riisui vaatteensa, levitti nurmikolle kartan ja istui alasti sen päälle.

Hetken päästä luokse tuli poliisi, joka pyysi kohteliaasti, että rouva pukisi vaatteensa. Anu puki.

”Teollani todistin itselleni, että minä voin olla minä. Että voin olla mitä vain ja kaikkea. Ja niin minä tosiaan sitten olin. Osoitin, että ihminen voi tehdä mitä tahansa, kunhan ei tee pahuutta. Sen jälkeen tuska meni pois.”

Näin jälkeenpäin Anu arvelee, että väsyi, koska yritti miellyttää liikaa. Suunnitella tuotteita, jotka miellyttäisivät markkinointia, asiakkaita, läheisiä, puolituttujakin.

”Kun on kaikkien palvelija, kadottaa sen, mitä itse on.”

Loppuloman Anu kierteli vaatteet päällä Milanon gallerioissa ja söi ihania ruokia. Viikon päästä hän palasi kotiin.

Tanssilavan ainut enkeli

Kun tehdas on kierretty ja on aika lähteä ajamaan toiseksi rakkaimpaan paikkaan, Anu sanoo:

”Soitetaas Pentikäiselle.”

Pentikäinen on Anun puoliso Topi Pentikäinen, 80, ja vaikka Topi kuuluu kotiosioon, hän hyppää nyt kyytiin tehtaan toimistolta, jossa on ollut aamun hoitamassa firman asioita. Kintereillä seuraavat unkarinvizslat Bella, Piko ja Lila. Ilman koirakolmikkoa Topi ei liiku mihinkään.

Alun perin Pentikäiset muuttivat vuonna 1969 Kuopiosta Posiolle, koska Topi sai viran liikunnanopettajana.

”Sitten totesimme yhteistuumin, että jätän opettajan työni ja alamme pyörittää yhdessä firmaa. Muuten olisi tullut avioero", Topi sanoo, sillä hänkin on jo siinä iässä, jossa puhutaan rehellisesti.

”Sitkeydellään ja omaperäisyydellään Topi minut hurmasi ja omakseen väsytti.”

Rakkaus alkoi Kuilun Paviljongin tanssilavalta, Siilinjärveltä. Oli kesä 1965, kuopiolainen Topi oli juhlatuulella ja päätti hypätä ensimmäiseen bussiin, joka veisi tanssilavalle. Bussi vei Siilinjärvelle. Lavalle oli suuntaamassa myös Anu, joka oli tehnyt juuri itselleen uuden neulepuvun.

”Lyhyt valkoinen hame, kudottu, aika tiukka. Sitä neulepukua läksin sitten ulkoiluttamaan”, Anu sanoo.

Miehet seisoivat tanssisalin seinustalla, naiset toisella puolella. Vaikka salissa oli hämärää, yksi nainen rivistä erottui.

Yksi valkoisessa puvussaan.

”Ei kukaan muu. Ei siellä ollut kuin yksi enkeli vain”, Topi muistaa.

Topi käveli Anun luo ja pyysi tanssiin.

”Jotain tervapastillia Topi siinä söi ja jutteli ihan outoja. Sitkeydellään ja omaperäisyydellään hän minut hurmasi ja omakseen väsytti. Normaalin miehen kanssa en olisi varmaan pystynyt elämäänkään. Eikä normaali minun. Rakkaus tuli kuin pommi, ei siinä emmitty. Kolmen viikon päästä olimme kihloissa.”

Sellainen varmuus on ihme. Koko 57-vuotisen suhteen ajan Anu ja Topi ovat yrittäneet ymmärtää, mitä kohdatessa tapahtui, mutta kumpikaan ei ymmärrä.

”Rakkaudessa on kyse selittämättömästä. Siitä, että sielut resonoivat”, Topi sanoo.

Anu selittää selittämättömän näin:

”Ilman Topia minä en olisi minä.”

Topi muistaa ensimmäisen yhteisen elokuun saaressa Kallavedellä. Siellä hän näki ensimmäistä kertaa Anun tekevän savitöitä. Anu kaivoi perunapellosta savea ja teki makkaratekniikalla muutaman kipon. Rantakivistä Anu rakensi ojaan pienen puupolttouunin, jossa kovetti kipot.

”Se oli kohtalonomainen näky. Ajattelin, että tuollainen minulla nyt on. Utelias, leikkivä, vähän outo kihlattu. Ihana.”

”Kuusivuotiaana jouduin ottamaan vastuun kodista, pikkuveljestä, isästäkin. En ole siitä pahoillani, sillä se teki minusta minut.”
”Kuusivuotiaana jouduin ottamaan vastuun kodista, pikkuveljestä, isästäkin. En ole siitä pahoillani, sillä se teki minusta minut.”

Anun puoli ja Topin ja koirien puoli

Anun ja Topin kotitalo nousee niemen kärjessä. Ympärillä aaltoilee Kitkajärvi.

Heti kun astutaan eteiseen, Anu tekee asiat selviksi.

”Talossamme on kaksi puolta: minun puoli ja Topin puoli. Topi ei tykkää nukkua valoisassa ja minä tykkään. Minä taas en tykkää nukkua koirien kanssa enkä pidä koirankarvoista. Minun puoleni on karvaton puoli.”

Topi asuu talon vanhassa hirsiosassa, Anu modernissa uudisosassa. Huoneistoja yhdistää käytävä. Anun puolella on myös ateljee ja keittiö, jossa pari syö joka ilta yhdessä tasan kuudelta. Välillä Anu piipahtaa Topin takkahuoneen sohvalla katsomassa hänen vieressään Netflixistä Maailman erikoisimmat kodit -sarjaa.

Kun pari 15 vuotta sitten muutti taloon, he kyllä yrittivät asua kuten parien oletetaan. Topi hommasi silmälaput ja pimennysverhon Anun lasiseinäiseen makuuhuoneeseen ja yritti nukkua vaimonsa vieressä.

Kaksi vuotta hän yritti. Ja nukkui huonosti.

”Topi ei kestänyt valoa enkä minä niitä rumia verhoja”, Anu sanoo.

Anun energia on Topista ihanaa ja niin kuluttavaa, että välillä Topin on päästävä yksin erämaahan.

Nyt Topi nukkuu omassa pimeässä makuuhuoneessaan kolmen 25-kiloisen lintukoiransa kanssa. Jokaisella koirista on hänen sängyssään oma vakipaikkansa. Yksi on pään puolella, toinen sivulla, kolmas Topin jalkopäässä. Välillä Topille tulee koirien läheisyydestä aamuyöstä sellainen hiki ja ahdistus, että hän pakenee koiria takkahuoneeseen.

”Mutta aina minä niille sanon, että kyllä minä teitä kovasti rakastan. Joka päivä sanon. Noiden kanssa minä Lapissakin reissaan. Pohjois-Lappi on minulle intohimo, jotain samaa kuin Anulle savi.”

Topi ja koirat vaeltavat Pohjois-Lapin erämaassa joka vuosi 10-15 viikkoa. Yksi syy irtiottoon on Anun energia.

”Anu on ihan poikkeuksellinen, energiamyrsky. Energia räjähtää hänessä kuin atomipommi ja leviää kaikkialle ja laskeutuu kauneudeksi. Hän on ihminen, joka jakaa energiaa.”

”Ja vetää sitä muista”, Anu lisää.

”Enemmän jaat. Mutta totta on sekin, että sama energia, jota sinussa rakastan, on välillä kuluttavaa. Välillä minun on päästävä siitä energian painolastista pois.”

Järjestely toimii. Se, että Anu ja Topi antavat toisilleen vapauden olla erillisiä, on tehnyt heistä läheisiä.

