Tiina Rasila, 38, asuu Kempeleellä viiden lapsensa ja miehensä Kimmon kanssa.
Tiina Rasila, 38, asuu Kempeleellä viiden lapsensa ja miehensä Kimmon kanssa.

Tiina Rasilan aviomies Kimmo yritti juomisvuosinaan 11 kertaa itsemurhaa. Tiina ei edes harkinnut eroa. Siihen oli kaksi syytä.

KUN KIMMO LÄHTEE työreissulle, minua itkettää jo edellisenä iltana. Ja sitten eteisessä, kun hän on lähdössä. Tulee niin ikävä.

Ilman Kimmoa osa minusta puuttuu. Kun hän on kotona, kaikki minussa on ehjää.

Ehkä se on sairautta. