”Suurin osa terroriteoista ehkäistään ennalta”, terrorismintutkija Leena Malkki sanoo. Hän nojaa betoniesteeseen, joita on ollut Helsingin Temppeliaukion kirkon edessä viime kesäkuusta lähtien. Poliisi epäili silloin, että kirkkoon ollaan suunnittelemassa terroristista tekoa.
”Suurin osa terroriteoista ehkäistään ennalta”, terrorismintutkija Leena Malkki sanoo. Hän nojaa betoniesteeseen, joita on ollut Helsingin Temppeliaukion kirkon edessä viime kesäkuusta lähtien. Poliisi epäili silloin, että kirkkoon ollaan suunnittelemassa terroristista tekoa.

Leena Malkki tietää terrorismista niin paljon, ettei kaihda ihmisvilinää. ”En ole keksinyt, miksi pelkäisin.”

Perjantai 18. elokuuta 2017, Turku.

Kello 16.02 hätäkeskus saa soiton Kauppatorilla riehuvasta puukottajasta.

Kello 16.05 poliisi ottaa puukottajan kiinni.

Sama päivä, sama kellonaika, vantaalainen rivitalonpätkä. Kotona ollaan!

Leena Malkki moikkaa lapsiaan, jotka ovat tulleet koulusta vähän aikaisemmin, ja ripustaa takin eteisen henkariin. Onpa mukavaa palata kotiin. Leena on ollut alkuviikon Hollannin Haagissa tapaamassa toisia terrorismintutkijoita. Siellä heitä on huomattavasti enemmän kuin Suomessa.

Leena vilkaisee kännykkää. Twitterissä on jo muutaman minuutin kiertänyt tieto, että Turussa on puukotettu useita henkilöitä ja poliisi pyytää ihmisiä välttämään keskustan aluetta. Erikoista, mutta ei toistaiseksi mitään, mikä estäisi Leenaa lähtemästä asioille 10-vuotiaan poikansa kanssa.

Ensimmäinen toimittaja soittaa, kun Leena ja poika ovat astuneet kaupan automaattiovista sisään.

Ensimmäinen toimittaja soittaa, kun Leena ja poika ovat astuneet kaupan automaattiovista sisään. Toinen soitto tulee heti perään. Leena arvaa jo, että kauppareissu jää lyhyeksi.

Kotimatkalla Leena soittaa 11-vuotiaalle tyttärelleen, joka on kaverin luona. Leena kertoo, että Suomessa on mahdollisesti tapahtunut terroriteko ja äiti on kutsuttu telkkariin puhumaan. Että isä on töissä, joten nyt nopeasti kotiin. Lasten pitää lähteä äidin mukaan.

Niin, ja kiire meillä on vain sen takia, että äidillä on tämä ammatti, Leena tarkentaa. Muuten voisimme jatkaa iltaa kaikessa rauhassa. Mitään hätää ei ole.

”Onks pakko lähteä?” tytär kysyy.

Lapset keräävät reppuihinsa tablettitietokoneet ja kannettavan dvd-soittimen. Vähän aikaa he nahistelevat siitä, mikä dvd-elokuva otetaan mukaan elokuvahyllystä. Tämä on heille niin tuttua, että siitä puuttuu kaikki hohto, vaikka kaverit ihmettelevät, että taas te pääsette tv-studioon. Leena tilaa taksin.

Lapset istuvat Yleisradion lämpiön sohvalle ja alkavat katsella Kissojen valtakuntaa. Muu Suomi katsoo iltauutisista, kun terrorismintutkija Leena Malkki vastaa toimittajan kysymyksiin.

”Mikä motiivi on, se on vielä auki, mutta tämä on sen tyyppinen teko, että se voisi olla terrori-isku. Sen takia minäkin varmaan olen tässä”, hän sanoo.

Kädet lepäävät pöydän reunalla. Ääni ei värise. Katse pysyy rauhallisesti haastattelijan silmissä.


"Meillä ei kotona puhuttu yhteiskunnallisista asioista juuri koskaan. En edes lukenut paljon. Hesaria selailin.”
"Meillä ei kotona puhuttu yhteiskunnallisista asioista juuri koskaan. En edes lukenut paljon. Hesaria selailin.”


"Arkista työtä, toimistohommaa"

Lapset olivat jo vauvoina sitä mieltä, että aamulla herätään viimeistään seitsemältä. Ovat vieläkin, myös viikonloppuisin.

”Minulla on vähän vaikeuksia sen kanssa”, Leena tunnustaa.

Hedelmämysliä, juustovoileipää, äidille kahvia maidolla. Aamulla lapset saavat pelata tabletilla Minecraft-rakennuspeliä, jos haluavat.

Kumpparit sadepäivänä. Hanskat, jos on kylmää. Kännykkä taskuun. Kun Leena on sanonut hei-heit kouluun lähtijöille, hän alkaa tutkia terrorismia.

”Se kuulostaa raflaavalta, mutta ei se ole. Arkista työtä, toimistohommaa”, Leena sanoo.

Miten terrorismia sitten tutkitaan?

Seuraamalla uutisia ja toisten tutkijoiden Twitter-viestejä. Lukemalla dokumentteja. Skypettämällä ulkomaisille kollegoille ja vaihtamalla sähköpostiviestejä kotimaisten kanssa. Tapaamalla tutkijoita konferensseissa. Luennoimalla, esitelmöimällä, vetämällä gradupiiriä ja ohjaamalla väitöskirjoja.

”Yksi opiskelijoistani seuraa sosiaalisen median keskusteluja, Hommafoorumin tyyppisiä. Toisen kanssa tutkimme, miten suomalaisessa julkisessa keskustelussa on käytetty terrorismi-sanaa 1990- ja 2000-luvulla.”

Raflaava vaihe alkaa vasta, jos jossakin tapahtuu iso terrori-isku. Silloin Leenan puhelin alkaa soida. Hän pudottaa työkalut käsistään ja siirtyy asiantuntijaksi julkisuuteen.

”Olen yhteiskunnan käytettävissä. Se kuuluu yliopiston henkilökunnan tehtäviin.”

Ihan tavallinen lapsi

Mikä sai sinut valitsemaan elämän-uraksi terrorismin tutkimisen? Miten kiinnostus näkyi sinussa lapsena? Olitko jo nuorena maailmanparantaja? Näitä toimittajat aina kysyvät Leenalta. Ei hän koskaan oikein osaa vastata.

”Olin ihan tavallinen lapsi. Ei minussa ole mitään erikoista”, hän sanoo.

Lapsuuskoti oli Lohjalla, ensin omakotitalossa, sitten kerrostalossa. Ei millään tavalla monimuotoinen tai monikulttuurinen yhteisö, Leena täsmentää.

Äiti oli asianajotoimiston sihteeri, isä ammattikoulun opettaja. Pikkusiskon kanssa ei todellakaan käyty maailmanparannuskeskusteluja vaan pompittiin vanhalla hetekalla ja kuunneltiin Alivaltiosihteeriä.

”Meillä ei puhuttu yhteiskunnallisista asioista juuri koskaan. En edes lukenut paljon. Hesaria selailin.”

Kun Leena alkoi tehdä väitöskirjaa, mummi kysyi varovasti, aikoiko tyttö ehkä joskus lopettaa opiskelemisen.

Patistettiinko läksyjen lukuun? No ei, itse tytöt koulustaan huolehtivat. Hankkikaa ammatti, kuului evästys. Isänäiti kyllä kannusti opiskelemaan ja tuki taloudellisesti, mutta rajansa silläkin. Kun Leena alkoi tehdä väitöskirjaa, mummi kysyi varovasti, aikoiko tyttö ehkä joskus lopettaa opiskelemisen.

Siinä sentään oli jotain erikoista, että maailmassa tapahtui paljon Leenan nuoruusvuosina 1990-luvun alussa. Oli Neuvostoliiton romahdusta, Berliinin muurin murtumista ja Persianlahden sotaa.

”Yhteiskunnallinen elämä ei ainakaan vaikuttanut tylsältä, mutta ei minulla ollut erityistä ajatusta siitä, miksi halusin tulla. Ei yläasteella, ei lukiossa eikä vielä yliopistossakaan.”

Sosiologiaa, uskontotiedettä, yleistä historiaa, arabiaa, islamia. Yliopisto-opintojen alussa Leena kävi läpi monta yhteiskunnallista ainetta. Sitten hän lähti Hollantiin tekemään etnisiin vähemmistöihin liittyviä opintoja. Ajatuksena oli, että kotiin tullaan graduaiheen kanssa.

 


Leena Malkki tapasi terroristeja ensimmäistä kertaa silmästä silmään, kun hän teki haastatteluja väitöskirjaansa varten.

 

”Niin kävi. Aiheeksi tuli se, mistä keksin ensimmäiseksi kiinnostua, kun olin ollut Hollannissa pari viikkoa”, Leena sanoo.

Hän löysi molukit, etnisen vähemmistön, jonka nuoret tekivät terrori-iskuja 1970-luvun Hollannissa.

Maailma näytti aivan toisenlaiselta, kun sitä katsoi molukkien silmin. Se sai Leenan innostumaan. Ehkä terroristin näkökulmaa voisi oppia ymmärtämään, vaikka hänen tekojaan ei koskaan hyväksyisi.

Aina on auttajia

Kun Leena ja lapset olivat elokuun 18:nnen päivän iltana palanneet tv-studiolta kotiin ja syöneet iltapalan, Leena kertasi heille kaikessa rauhassa, mitä Turussa oli tapahtunut.

Hän piti huolen, että lapset saivat kuulla koko tapahtuman. Senkin, että paikalle oli tullut heti ihmisiä auttamaan uhreja ja että poliisi sai tekijän nopeasti kiinni.

”Kerroin, missä tekijä oli nyt ja että uhrit saivat hoitoa, ihmiset veivät tapahtumapaikalle kynttilöitä ja kukkia ja muiden maiden johtajilta tuli Suomeen osanottoja.”

Vanhemmat eivät halua, että ikävät asiat tulevat lasten maailmaan uutiskuvien kautta. Sen sijaan niistä puhutaan.

Kotona ei katsota tv-uutisia, se on Leenan ja hänen miehensä periaate. Vanhemmat eivät halua, että ikävät asiat tulevat lasten maailmaan uutiskuvien kautta. Sen sijaan niistä puhutaan. Aina, kun jotain kamalaa tapahtuu, Leena muistaa kertoa, että auttajat ovat paikalla.

Ensimmäisen kerran Leena avasi työtään lapsille kolme tai neljä vuotta sitten. Lapset olivat noin ekaluokkalaisia, istuivat auton takapenkillä. Leena ajoi ja kertoi, että terrorismi on väkivaltaa, jolla tekijä haluaa lähettää jonkin viestin.

”Ei heitä suoraan sanottuna jaksanut hirveästi kiinnostaa. Nyt Turun jälkeen he olivat tavallista enemmän huolissaan, mutta sekin meni nopeasti ohi.”

Lasten näkemys äidin työstä on tämä: Äiti istuu aina läppärin ääressä. Joskus se menee televisioon, ja kun se tulee sieltä, sillä on naamalla tyhmän näköinen meikki.

”Etenkin tytär on sitä mieltä, ettei studiomeikki sovi minulle ollenkaan.”

Tieto vie tuskaa

Taas yksi vastaantulija katsoo kohti kuin tervehtiäkseen, mutta käveleekin ohi. Leenalta menee vähän aikaa, ennen kuin hän tajuaa, mistä on kyse.

”Naamani aletaan tunnistaa kadulla. Sen verran usein olen televisiossa näkynyt.”

Moni pysähtyy ja kiittää, kun Leena on selittänyt asiat niin selkeästi: hyvä, että joku näyttää ymmärtävän, mistä hirmuteoissa on kysymys. Jotkut moittivat, sanovat, että taas sinä vähättelit islamin uhkaa.

Muuten terrorismi ei ole muuttanut Leenan elämää. Hän ei kaihda ihmisvilinää eikä lentoasemia. Kun poika halusi Vain elämää -konserttiin katsomaan Mikael Gabrielia, Leena jonotti hänen kanssaan ihmistungoksessa Hartwall-areenalle. Ei pelottanut.

”En ole keksinyt, minkä takia pitäisi pelottaa.”

”Voi vaikka laskea mielessään, kuinka monta yleisötapahtumaa Helsingissä menee viikon aikana ilman että tapahtuu mitään pahaa."

Tieto on vähentänyt tuskaa. Amerikkalainen joutuu todennäköisemmin salaman iskemäksi kuin todistamaan terrori-iskua, sanoo tutkimus. Suomalaisen kohdalle isku osuu yhtä todennäköisesti kuin loton päävoitto.

”Voi vaikka laskea mielessään, kuinka monta yleisötapahtumaa Helsingissä menee viikon aikana ilman että tapahtuu mitään pahaa. Se auttaa hahmottamaan todennäköisyyksiä.”

Leena ei kerro lastensa nimiä eikä jaa heidän kuviaan sosiaalisessa mediassa, mutta sekään ei liity terrorismin pelkoon. Lapset saavat päättää itse, mitä he itsestään julkisesti kertovat.

Leenasta ei edes ole kirjoiteltu somessa tai nettifoorumeilla mitään sellaista, mikä olisi saanut hänet menettämään mielenrauhansa.

”Olen varmaan vähän tylsä tyyppi. En herätä isoja intohimoja.”

Yhteisö luupin alla

Kun Leena seisoi iltauutisten studiossa 18. elokuuta, hän ei vielä tiennyt varmasti, oliko Turun puukotus terroriteko.

Vahvoja aavistuksia hänellä kyllä oli. Hän näki, miten viranomaiset käyttäytyivät. He vaikenivat viisaasti, mutta kaiken yllä tuntui leijuvan epäilys, että tekijä oli hakenut inspiraatiota jihadisteilta.

”Tutkinta on yhä kesken, mutta tiedonmurusten perusteella näyttää, että teolla oli poliittinen motiivi. Tekijän jäljiltä on löytynyt video ja manifestikin”, Leena sanoo.

"1970-luvulla terroristin leiman saivat kommunistit, nyt epäillään muslimeja.”

Puukottajan uskonnollisessa taustassa ei ollut Leenalle mitään yllättävää. Ei myöskään siinä, että monet Suomessakin ovat alkaneet ajatella, että muslimi tarkoittaa samaa kuin terroristi.

”Se on ikiaikainen ilmiö. Kun jostain taustasta tai ideologiasta tuleva ihminen alkaa tehdä terroritekoja, epäilyt lankeavat koko yhteisöön. 1970-luvulla terroristin leiman saivat kommunistit, nyt epäillään muslimeja”, Leena sanoo.

”Kun jossain pamahtaa, uutiskuviin nousee aina joku muslimi tai maahanmuuttaja. Se saa unohtamaan, että maailmassa on miljoonittain maahanmuuttajia ja muslimeja, joista ehdoton enemmistö järkyttyy teosta yhtä paljon. Tai vielä enemmän. He tietävät, että teon takia asenteet myös heitä kohtaan kovenevat.”

Miksi teit, mitä teit?

Kerro sinun tarinasi. Miten näet maailman ja paikkasi siinä? Miten haluat kertoa siitä, kuinka sinusta tuli sinä?

Tuollaisia Leena kysyisi, jos pääsisi jututtamaan Turun puukottajaa.

 


"Terrorismintutkijan työ kuulostaa raflaavalta, mutta ei se ole. Arkista työtä, toimistohommaa”, Leena sanoo.
"Terrorismintutkijan työ kuulostaa raflaavalta, mutta ei se ole. Arkista työtä, toimistohommaa”, Leena sanoo.

 

”Minua kiinnostaa hänen oma ymmärryksensä siitä, mitä hän on tehnyt ja miten päätynyt sellaista tekemään.”

Oli Turun iskun perimmäinen tarkoitus mikä tahansa, ainakin nyt näyttää vahvasti siltä, että pieleen meni. Ihmiset paikan päällä eivät paenneetkaan kauhun vallassa vaan lähtivät puukottajan perään. Poliisit pysäyttivät tekijän nopeasti, ja hän jäi henkiin.

Edessä on harmaa ja asiallinen suomalainen oikeudenkäynti. Ei marttyyrikuolemaa, ei vähintäkään sankaruuden hohdetta.

”Isis ei ole kiirehtinyt ottamaan teosta kunniaa”, Leena sanoo.

Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten jälkeen Suomessa keskusteltiin, pitäisikö koulujen oville asentaa metallinpaljastimet. Päätös syntyi nopeasti. Emme tee koulusta sellaisia paikkoja.

"En ole erityisen huolissani siitä, että juuri Suomessa arvoja ryhdyttäisiin romuttamaan.”

Myös Turun tapahtumien jälkeen on mietitty, miten tekoja voi ehkäistä paremmin. Jotkut ehdotukset ovat olleet radikaaleja, esimerkiksi palautuskeskusten perustaminen.

”Kun keinoja mietitään, samalla pitää miettiä, heikentävätkö vai vahvistavatko ne yhteiskunnan arvoja ja perusrakenteita. Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää?” Leena sanoo.

”Sellaisiakin arvoja pitää suojella, kun torjutaan terrorismia. Meillä on oltu aika maltillisia. En ole erityisen huolissani siitä, että juuri Suomessa arvoja ryhdyttäisiin romuttamaan.”

Terroristeja tapaamassa

Ohimoilla harmaat läikät. Silmälasien alareunassa lukualue. Seinällä kehyksissä kuva lapsenlapsesta.

Siltä näyttivät ensimmäiset Leenan tapaamat terroristit. Leena oli löytänyt heidän yhteystietonsa hollantilaisesta puhelinluettelosta.

”Kun tein väitöskirjaa, haastattelin 60- ja 70-luvun vasemmistokampanjoissa mukana olleita terroristeja Hollannissa ja Yhdysvalloissa”, Leena selittää.

Hollantilainen ryhmä ei ollut tappanut ketään, yhdysvaltalainen ryhmä oli. Yhdysvalloissa Leena teki useimmat haastatteluista vankilan vierailukanttiinissa.

"Asioista katoaa eksotiikka, kun niihin perehtyy.”

Hän kysyi, miten nämä isoisät ja isoäidit olivat nuoruudessaan päätyneet tekemään, mitä olivat tehneet. Mikä sai heidät myöhemmin panemaan pillit pussiin ja lopettamaan ihmisten sieppaamisen ja pommien räjäyttelyn? Miten he sen jälkeen järjestivät elämänsä?

”Aika samanlaista se oli kuin jos olisin haastatellut minkä tahansa aatteellisen järjestön jäseniä. Asioista katoaa eksotiikka, kun niihin perehtyy.”

Eksoottisinta reissulla ovat vankiloiden turvatarkastukset. Ohjeet vierailijoille ovat tarkat. Ei farkkuja, ei oranssia eikä maastokuviota, jotta vieras varmasti erottuisi vangeista ja vartijoista. Ei kantaaottavia printtipaitoja eikä rintaliivejä, joissa on metalliset kaarituet. Kaikki tarkistetaan.

Erityisen eksoottinen tapaus sattui eteläkalifornialaisessa vankilassa. Se sijaitsi lähellä El Centron kaupunkia, joka nimestään huolimatta oli tuppukylä. Turvatarkastukseen jonottaessaan Leena mietti, että nyt jos koskaan hän on paikassa, jonne kukaan toinen suomalainen ei eksy.

”Silloin olkapäähäni koputettiin. Jonossa takanani seisova nainen sanoi suomeksi, että terve vaan, sinullakin on näköjään Suomen passi.”

Tie tekoihin

Jollekin terrorismi on ideologinen projekti. Hän etsii totuutta, näkee epäkohtia ja yrittää muuttaa niitä väkivallattomin keinoin mutta turhautuu, kun muutos ei tapahdukaan tarpeeksi nopeasti.

”Tyypillisimmin ihminen lähtee suoraan toimintaan porukassa, kun kaveri, sukulainen tai muu samanhenkinen tuttu kiinnostuu siitä ensin”, Leena sanoo.

Väkivaltainen toiminta tarjoaa toimintaa, seikkailua, statusta ja kunnioitusta sekä porukan, johon tuntee kuuluvansa.

Terroristeissa on myös yleisiä ajelehtijoita, jotka muutenkin menevät ongelmasta toiseen. He löytävät porukan, joka keksii käyttöä heidän kadulla hankkimilleen taidoille.

Väkivaltainen toiminta tarjoaa toimintaa, seikkailua, statusta ja kunnioitusta sekä porukan, johon tuntee kuuluvansa.

”Ihan yleisinhimillisiä pyrkimyksiä”, Leena toteaa.

Hän tietää, että terroristiksi tullaan yhtä monimutkaisten syiden ja sattumien vuoksi kuin terrorismintutkijaksikin. Mitään selkeää, ennalta arvattavaa terroristin polkua ei ole.

Aihetta otsikoihin

Kun Leena lähtee television uutisstudiolta elokuun 18:nnen päivän iltana, toimittajat kiittävät ja hyvästelevät hänet samoilla sanoilla kuin edelliselläkin kerralla: ”Toivottavasti emme näe pitkään aikaan.”

Leena tietää, että toive ei toteudu. Terrorismi on tässä ajassa.

Silti hän haluaisi tulla studioon myös toisenlaisessa uutistilanteessa. Terrorismintutkijaa voisi haastatella silloinkin, kun taas yksi terroriteko on onnistuttu estämään ennalta.

”Suurin osa teoista ehkäistään. Minusta sekin on uutisoinnin arvoinen asia.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.

Leena Malkki

41-vuotias tutkija ja yliopistolehtori asuu Vantaalla valtionhallinnossa työskentelevän miehensä ja heidän kahden lapsensa kanssa. Neljävuotiaana Leena katsoi tapaninpäivän sirkusta ja päätti tulla isona trapetsitaiteilijaksi. Terrorismintutkija hänestä tuli.

”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.
”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.

Elli Hiekkanen, 22, löysi 19-vuotiaana ensimmäisen oikean ystävän. Hänen mielestään kaveruudessa pitäisi sietää paremmin erilaisuutta ja hyväksyä, että toiset eivät ole samanlaisia kuin itse.

Toisella luokalla Elli Hiekkanen istui koulun pihan kuusiaidan sisällä ja leikki mielikuvituskaverin kanssa. Kiusaaminen oli alkanut heti ensimmäisellä luokalla.

Lapsena yksinäisyys tuntui siltä, että on kylmä. Teki mieli käpertyä pieneksi ja halata itseään, lämmitellä.