Kodin portaiden ylätasanteella on ateljee, jossa Anu jatkaa töitään joka ilta. "En millään malttaisi nukkua illan ja aamun välissä. Odotan niin seuraavaa työpäivää."
Kodin portaiden ylätasanteella on ateljee, jossa Anu jatkaa töitään joka ilta. "En millään malttaisi nukkua illan ja aamun välissä. Odotan niin seuraavaa työpäivää."

Lapsi, josta tulee pikkuaikuinen

Oli kiirastorstai vuonna 1949. Kuusivuotias Anu, silloin vielä Anneli, kuunteli Osmo-veljen kanssa radiosta Markus-sedän Lastentuntia.

Silloin isä tuli kotiin. Kädessään isällä oli äidin vihreä takki, kettupuuhka ja pussi, jossa oli kaksi appelsiinia.

Äiti ei tule enää kotiin, isä sanoi ja antoi appelsiinit lapsille.

”Säälin isää niin, että halusin olla hänelle se vaimo, joka kuoli.”

Siihen asti Anu oli ollut Kuusankosken kauneimmin puettu lapsi, hemmoteltu ja huoleton. Ei ollut enää. Äiti oli kuollut synnytyksen jälkeiseen komplikaatioon.

”Isä sanoi, että sinusta tulee nyt talon uusi äiti ja emäntä. Säälin isää niin, että halusin olla hänelle se vaimo, joka kuoli.”

Anu ja isä hokivat toisilleen, että kyl myö selvitään. Anu opetteli keittämään kaurapuuroa ja läskisoosia. Kun hän tajusi, miten työläs urakka kodin siivous on, hän kutsui naapurin lapsia luokseen leikkimään uusia jännittäviä leikkejä, kuten keittiönsiivousleikkiä.

”Olin sillä tavalla kiero. Minusta tuli jo lapsena pikkuaikuinen. Toisaalta ehkä siksi minusta on tullut näin aikaansaava. Menetin jotain, mutta samalla sain mielikuvituksen lahjan.”

Siivotessa pienen Anun mielessä pyöri mielikuvituselokuvia, hiukan prinsessaruususmaisia, joissa oli myös ripaus romanttista Tanssi yli hautojen -leffaa. Niihin hän pakeni ikäväänsä.

Aina kun asiat ovat olleet huonosti, Anu on kuvitellut niitä paremmiksi. Vaikka firma olisi ollut konkurssin partaalla, hän on kuvitellut ihania asioita, näyttelyitä, onnistumisia.

”Usein nukahdan siihen, että mielikuvittelen jotain oikein ihanaa. Nyt kuvittelen uutta näyttelyä. Aihe voisi olla miehen itku. Olen miettinyt paljon sitä, miksi miesten on niin vaikea itkeä”, Anu sanoo.

”Vaikka Topi kyllä osaa itkeä. Ja suuttua. Itse suutun harvoin. Jos suutun, minua on loukattu niin pahasti, että en anna anteeksi ikinä.”

Koska äiti oli kuollut synnytykseen, Anu pelkäsi oman esikoisensa synnyttämistä. Topi lupasi tulla tueksi. Hän oli 1960-luvulla Kuopion ensimmäinen mies, joka tuli vaimonsa synnytykseen mukaan.

Pötkö savea automatkallekin mukaan

Hiljattain Topi kysyi Anulta, onko Anu tiedostanut, että perheen elämä on pyörinyt hänen ja saven ympärillä 90-prosenttisesti.

Ei, vaan 80-prosenttisesti, Anu vastasi.

Se on Anun rehellinen arvio. 90 prosenttia olisi hänestä yläkanttiin, 70 olisi kaunistelua. Se on Anulle selvää, että avioliiton kolmas osapuoli on ollut savi.

”Minä vain rakastan savea. Pitkille automatkoillekin otan aina pötkön savea mukaan ja muovailen. Shanghain-lennolle otin mukaan 10 kiloa savea. Ja kun menen arkkuun, haluan savipötkön mukaani sinnekin. Ei mene aika sitten sielläkään hukkaan.”

Lapsista tuli tosi hyviä, vaikka elivätkin makkaralla, jätskillä ja pakastekanalla.

