Suomalaisia sanotaan kylmäksi kansaksi, mutta nämä kuvat todistavat muuta. Toimittaja ja kuvaaja lähtivät tavallisena maanantaina Helsingin keskustaan bongaamaan ihmisiä, jotka koskettavat toisiaan. He löysivät paljon hellyyttä. 

"Kaikki alkoi pitsasta"

Tiina Tuupanen, 18: "Tapasimme kielikurssilla ja olemme seurustelleet puoli vuotta. Suhteemme alkoi pitsasta. Kysyin Topiakselta Facebookissa, mikä pitsapaikka olisi Espoossa yöllä auki. Siitä kaikki alkoi. Parasta Topiaksessa on rauhallisuus. Hän ei suostu riitelemään, vaikka kuinka yrittäisin."

"Meille kuuroille koskettaminen on tärkeää"

Kauko Marjamäki: "Olen kuuro, ja ystäväni Antti Hirvonen on kuurosokea. Tulimme Turusta Helsinkiin tapaamaan Antin virolaista naisystävää Urvea. Hän on myös kuuro.

Toimin Antin avustajana reissuilla, kuntosalilla ja vesijumpassa. Koska Antti ei näe viittomia, viiton suoraan hänen kämmeneensä. Meille kuuroille koskettaminen on tärkeää. Sillä kiinnitetään juttukumppanin huomio. Mieluiten koputamme pehmeästi olkapäätä, käsivartta tai selkää. Jos koputtajalla on kiire tai hän on vihainen, sen tuntee heti. Jos istumme saman pöydän ääressä ja haluamme huomiota, kopautamme pöydän pintaa. Tuntoaistimme on tarkka.

Antti ja Urve tapasivat jo 30 vuotta sitten Tallinnassa. Vielä silloin Antti näki. Hän aloitti kirjeenvaihdon ja kävi Virossa Urvea tapaamassa. Myöhemmin Antti sokeutui eikä enää pysty käymään tapaamisissa yksin. Viime vierailulla kuusi vuotta sitten tarvittiin tukihenkilö ja tulkki.

Sokeutumisensa takia Antti ei ole halunnut sitoutua. Siksi he ovat pysyneet Urven kanssa vain ystävinä.

Minä olen naimisissa. Vaimoni Marketta on kuuro, ja meillä on 43-vuotias kuuleva poika, jolla on kaksi lasta. Olen 67-vuotias ja eläkkeellä.”

"Istuhan hetkeksi mummon syliin"

Tuuli Repo: "Kun olin nuori, en suostunut siihen, että minua kutsuttaisiin tädiksi. Mutta kun sain lapsenlapsia, tiesin heti, että haluan olla mummo. Itselläni oli niin ihana mummo.

Kun poikani kysyi, voinko välillä hoitaa Aarnia, vastasin että mikäs sen tärkeämpää. Aarni on kuudes lapsenlapseni. Tuntuu ylelliseltä olla hänen kanssaan ihan kahdestaan. Muut lapsenlapseni ovat isompia ja kaverit alkavat olla heille tärkeämpiä. Eilen sain oikein maanitella viidesluokkalaista, että istuhan hetkeksi mummon syliin. Sitten hän istui.

Jäin elokuussa eläkkeelle lastensairaanhoitajan työstäni. Työskentelin 11 vuotta Lastenklinikan teho-osastolla. Työni oli ihanaa, mutta tilat liian pienet. Toivon kovasti, että lapset saisivat viimein paremmat tilat."

"Hengaamme kaupungilla joka päivä"

Hanna Andersson, 17: "Opiskelen tarjoilijaksi. Joka päivä koulun jälkeen tulen hengaamaan kaupungille. Yleensä olen Kampin kauppakeskuksessa, siellä ovat kaikki. Istumme portailla ja höpötämme mitä suusta sattuu tulemaan. Ennen vartijat häätivät meidät pois, mutta eivät enää.

Haluan tulla tänne, koska kaikki kaverini ovat täällä. Ystävinä minulla on sekä tyttöjä että poikia. Jos minulla on huolia, voin kertoa niistä pojillekin. Riippuu ihan tyypistä. En ole koskaan harrastanut mitään, mutta joskus mietin, että olisi kiva alkaa juosta. Tykkäisin siitä varmasti.”
 

"Ollaanko me yhdessä?"

Marika, 22: Ei me olla pari. Me hengataan. En mä tiedä.

Juha, 23: Tutustuimme Provinssirockissa. Molemmilla on nenälävistykset, ehkä siksi bongasimme toisemme. Olemme tapailleet koko kesän. Tykkäämme juhlimisesta, ja jotenkin meillä synkkaa. Paha kysymys, että seurustellaanko. Nyt vietän Marikan luona pitkää viikonloppua. Työskentelen Porissa hitsarina, mutta ei se ole minun juttuni.

Marika: Onhan se miehen työ! Itse olen opiskellut pukuompelijaksi, mutta jatkanut myyjänä. Ollaanko me yhdessä? Ehkä meidän pitää keskustella siitä tänään.

"Näin ystäväni viimeistä kertaa puoleen vuoteen"

Tiina Nieminen, 23 (kuvassa oikealla): "Näin ystäväni Anna-Kaisan äsken viimeistä kertaa puoleen vuoteen: lähden perjantaina opiskelijavaihtoon Thaimaahan. Sain paikan phuketilaisesta yliopistosta. Suomessa opiskelen kasvatustieteiden erityispedagogiikkaa, mutta Phuketissa kurssini ovat vähän sitä sun tätä. Lähden, jotta saisin jännittävän kokemuksen.

Anna-Kaisa on yksi parhaista ystävistäni. Meidän piti piipahtaa kahville kymmeneksi minuutiksi, mutta jutustellessa venähtikin taas kaksi tuntia."

"Uskallan kertoa isälle kaikki murheeni"

Anna Sellgren: "Puhun isälle kaikesta. Oli murheeni mikä tahansa, isälleni uskallan kertoa siitä. Asun kaksivuotiaan Valter-poikani ja poikaystäväni kanssa Tukholmassa, ja tulimme Helsinkiin juhlistamaan isäni 60-vuotispäivää. Äiti on innoissaan, sillä tämä on hänen ensimmäinen laivamatkansa.

Vietämme usein lomamme yhdessä, ja pari kertaa vuodessa matkustan vanhempieni kanssa ulkomaille. En ymmärrä perheitä, jotka eivät hengaa yhdessä."



"Olen puumanainen"

Pirkko Pihlas: Kävelemme aina käsi kädessä. Nuorina ajelimme Etelä-Haagasta bussilla töihin, aina käsi kädessä silloinkin.
Pentti Pihlas: Meillä on semmoinen tapa.
Pirkko: Paljon näkee sellaista, että nainen kävelee pari metriä edellä. Tai mies. On se pahannäköistä.
Pentti: Olemme olleet aviossa 53 vuotta. Vaimo täyttää 81, minä olen vuoden nuorempi.
Pirkko: Olen puumanainen.
Pentti: Tapasimme tansseissa Helsingissä vuonna 1959. Ihastuin Pirkon tanssitaitoon.
Pirkko: Minä taas huomasin, että sinulla on nätti niska. Kun kysyit tavataanko huomenna, rupesin venkoilemaan. Silloin pohjalaisuus leimahti esiin ja sanoit: No ei sitte!
Pentti: Sehän tarkoitti vaan, että ”no ei sitten”.
Pirkko: Ei. Kyllä siinä oli tulisuutta.
Pirkko: Kun nuorempi poikamme täytti kymmenen, päätimme keksiä yhteisen harrastuksen. Ettei touhuttaisi vain omiamme. Aloimme harrastaa kilpatanssia.
Pentti: SM-kisoista tuli hopeaa.
Pirkko: Rakastimme tanssimista, mutta jossain vaiheessa kilpaileminen alkoi väsyttää. Kisoja seuraamme vieläkin. Jos olisimme nuoria ja takaraivossamme olisi sama tieto kuin nyt, meistä olisi tullut parempia. Seuraavassa elämässä sitten.
Pentti: Vaikka tanssittiinhan me tänä kesänä Visbyn risteilylläkin. Justiinsa ennen kuin kompastuit ja mursit olkapääsi.
Pirkko: Luutuminen kestää yhdeksän viikkoa. Siihen asti olen niin avuton, ettei kukaan arvaa.
Pentti: Jotenkin se menee meillä niin, että Pirkko on aina oikeassa. Nyt kun hänen kätensä on murtunut, olen päässyt vähän niskan päälle.
Pirkko: Yleensä minä olen se, joka hoitaa hommat. Olen meidän perheen sihteeri ja suhdetoimintavastaava.
Pentti: Nyt lakkaan Pirkon varpaankynnetkin.
Pirkko: Avuttomuuden tajuaa vasta kun ei pysty itse harjaamaan hampaitaan. Mutta ei tämä meitä pitele. Viikon päästä lähdemme Kreikkaan. Teemme sinne joka vuosi uinti- ja pyöräilyreissun. Harmittaa vaan, kun lääkäri kielsi urheilun. Kun se olisi just se meidän juttu. Onneksi saan kahlata. Pitää etsiä hiekkaranta, jossa ei kaadu.