”Kakkosluokkaan mennessä huomasin, että minulla ei ollut kavereita ja muilla oli. Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään. Se tuntui todella pahalta.”

Elli alkoi karttaa muita lapsia, koska pelkäsi kiusaamista. Hän kertoo, että muut lapset haukkuivat hänen ulkonäköään, tönivät ja tökkivät pihaharjoilla.

”Tunneillekaan en aina uskaltanut mennä.”

”Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään.”

Elli masentui jo ala-asteella. Yksinäisyys ja paha olo purkautuivat muiden tuuppimisena.

”Siinä vaiheessa oli todella vaikea hallita omia reaktioita. Olin väkivaltainen, koska olin oppinut, että se on ainoa keino, jolla voin puolustautua. Lopetin sen pian kuin seinään.  Minulle tuli paha olo, että satutin jotain muuta fyysisesti, koska muut satuttivat minua henkisesti.”

Niihin aikoihin Elli istui välituntisin koulun pihalla ja kuunteli kuulokkeista musiikkia, usein Sonata Arcticaa, niin kovalla kuin pystyi. Yksin oli tyhjä olla. Musiikki toi edes vähän iloa.

Ensimmäinen oivallus

Elli on pohtinut paljon, kuinka yksinäinen voisi saada ystäviä.

Kasiluokalla tapahtui jotain, mitä Elli muistelee vieläkin. Koululla oli yhteistyöprojekti saksalaisen koulun kanssa. Saksalaiset oppilaat tulivat vierailulle Ellin kouluun, ja Elli pääsi oman ryhmänsä kanssa reiluksi viikoksi Etelä-Saksaan.

Isäntäperheessä oli kivaa, ja oppilasporukassa kaikki tulivat keskenään toimeen.

”Porukka ei voinut jättää minua ulkopuolelle vieraassa maassa. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

”Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

Saksan porukasta Elli sai kavereita. Koulussa oli myös toinen kolmen nuoren porukka, jonka kanssa Elli oli alkanut viettää aikaa. Tunne yksinäisyydestä eli silti poistunut. Kun koulupäivä loppui, Elli meni yksin kotiin. Kotona oli vaikeaa, eivätkä kaverit halunneet tulla kylään, Elli kertoo.

”Äitini oli työtön, joten en usein voinut osallistua asioihin, joita kaverit tekivät vapaa-ajalla. Ei ollut rahaa.”

Vihdoin oikea ystävä

Viimein se tapahtui, neljä vuotta sitten. Elli aloitti Turussa datanomiopinnot, ja luokalta löytyi samanhenkinen ihminen. Yhteistä oli esimerkiksi musiikkimaku, erityisesti metallimusiikki.

Vaikka Elli oli eri-ikäinen kuin kaverinsa, heistä tuli ystävät. Ensimmäistä kertaa Ellillä oli paras ystävä.

Nyt yksinäisyyden kylmä olo on vaihtunut lämpöön. Ystävä asuu viereisessä talossa, ja Elli lähtee monta kertaa viikossa ystävänsä ja tämän koiran kanssa kävelylle. He pelaavat tietokonepelejä ja kuuntelevat musiikkia. Olo ystävän seurassa on rauhallinen.

”Olen aina todella iloinen, kun saan olla hänen kanssaan. Voin puhua hänelle kaikesta ilman, että hän hermostuu tai ei haluaisikaan olla enää kanssani.”

Helppoa kavereiden löytäminen ei ollut.

Elli on löytänyt muitakin kavereita ammattikoulunsa luokalta sekä Turun Tyttöjen talolta ja nuorten kohtaamispaikasta Toivosta.

Helppoa se ei ollut. Elli joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jotta uskalsi lähteä paikkoihin, joista kavereita voisi saada.

”Meinasin monesti jättää menemättä, koska minua pelotti. Sitten kun menin, mietin, että wau, uskalsin! Olen löytänyt tosi paljon kavereita, kun olen lähtenyt ulos kämpästäni.”

