Magreth Kiondo ei mieti onnellisuuttaan niin kauan kuin maissipuuroa riittää ja lapset ovat terveitä. Naisen paikka -sarjassa nelikymppiset naiset eri puolilta maailmaa kertovat elämästään.
Magreth Kiondo, 42, asuu Lushotossa, Tansaniassa. Hän on naimisissa ja hänellä on 24-, 20- ja 14-vuotiaat pojat sekä 8-vuotias tytär.
"Aviomiehen saaminen oli parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Oli tärkeää löytää joku, joka huolehtii.
Olin 14-vuotias, kun äitini kuoli. Vuotta myöhemmin kuoli isä.
Kukaan ei enää voinut maksaa koulunkäyntiäni, joten muutin sukulaisten luo auttamaan heitä kotitöissä.
En yleensä kerro kenellekään, että asuimme yhdessä jo ennen naimisiinmenoa.
DAVIDIN TAPASIN 17-vuotiaana. Hän oli tullut naapuriin sukulaistensa luo kylään. Juttelimme muutaman sanan. Sen jälkeen hän pyysi vanhempiaan kysymään sukulaisiltani, voisimmeko me tavata.
En yleensä kerro kenellekään, että asuimme yhdessä jo ennen naimisiinmenoa. Tansaniassa ei vieläkään ole avoliittoja.
Kirkon mielestä seksiä ei saisi olla ennen avioliittoa, mutta me saimme lapsenkin, Paulon. Olin silloin 18-vuotias, David 24. Pappi kehotti meitä kiiruhtamaan naimisiin.
Pitkään ajattelimme, että kolme lasta on sopivasti. Sitten aloin haaveilla vielä tytöstä.
En ole miettinyt, olenko onnellinen.
HERÄÄN JOKA AAMU kello kuusi ja laitan pöytään teetä ja leipää. Lapset lähtevät kouluun ja mies töihin. Hän hakee vammaisia lapsia autolla lähikylistä Suomen Lähetysseuran pitämään kouluun ja vie iltapäivisin heidät takaisin kotiin.
Kun talo on tyhjä, siivoan. Käyn kana-aitauksessa keräämässä saaliin: tavallisina päivinä viisi munaa, hyvinä päivinä kymmenen.
Hoidan kasvimaatamme, jossa kasvaa maissia, pinaattia, tomaatteja ja porkkanoita.
Välillä pidän tauon ja katson telkkarista tansanialaisia saippuasarjoja: niissä on juonittelua, rakkautta ja kiellettyä rakkautta. Tai sitten katson ohjelmaa, jossa opetetaan Raamattua.
En ole miettinyt, olenko onnellinen. Maissipuuroa riittää ja lapset ovat terveitä. Miksi siis en olisi onnellinen?
Kun menimme naimisiin, Jumala yhdisti meidät, kunnes kuolema erottaa.
DAVID ON KUNNON MIES, erilainen. Hän auttaa kotitöissä, siivoaakin, ja pesee aina omat pyykkinsä talon takana pesuvadissa.
Tansaniassa on paljon miehiä, jotka sanovat kotitöitä naisten töiksi. He pesettävät vaatteensa vaimoillaan tai siskoillaan.
En halua kasvattaa pojistani sellaisia. Siksi myös he pesevät vaatteensa jo nyt. Kahdeksanvuotias Ester opettelee, pesee itse vasta sukat.
Kysymys rakkaudesta naurattaa minua. Ei Tansaniassa puhuta sellaisia!
Kyllä minä rakastan Davidia, koska hän on mieheni. Kun menimme naimisiin, Jumala yhdisti meidät, kunnes kuolema erottaa.
Tansaniassa jotkut asuvat erillään vuosikausia, mutta ovat silti virallisesti naimisissa. Minä en eroa miehestäni koskaan.
Lääkärinä Peter pystyisi huolehtimaan meistä kaikista.
HAAVEILIN OPISKELUSTA kauan. Pari vuotta sitten suunnittelin, että lähden opiskelemaan sairaanhoitoa. Sitten piti valita, maksammeko minun opiskeluni vai poikamme Peterin lukioon.
Peter haluaa lääkäriksi. Silloin hän pystyisi huolehtimaan meistä kaikista.
Minä ompelen vaatteita sukulaisille ja myyn munia naapureille. Haluaisimme ostaa pienen palan maata, jotta voisimme kasvattaa puita. Niistä saisi myöhemmin hyvän hinnan.
Ehkä Ester voisi opiskella sairaanhoitajaksi.
YRITÄMME KERÄTÄ RAHAA, jotta Ester pääsisi yksityiseen kouluun. Ehkä Ester voisi jonakin päivänä opiskella sairaanhoitajaksi.
Iltaisin katsomme vapaapainia poikien videokaseteilta. Tai sitten televisiosta Englannin valioliigaa.
Olohuoneemme seinällä julisteessa on Hollannin MM-jalkapallojoukkueen kuva vuodelta 1998. Toisella seinällä on taulu, jossa lukee: 'Jumala varjelkoon tätä perhettä, joka meille on annettu'.
Se on elämäni tärkein toive."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.