"Tulimme Helsinki-retkelle uudella pyörätuolilla"

Pirjo Judin, 50: Äidin vanha pyörätuoli oli kömpelö kuin katiska. Kun hän viimein sai uuden, päätin, että pian lähdemme Helsinki-retkelle.
Ulla Judin, 78: Ja tänään me tulimme. Pirjo patisti, että nyt äiti mennään.
Pirjo: Olen homssutytär. Unohdin äidin villatakin autoon, joten heti alkajaisiksi meidän piti suunnata vaateostoksille.
Ulla: Ostimme tämän violetin neuleen. Nätti vaate, mutta kun olen sairauteni vuoksi niin vino, tämäkin muuttuu päälläni rumaksi. Pitkä tukka minulla on ollut koko elämäni. Onneksi minulla on ihanat kotiavustajat, jotka letittävät sen nykyään kerran viikossa. Nuorena pidin lettejä, työelämässä nutturaa.
Pirjo: Äiti on tehnyt uransa toimistotöissä, minä kuvismaikkana. Äidin silmät ovat kuitenkin herkemmät kauneudelle.
Ulla: Olen koko ikäni ihaillut näitä vanhoja rakennuksia. Nuorena kuljeskelin täällä paljon itsekseni, varsinkin keskustassa ja Kaivopuistossa. Vanhoissa taloissa on niin mahtavat kohokuvat. Näkee, että ne on oikein nautinnollisesti tehty.
Pirjo: Olen lukenut taiteesta enemmän kuin äiti, mutta kun kävelimme aikoinaan yhdessä Helsingissä, äiti näki veistokset ja talot ihan eri tavalla. Minä vilkaisin, että jaahas, tässä on tämä patsas, ja jatkoin matkaa. Äiti katsoi kaikkea toisin.
Ulla: En minä tyylejä tunnista. Minä vain nautin niistä.
Pirjo: Viime aikoina äidistä on tullut varovainen.
Ulla: Liikkuminen tuntuu niin vaikealta. Teatterista olen tykännyt aina, mutta nyt on pitänyt luopua siitäkin.
Pirjo: Ei kyllä pitäisi.
Ulla: Pitäisi sitten vaan varata katsomosta pyörätuolipaikka. Ennen kävin Keravan kotiseutuyhdistyksen kanssa teatterimatkoilla, mutta enää en uskalla. En pääse bussiin.
Pirjo: Taksiin vaan!
Ulla: Näinkin on hyvä. Ihanaa kun saan asua kotona, mieheni kanssa. Hän on minuakin varovaisempi. Hänen kanssaan ei tällainen retki enää onnistuisi.
Pirjo: Isä varmaan odottaa jo. Mutta sitä ennen käydään kyllä kahvilassa.

"Emmä tiiä"

Marko Virolainen, 20: Jostain tämä vain alkoi. En tiedä mistä. Vastaa sä.
Jonna Jästerberg, 20: En mäkään osaa. Emmä tiiä. Emmä muista.
Marko: Tutustuimme jo vuosia sitten. En nyt muista missä. Ja nyt ollaan seurusteltu kymmenen kuukautta.

"Piti tulla Helsinkiin asti, jotta voidaan kävellä käsi kädessä"

Jarmo Lahdenperä, 50: Joskus nuorina päätimme, että harrastusrumbaan ei sitten lähdetä. Ei ikinä sitä, että kaikki illat kuluvat lapsia kuskatessa. Mutta niin sitä vaan mentiin.
Kristiina Lahdenperä, 47: Meillä on neljä lasta. Omia harrastuksia ei ole tarvinnut hankkia.
Jarmo: Olen Helsingissä työmatkalla. Vaimo lensi tänne kotoa Torniosta yhdeksi yöksi ihan vain seurakseni. Tällaista yhteistä reissua meillä ei ole ollutkaan kymmeneen vuoteen.
Kristiina: Lapset ovat viimein tarpeeksi isoja. Vaikka kotona kyllä odottaa kaaos.
Jarmo: Piti tulla Helsinkiin asti, jotta voidaan kävellä näin käsi kädessä. Kerran olemme kävelleet käsikynkkää Oulussakin. Ainakin sata metriä.
Jarmo: Moni kavereista on eronnut, mutta jokin on pitänyt meidät 24 vuotta naimisissa. Ehkä arvomaailma. Ulkoinen krumeluuri ei ole meistä mistään kotoisin.
Kristiina: Eikä kumpikaan ole bilehile.
Jarmo: Pieni ja vaatimaton on meistä kaunista.
Kristiina: Muutaman kerran on kyllä mieli laittaa kantapäät vastakkain.
Jarmo: Jos on kerran luvannut tahtoa, on luvannut tahtoa. Nauramme samoille vitseille. Vähän vaan eri viiveellä.  

"Kuuntelin dingoa jo mutsini vatsassa"

Nyffe, 20: "Olen kuunnellut Dingoa niin kauan kuin muistan. Jo mutsini vatsassa. Hänkin oli Dingo-fani. Minusta Dingon musiikki on puhdasta ja oikeaa. Biisit tehtiin 1980-luvulla, jolloin isot levy-yhtiöt eivät vielä päättäneet kaikesta. Nyt musiikki on kuollut.
Yläasteella yritin todistaa itselleni, että tykkään jostain muusta. Aloin kuunnella heviä ja pukeuduin hevariksi. Pian ahdistuin. Tajusin, että hei, tämä en ole minä. Siitä lähtien olen pukeutunut näin. Kukaan ei ole tullut aukomaan päätään.
Suomessa on minusta hyvä elää. Arvostan keski-ikäisiä, jotka ovat rakentaneet systeemin. Sen ansiosta minäkin saan olla oma itseni.
Opiskelen kokiksi, mutta intohimoni on musiikki. Soitan, laulan ja teen biisejä. Juuri nyt olen asunnoton, mutta etsin kämppää. Se antaisi elämälle pohjan." 



"Aasialaisturistit haluavat koskettaa ja kuvata poikaani"

Carl Larsson: "Adrian heräsi juuri. Ei hän yleensä näin ujo ole. Häntä vain väsyttää, koska hän on saanut täällä Helsingissä niin paljon huomiota. Aasialaisturistit ovat pysäyttäneet meidät tänään joka kadunkulmassa. He haluavat koskettaa Adriania ja ottaa hänestä kuvan. Kaikki johtuu tästä tukasta. Asumme Ruotsissa, mutta poikani on perinyt kiharansa afro-amerikkalaisista sukujuuristani. Adrian rakastaa raitiovaunuja ja seitsemän viikon ikäistä pikkuveljeään. Jos antaisimme luvan, hän rutistelisi vauvaa koko ajan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2013.

Kun Miia oli karsinut kotoaan kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi levoton olo: mistä voisin vielä luopua? ”Jouduin opettelemaan, että onni ei riipu tavaramäärästä –  tai tavaroiden vähyydestä.”

Tavaroita lojui kaikkialla: sohvilla, lattioilla ja jokaisella mahdollisella tasolla. Lehtiä, hiusharjoja, meikkejä, kauppakuitteja ja astioita. Tavarat oli helppo jättää kädestään mihin milloinkin, koska niillä ei ollut selkeää säilytyspaikkaa.

Suurimman sekasotkun aiheuttivat vaatteet. Takit, puserot, farkut, tennarit, ballerinat, mekot ja sukat. Nyssykät ja pussukat, joiden sisältä löytyi uusia vaatteita hintalappuineen päivineen.

Sellainen Miia Salmen, 35, koti oli aikaisemmin. Aina aika sotkuinen.

Sitten Miia kyllästyi sotkuun ja päätti aloittaa raivaamisen. Tunne oli mahtava. Kodin selkiytyessä selkiytyivät myös elämä ja ajatukset.

”Silloin en vielä tiennyt, että myös tavaroiden raivaamiseen voi jäädä koukkuun.”

Ensin tuli uskomaton fiilis

Raivaaminen alkoi, kun Miia huomasi etsivänsä tiettyä vaatekappaletta tuntien ajan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt vaatepaljouden keskeltä.

”Minulla meni suoraan sanottuna kuppi nurin. Päätin tuskastuneena karsia kaikki ylimääräiset henkilökohtaiset vaatteet ja tavarani pois. Seuraavana päivänä pistin hihat heilumaan.”

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

Miia kasasi kaikki vaatteet, kengät, laukut ja asusteet olohuoneen lattialle ja kävi ne läpi. Päivän päätteeksi hän oli pussittanut kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin.

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

”Fiilis oli uskomaton. Kaappitilaa oli tyhjillään, ja tunsin oloni vapautuneeksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani oman elämäni herra: minä hallitsin omaisuuttani, eikä omaisuuteni minua.”

Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä  kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."
Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."

 

Mieskin innostui asiasta

Vaatteiden jälkeen oli helppo siirtyä käymään läpi koko koti. 

”Karsin niin keittiön kaapit kuin kylpyhuoneen kosmetiikkavarastotkin. Erityisesti olin hamstrannut piensisustustavaraa ja astioita, kuten kynttilänjalkoja, koriste-esineitä, kuppeja ja maljakoita.”

Lopulta jäljellä oli vain kuusi kuppia, kaksi kynttilänjalkaa ja yksi maljakko.

”Myös mies innostui vanavedessäni analysoimaan omaa tavaratarvettaan, ja yhdessä saimmekin kodin kaaoksen selätettyä.”

Mikään ei ollut enää hukassa

Arki alkoi tuntua aivan erilaiselta kuin ennen. Helpommalta ja mukavammalta, Miia sanoo.

”Ennen saatoin siivota kotia kokonaisen viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt enää tuntiakaan.”

Pölyt oli helppo pyyhkiä tasopinnoilta ohi kulkiessaan, kun irtotavaraa ei tarvinnut siirrellä pois tieltä. Jokaisella tavaralla oli myös oma paikkansa, eikä mikään ollut enää hukassa.

Ennen saatoin siivota kotia  viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt tuntiakaan.

”Tämä säästi aikaa erityisesti aamun kiireessä, kun ei tarvinnut etsiskellä avaimia, ponnareita tai laastareita roinavuorien ja romukippojen uumenista.”

Mistä voisi vielä hankkiutua eroon?

Kaiken helppouden keskellä oli kuitenkin jostain syystä vaikea rauhoittua. Miia huomasi sen vähitellen. Ajatukset kiersivät kehää.

Olisiko yksi kynttilänjalka parempi kuin kaksi? Mistä voisin vielä hankkiutua eroon? Tarvitsenko tätäkään todella?

”Moni varmasti tunnistaa sen levottomuuden tunteen, kun koti on pullollaan tavaraa, joita ei tarvitse, mutta joista ei raaski hankkiutua eroonkaan. Mutta samanlainen levottomuuden tunne voi iskeä, kun karsittavaa ei enää ole.”

Tulisiko minulle vapautuneempi olo, jos luopuisin vielä yhdestä kenkäparista?

Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi.

”Raivaamisen myötä tavaroiden henkinen ylivalta häviää, ja yhdessä tyhjenevän tilan aikaansaaman euforisen olon kanssa tunne on suorastaan koukuttava. Tavaran raivaamisesta onkin helppo tulla riippuvaiseksi. Sen sain itsekin huomata.”

Miiasta oli ihanaa käydä läpi laatikoita ja kaappeja.

”Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi. Mitä enemmän sain karsittua, sitä enemmän teki mieli karsia. Koin jopa pettymyksen tunteita, kun en löytänytkään mitään turhaa kierrätettäväksi.”

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”
”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Tärkeintä on elää, ei karsia

Aikaisemmin Miia oli turhautunut siitä, että tavaroiden karsiminen oli niin työlästä – vaikka se olikin palkitsevaa. Nyt hän turhautui siitä, ettei karsittavaa enää ollut. 

”Kaikesta ei kuitenkaan voinut luopua. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.”

Aikalisä, Miia alkoi sanoa itselleen. Pieni tauko.

Voisinko saada yhtä hyvän fiiliksen jostain muusta kuin karsimisesta? hän mietti. Mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä ja kokea, kun aika ei enää kulu siivoamiseen?

Miia opetteli istumaan sohvalla. Hän keitti kupin teetä. Aluksi se tuntui oudolta. Piti olla vain. Miia lähti lenkille eikä kiikuttanut yhtään pussia kierrätykseen samalla reissulla.

Miia innostui uudelleen myös kirjoista ja lukemisesta ja elvytti vanhan rakkaan harrastuksensa tanssimisen.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä.

Tavaroista luopuminen on matka kohti tyynempää oloa, Miia alkoi ymmärtää. Itse prosessi ja sen tuoma hyvä fiilis ei ole tavoiteltavin asia.

Se osalta karsijoista saattaa unohtua. Kun koti on pelkistetty, jäljellä on vielä tärkein. Oma elämä.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä. Ne saattavat saada uusia näkökulmia, mutta  lopulliset ratkaisut eivät riipu tavaramäärästä.

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Miian Oma koti valkoinen -sisustusblogi löytyy täältä.

 

Vierailija

Sisustusbloggaaja Miia, 35: ”Tavaramäärän karsiminen toi euforisen olon – sitten huomasin jääneeni koukkuun”

Kiinnostava näkökulma. Karsimishuumassa olisi myös hyvä tiedostaa, että karsituista tavaroista tulee jätettä, yleensä myös vaikka ne annetaan "uuteen kotiin". Sovitaanko, että kun ostetaan mitä tahansa niin myös otamme itse vastuun siitä että se käytetään loppuun.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...