Lapsena sijoitettu Helena Inkinen, 22,  on piirtänyt ihoonsa rohkeuden symbolin. Tässä juttusarjassa neljä ihmistä kertoo, miksi ja mitä häneen on tatuoitu.

"En ole koskaan hävennyt sitä, että olen kasvanut sijaisperheessä. Se ei ole minun vikani.

Olin yksivuotias, kun minut ja isosisko vietiin vanhemmiltani lastenkotiin. Sisko pääsi pian sukulaissijoitukseen, minä muutin kaksivuotiaana sijaisperheeseen.

Sijaisperheeni vanhemmat ovat olleet viisaita. He ovat aina pitäneet taustaani arvossa. Äiti on selittänyt, että biologiset vanhempani eivät ole ilkeyttään vetäneet viinaa vaan että alkoholismi on sairaus ja että siitä on seurannut väkivaltaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jossain vaiheessa jokainen sijoituslapsi alkaa silti miettiä, kuka oikeastaan on ja missä omat juuret ovat. Mietin, eikö minua rakastettu, kun edes vauvana ei tarjottu turvaa. Miksi biologinen äitini joi, kun oli raskaana? Sen vuoksi käytän silmälaseja, ja sen vuoksi minulla oli lapsena sydänvika.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Murrosiässä päätin, että jos vielä joskus tunnen itseni voittajaksi, otan ­tatu­oinnin.

17-vuotiaana tunsin, että olen käynyt asiat läpi ja hyväksynyt ne. Tajusin, mitä elämäni olisi voinut olla ilman sijaisperhettä. En olisi ollut siinä, suorittamassa kaksoistutkintona lukiota ja opiskelemassa parturi-kampaajaksi, harrastamassa ratsastusta ja näyttelemistä.

Olin myös puhunut biologisen äidin kanssa lapsuudestani. Hän raitistui, kun olin vielä alle kouluikäinen, ja perusti uuden perheen. Uskon, että hän ajatteli  minun parastani, kun antoi minun kasvaa perheessäni. Olen varmasti hänelle myös elävä muistutus huonoista ajoista.

Piirsin feenikslinnun kuvan itse ja pidin sitä huoneeni seinällä kahdeksan kuukautta. Halusin varmistaa, etten kyllästy siihen iholla.

Väsytystaistelu äidin ja iskän kanssa kesti yhtä kauan. Tarvitsin heiltä tatuointiin luvan, koska olin alaikäinen.

Nyt feenikslintu on ollut lapaluitteni välissä viisi vuotta. Se symboloi rohkeutta, tuhkasta nousemista ja uudestisyntymistä. Ne ovat kaikki minun elämääni ja arvojani.

Olen tajunnut, etten koskaan saa taustaani lopullisesti käsiteltyä. Kriisejä tulee ja menee. Kun biologinen isäni vuosi sitten kuoli pahasti alkoholisoituneena, olin yhtä aikaa surullinen ja vihainen. Hän oli tehnyt hidasta itsemurhaa koko elämänsä.

Biologinen äitini on Facebook-kaverini. Siellä huomasin, että minusta tietämättä myös äiti oli tatuoinut feenikslinnun itselleen. Ihan samaan paikkaan, lapaluiden väliin. Meiltä molemmilta on vaadittu rohkeutta ja uudestisyntymistä.”

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla