Suomalaisia sanotaan kylmäksi kansaksi, mutta nämä kuvat todistavat muuta. Toimittaja ja kuvaaja lähtivät tavallisena maanantaina Helsingin keskustaan bongaamaan ihmisiä, jotka koskettavat toisiaan. He löysivät paljon hellyyttä. 

"Kaikki alkoi pitsasta"

Tiina Tuupanen, 18: "Tapasimme kielikurssilla ja olemme seurustelleet puoli vuotta. Suhteemme alkoi pitsasta. Kysyin Topiakselta Facebookissa, mikä pitsapaikka olisi Espoossa yöllä auki. Siitä kaikki alkoi. Parasta Topiaksessa on rauhallisuus. Hän ei suostu riitelemään, vaikka kuinka yrittäisin."

"Meille kuuroille koskettaminen on tärkeää"

Kauko Marjamäki: "Olen kuuro, ja ystäväni Antti Hirvonen on kuurosokea. Tulimme Turusta Helsinkiin tapaamaan Antin virolaista naisystävää Urvea. Hän on myös kuuro.

Toimin Antin avustajana reissuilla, kuntosalilla ja vesijumpassa. Koska Antti ei näe viittomia, viiton suoraan hänen kämmeneensä. Meille kuuroille koskettaminen on tärkeää. Sillä kiinnitetään juttukumppanin huomio. Mieluiten koputamme pehmeästi olkapäätä, käsivartta tai selkää. Jos koputtajalla on kiire tai hän on vihainen, sen tuntee heti. Jos istumme saman pöydän ääressä ja haluamme huomiota, kopautamme pöydän pintaa. Tuntoaistimme on tarkka.

Antti ja Urve tapasivat jo 30 vuotta sitten Tallinnassa. Vielä silloin Antti näki. Hän aloitti kirjeenvaihdon ja kävi Virossa Urvea tapaamassa. Myöhemmin Antti sokeutui eikä enää pysty käymään tapaamisissa yksin. Viime vierailulla kuusi vuotta sitten tarvittiin tukihenkilö ja tulkki.

Sokeutumisensa takia Antti ei ole halunnut sitoutua. Siksi he ovat pysyneet Urven kanssa vain ystävinä.

Minä olen naimisissa. Vaimoni Marketta on kuuro, ja meillä on 43-vuotias kuuleva poika, jolla on kaksi lasta. Olen 67-vuotias ja eläkkeellä.”

"Istuhan hetkeksi mummon syliin"

Tuuli Repo: "Kun olin nuori, en suostunut siihen, että minua kutsuttaisiin tädiksi. Mutta kun sain lapsenlapsia, tiesin heti, että haluan olla mummo. Itselläni oli niin ihana mummo.

Kun poikani kysyi, voinko välillä hoitaa Aarnia, vastasin että mikäs sen tärkeämpää. Aarni on kuudes lapsenlapseni. Tuntuu ylelliseltä olla hänen kanssaan ihan kahdestaan. Muut lapsenlapseni ovat isompia ja kaverit alkavat olla heille tärkeämpiä. Eilen sain oikein maanitella viidesluokkalaista, että istuhan hetkeksi mummon syliin. Sitten hän istui.

Jäin elokuussa eläkkeelle lastensairaanhoitajan työstäni. Työskentelin 11 vuotta Lastenklinikan teho-osastolla. Työni oli ihanaa, mutta tilat liian pienet. Toivon kovasti, että lapset saisivat viimein paremmat tilat."

"Hengaamme kaupungilla joka päivä"

Hanna Andersson, 17: "Opiskelen tarjoilijaksi. Joka päivä koulun jälkeen tulen hengaamaan kaupungille. Yleensä olen Kampin kauppakeskuksessa, siellä ovat kaikki. Istumme portailla ja höpötämme mitä suusta sattuu tulemaan. Ennen vartijat häätivät meidät pois, mutta eivät enää.

Haluan tulla tänne, koska kaikki kaverini ovat täällä. Ystävinä minulla on sekä tyttöjä että poikia. Jos minulla on huolia, voin kertoa niistä pojillekin. Riippuu ihan tyypistä. En ole koskaan harrastanut mitään, mutta joskus mietin, että olisi kiva alkaa juosta. Tykkäisin siitä varmasti.”
 

"Ollaanko me yhdessä?"

Marika, 22: Ei me olla pari. Me hengataan. En mä tiedä.

Juha, 23: Tutustuimme Provinssirockissa. Molemmilla on nenälävistykset, ehkä siksi bongasimme toisemme. Olemme tapailleet koko kesän. Tykkäämme juhlimisesta, ja jotenkin meillä synkkaa. Paha kysymys, että seurustellaanko. Nyt vietän Marikan luona pitkää viikonloppua. Työskentelen Porissa hitsarina, mutta ei se ole minun juttuni.

Marika: Onhan se miehen työ! Itse olen opiskellut pukuompelijaksi, mutta jatkanut myyjänä. Ollaanko me yhdessä? Ehkä meidän pitää keskustella siitä tänään.

"Näin ystäväni viimeistä kertaa puoleen vuoteen"

Tiina Nieminen, 23 (kuvassa oikealla): "Näin ystäväni Anna-Kaisan äsken viimeistä kertaa puoleen vuoteen: lähden perjantaina opiskelijavaihtoon Thaimaahan. Sain paikan phuketilaisesta yliopistosta. Suomessa opiskelen kasvatustieteiden erityispedagogiikkaa, mutta Phuketissa kurssini ovat vähän sitä sun tätä. Lähden, jotta saisin jännittävän kokemuksen.

Anna-Kaisa on yksi parhaista ystävistäni. Meidän piti piipahtaa kahville kymmeneksi minuutiksi, mutta jutustellessa venähtikin taas kaksi tuntia."

"Uskallan kertoa isälle kaikki murheeni"

Anna Sellgren: "Puhun isälle kaikesta. Oli murheeni mikä tahansa, isälleni uskallan kertoa siitä. Asun kaksivuotiaan Valter-poikani ja poikaystäväni kanssa Tukholmassa, ja tulimme Helsinkiin juhlistamaan isäni 60-vuotispäivää. Äiti on innoissaan, sillä tämä on hänen ensimmäinen laivamatkansa.

Vietämme usein lomamme yhdessä, ja pari kertaa vuodessa matkustan vanhempieni kanssa ulkomaille. En ymmärrä perheitä, jotka eivät hengaa yhdessä."



"Olen puumanainen"

Pirkko Pihlas: Kävelemme aina käsi kädessä. Nuorina ajelimme Etelä-Haagasta bussilla töihin, aina käsi kädessä silloinkin.
Pentti Pihlas: Meillä on semmoinen tapa.
Pirkko: Paljon näkee sellaista, että nainen kävelee pari metriä edellä. Tai mies. On se pahannäköistä.
Pentti: Olemme olleet aviossa 53 vuotta. Vaimo täyttää 81, minä olen vuoden nuorempi.
Pirkko: Olen puumanainen.
Pentti: Tapasimme tansseissa Helsingissä vuonna 1959. Ihastuin Pirkon tanssitaitoon.
Pirkko: Minä taas huomasin, että sinulla on nätti niska. Kun kysyit tavataanko huomenna, rupesin venkoilemaan. Silloin pohjalaisuus leimahti esiin ja sanoit: No ei sitte!
Pentti: Sehän tarkoitti vaan, että ”no ei sitten”.
Pirkko: Ei. Kyllä siinä oli tulisuutta.
Pirkko: Kun nuorempi poikamme täytti kymmenen, päätimme keksiä yhteisen harrastuksen. Ettei touhuttaisi vain omiamme. Aloimme harrastaa kilpatanssia.
Pentti: SM-kisoista tuli hopeaa.
Pirkko: Rakastimme tanssimista, mutta jossain vaiheessa kilpaileminen alkoi väsyttää. Kisoja seuraamme vieläkin. Jos olisimme nuoria ja takaraivossamme olisi sama tieto kuin nyt, meistä olisi tullut parempia. Seuraavassa elämässä sitten.
Pentti: Vaikka tanssittiinhan me tänä kesänä Visbyn risteilylläkin. Justiinsa ennen kuin kompastuit ja mursit olkapääsi.
Pirkko: Luutuminen kestää yhdeksän viikkoa. Siihen asti olen niin avuton, ettei kukaan arvaa.
Pentti: Jotenkin se menee meillä niin, että Pirkko on aina oikeassa. Nyt kun hänen kätensä on murtunut, olen päässyt vähän niskan päälle.
Pirkko: Yleensä minä olen se, joka hoitaa hommat. Olen meidän perheen sihteeri ja suhdetoimintavastaava.
Pentti: Nyt lakkaan Pirkon varpaankynnetkin.
Pirkko: Avuttomuuden tajuaa vasta kun ei pysty itse harjaamaan hampaitaan. Mutta ei tämä meitä pitele. Viikon päästä lähdemme Kreikkaan. Teemme sinne joka vuosi uinti- ja pyöräilyreissun. Harmittaa vaan, kun lääkäri kielsi urheilun. Kun se olisi just se meidän juttu. Onneksi saan kahlata. Pitää etsiä hiekkaranta, jossa ei kaadu.

"Tulimme Helsinki-retkelle uudella pyörätuolilla"

Pirjo Judin, 50: Äidin vanha pyörätuoli oli kömpelö kuin katiska. Kun hän viimein sai uuden, päätin, että pian lähdemme Helsinki-retkelle.
Ulla Judin, 78: Ja tänään me tulimme. Pirjo patisti, että nyt äiti mennään.
Pirjo: Olen homssutytär. Unohdin äidin villatakin autoon, joten heti alkajaisiksi meidän piti suunnata vaateostoksille.
Ulla: Ostimme tämän violetin neuleen. Nätti vaate, mutta kun olen sairauteni vuoksi niin vino, tämäkin muuttuu päälläni rumaksi. Pitkä tukka minulla on ollut koko elämäni. Onneksi minulla on ihanat kotiavustajat, jotka letittävät sen nykyään kerran viikossa. Nuorena pidin lettejä, työelämässä nutturaa.
Pirjo: Äiti on tehnyt uransa toimistotöissä, minä kuvismaikkana. Äidin silmät ovat kuitenkin herkemmät kauneudelle.
Ulla: Olen koko ikäni ihaillut näitä vanhoja rakennuksia. Nuorena kuljeskelin täällä paljon itsekseni, varsinkin keskustassa ja Kaivopuistossa. Vanhoissa taloissa on niin mahtavat kohokuvat. Näkee, että ne on oikein nautinnollisesti tehty.
Pirjo: Olen lukenut taiteesta enemmän kuin äiti, mutta kun kävelimme aikoinaan yhdessä Helsingissä, äiti näki veistokset ja talot ihan eri tavalla. Minä vilkaisin, että jaahas, tässä on tämä patsas, ja jatkoin matkaa. Äiti katsoi kaikkea toisin.
Ulla: En minä tyylejä tunnista. Minä vain nautin niistä.
Pirjo: Viime aikoina äidistä on tullut varovainen.
Ulla: Liikkuminen tuntuu niin vaikealta. Teatterista olen tykännyt aina, mutta nyt on pitänyt luopua siitäkin.
Pirjo: Ei kyllä pitäisi.
Ulla: Pitäisi sitten vaan varata katsomosta pyörätuolipaikka. Ennen kävin Keravan kotiseutuyhdistyksen kanssa teatterimatkoilla, mutta enää en uskalla. En pääse bussiin.
Pirjo: Taksiin vaan!
Ulla: Näinkin on hyvä. Ihanaa kun saan asua kotona, mieheni kanssa. Hän on minuakin varovaisempi. Hänen kanssaan ei tällainen retki enää onnistuisi.
Pirjo: Isä varmaan odottaa jo. Mutta sitä ennen käydään kyllä kahvilassa.

"Emmä tiiä"

Marko Virolainen, 20: Jostain tämä vain alkoi. En tiedä mistä. Vastaa sä.
Jonna Jästerberg, 20: En mäkään osaa. Emmä tiiä. Emmä muista.
Marko: Tutustuimme jo vuosia sitten. En nyt muista missä. Ja nyt ollaan seurusteltu kymmenen kuukautta.

"Piti tulla Helsinkiin asti, jotta voidaan kävellä käsi kädessä"

Jarmo Lahdenperä, 50: Joskus nuorina päätimme, että harrastusrumbaan ei sitten lähdetä. Ei ikinä sitä, että kaikki illat kuluvat lapsia kuskatessa. Mutta niin sitä vaan mentiin.
Kristiina Lahdenperä, 47: Meillä on neljä lasta. Omia harrastuksia ei ole tarvinnut hankkia.
Jarmo: Olen Helsingissä työmatkalla. Vaimo lensi tänne kotoa Torniosta yhdeksi yöksi ihan vain seurakseni. Tällaista yhteistä reissua meillä ei ole ollutkaan kymmeneen vuoteen.
Kristiina: Lapset ovat viimein tarpeeksi isoja. Vaikka kotona kyllä odottaa kaaos.
Jarmo: Piti tulla Helsinkiin asti, jotta voidaan kävellä näin käsi kädessä. Kerran olemme kävelleet käsikynkkää Oulussakin. Ainakin sata metriä.
Jarmo: Moni kavereista on eronnut, mutta jokin on pitänyt meidät 24 vuotta naimisissa. Ehkä arvomaailma. Ulkoinen krumeluuri ei ole meistä mistään kotoisin.
Kristiina: Eikä kumpikaan ole bilehile.
Jarmo: Pieni ja vaatimaton on meistä kaunista.
Kristiina: Muutaman kerran on kyllä mieli laittaa kantapäät vastakkain.
Jarmo: Jos on kerran luvannut tahtoa, on luvannut tahtoa. Nauramme samoille vitseille. Vähän vaan eri viiveellä.  

"Kuuntelin dingoa jo mutsini vatsassa"

Nyffe, 20: "Olen kuunnellut Dingoa niin kauan kuin muistan. Jo mutsini vatsassa. Hänkin oli Dingo-fani. Minusta Dingon musiikki on puhdasta ja oikeaa. Biisit tehtiin 1980-luvulla, jolloin isot levy-yhtiöt eivät vielä päättäneet kaikesta. Nyt musiikki on kuollut.
Yläasteella yritin todistaa itselleni, että tykkään jostain muusta. Aloin kuunnella heviä ja pukeuduin hevariksi. Pian ahdistuin. Tajusin, että hei, tämä en ole minä. Siitä lähtien olen pukeutunut näin. Kukaan ei ole tullut aukomaan päätään.
Suomessa on minusta hyvä elää. Arvostan keski-ikäisiä, jotka ovat rakentaneet systeemin. Sen ansiosta minäkin saan olla oma itseni.
Opiskelen kokiksi, mutta intohimoni on musiikki. Soitan, laulan ja teen biisejä. Juuri nyt olen asunnoton, mutta etsin kämppää. Se antaisi elämälle pohjan." 



"Aasialaisturistit haluavat koskettaa ja kuvata poikaani"

Carl Larsson: "Adrian heräsi juuri. Ei hän yleensä näin ujo ole. Häntä vain väsyttää, koska hän on saanut täällä Helsingissä niin paljon huomiota. Aasialaisturistit ovat pysäyttäneet meidät tänään joka kadunkulmassa. He haluavat koskettaa Adriania ja ottaa hänestä kuvan. Kaikki johtuu tästä tukasta. Asumme Ruotsissa, mutta poikani on perinyt kiharansa afro-amerikkalaisista sukujuuristani. Adrian rakastaa raitiovaunuja ja seitsemän viikon ikäistä pikkuveljeään. Jos antaisimme luvan, hän rutistelisi vauvaa koko ajan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2013.

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”

Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo

Serena

CP-vammainen pastori Sami Mustakallio: ”Sain pyörätuolin vasta aikuisena, en tiedä miksi”

Ihmeellinen mies. Ja niin huumorintajuinen. Älykäs. Me monesti leimaamme ihmiset sen vuoksi miltä he näyttävät, oli se ihan mitä tahansa. Meidän pitäisi muistaa että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja nyt tämä kuulostaa päähän taputtelulta. Mutta monesti unohdamme katsoa ihmistä ihmisenä, sen sijaan meillä on paljon ennakkoluuloja. Varsinkin vammaisia kohtaan. Me unohdamme että joka ikinen meistä ennemmin tai myöhemmin on jollain tapaa vammainen. Meidän täytyy myöntää erilaisuus ja kunnioittaa...
Lue kommentti