Kun lapset olivat pieniä, Anulla saattoi olla vuodessa 200 matkapäivää.

”Topi oli lapsille isä ja äiti”, Anu sanoo.

”En sanoisi ihan niinkään. Mutta vuosia elimme ikävässä”, Topi sanoo.

”Olen onnellinen, että lapsista tuli silti täyspäisiä”, Anu sanoo.

”Tosi hyviä tuli. Vaikka elivätkin lapsuutensa kanssani makkaralla, jätskillä ja pakastekanalla”, Topi sanoo.

”Aina kun palasin työreissulta, toin Helsingin Kauppahallista sisäfilettä ja kokkasin perheelle juhlaruuat. Sinä olit lasten turva. Mutta hei, haluaako valokuvaaja vielä sen kuvan myös Topin puolelta? Jos haluaa, Topi menee nyt ottamaan ne kamalat koiraviltit sieltä sohvilta pois. Menee panemaan sen kuntoon nyt. Aikaa on tunti. Ehditään Timisjärvellekin sitten.”

Jokainen tunti on arvokas. Jokainen minuutti ja sekunti.

Timisjärven hirsitalon remontointi oli alun perin Anun haave. Lopulta Topikin innostui.
Timisjärven hirsitalon remontointi oli alun perin Anun haave. Lopulta Topikin innostui.

Sikari soutuveneessä

Anu poksauttaa auki kuohuviinipullon, sillä aikataulussa on pysytty ja nyt ollaan Timisjärvellä.

Timisjärvi on 1800-luvulla rakennettu entinen ränsistynyt porotila, jonka Topi kymmenen vuotta sitten halusi ostaa ja kunnostaa. Anu sanoi ensin ei ja sitten kyllä. Remontti oli kallis, mutta tuntui tärkeältä kotiseututyöltä. Nyt hirsitalo toimii näyttely- ja juhlatilana.

”Tuossa on minun ja Anun sikaripiste”, Topi sanoo ja osoittaa sohvanurkkausta.

Sikari on yhteinen pieni nautinto. Ja yksi syy, jonka vuoksi Anu ja Topi viettävät lauantaisin SSS-hetkeä.

SSS-hetki tarkoittaa saunaa, seurustelua ja sikaria. Hetki alkaa saunomisella tasan kolmelta, ja sitä vietetään kahdestaan joka lauantai. On vietetty kymmenen vuotta. Anu tekee töitä lauantaisinkin, mutta SSS:n vuoksi hän lähtee tehtaalta jo puoli kolmelta.

”Tärkeintä rakkaudessa on minusta kunnioitus. Siinä me kilpailemme.”

”SSS:ssä puhumme paljon työhuolista, mutta Topi antaa minulle maailmasta myös pienen uutiskatsauksen. En sitten puhu itseäni ihan pussiin, kun hän on sivistänyt mua. Katson häntä tällaisissa asioissa ylöspäin. Tärkeintä rakkaudessa on minusta kunnioitus. Siinä me kilpailemme.”

Älä hukkaa päivääsi, kuului Anun neuvo, eikä hän hukkaa. Päivä jatkuu minuutintarkasti iltaan asti. Joka ilta puoli seitsemältä Anu nousee portaat ateljeehuoneeseensa ja alkaa taas kerran muovailla savea. Samalla hän katsoo Puoli seitsemän -ohjelman, kaikki uutiset ja A-studion.

On Anulla toinenkin neuvo: Palauta mieleesi onnellinen hetki. Pieni asia, josta muistat tunteneesi puhdasta iloa. Sitten tee se uudestaan. Ja uudestaan ja taas uudestaan.

Anu tietää, mitä aikoo itse tänä kesänä vielä tehdä. Aivan kuten teki viime kesänäkin.

”Soudan veneen järven keskelle ja otan airot pois. Sitten annan veneen mennä.”

Kun vene alkaa lipua, Anu sytyttää sikarin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/2022.

Sisältö jatkuu mainoksen alla