”Kavereita ei kannata valikoida”

Ellillä on selkeä viesti kaikille: avoimuus voi tehdä elämästä paljon rikkaampaa – ja helpottaa samalla monien yksinäisyyttä.

Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä sellaista leimaa, että ”en pidä hänestä” tai ”hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli sanoo.

”Olen itse syyllistynyt siihen ihan liian monta kertaa. Vihdoin ja viimein olen oppinut, että kavereita ei kannata valita tuolla perusteella. Kannattaisi antaa mahdollisuus joka ikiselle ihmiselle, joka haluaa olla kanssasi tekemisissä. Ei tiedä, millaisia ystävyyksiä sieltä löytyy.”

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta.”

Elli vertaa ystävyys- ja kaverisuhteita parisuhteisiin. Samalla tavalla niissäkin täytyy ensin tutustua ja elää rinnakkain ennen kuin näkee, tuleeko suhteesta syvällistä. Jos ei tule, ei sekään haittaa.

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta. Se voi olla vaikeata ja epämukavaa, mutta kyllä se siitä.”

Kavereilta ei pitäisi Ellin mielestä vaatia niin paljoa kuin monet tuntuvat vaativan. Se, että on asioista eri mieltä tai tykkää eri jutuista, ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla mukavaa yhdessä.

”Se on itsellekin tosi valaisevaa. Sitä ymmärtää paremmin toisia ihmisiä, kun näkee, miten erilaisia sitä voikaan olla. Itse ymmärsin, että kaikki eivät tykkää samoista asioista kuin mistä minä pidän, jotkut suorastaan vihaavat niitä. Mutta ei se haittaa, voimme siitä huolimatta olla kavereita.”

Tapaamiltaan ihmisiltä Elli on oppinut muun muassa, etteivät kaikki ymmärrä hänen harrastuksiaan, mutta sillä ei ole väliä. Elli tykkää kirjoittaa fantasiatarinoita, eivätkä kaikki tajua, miksi hän käyttää kirjoittamiseen niin paljon aikaansa.

Samanhenkisyys ei pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

On tietenkin hienoa, jos onnistuu löytämään ympärilleen ihmisiä, jotka ovat samanhenkisiä. Sen ei Ellin mukaan kuitenkaan pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

”Elämässä pitää vain hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin itse on. Jos ei anna mahdollisuutta erilaisille ihmisille, voi menettää todella paljon.”

Tanssiyrittäjä Daniel ”Danny” Paul, 31, on kotoisin Intiasta, asuu avovaimonsa ja tytärpuolensa kanssa Tampereella. Paul on tehnyt koreografian tämänvuotiseen Sappeen kesäteatterimusikaaliin On kesäyö. Hänen tanssiryhmänsä Danny’s Bollywood Dance Crew osallistui Talent Suomi tv-ohjelmaan 2012.
Tanssiyrittäjä Daniel ”Danny” Paul, 31, on kotoisin Intiasta, asuu avovaimonsa ja tytärpuolensa kanssa Tampereella. Paul on tehnyt koreografian tämänvuotiseen Sappeen kesäteatterimusikaaliin On kesäyö. Hänen tanssiryhmänsä Danny’s Bollywood Dance Crew osallistui Talent Suomi tv-ohjelmaan 2012.

Daniel Paul oli poika, joka halusi vain tanssia, vaikka intialainen isä ei sitä hyväksynyt. Nyt hän haluaa saada myös suomalaiset pojat tanssimaan.

”Sinä päivänä saimme koulussa päättää itse, mitä teemme. Minä ja muutama muu poika opettelimme tanssinumeron Bollywood-elokuvasta ja esitimme sen muille. Silloin päätin, että menen tanssitunnille.

Olen aina halunnut tanssia. Kotona valehtelin, että menen karatetunneille, koska ne olivat...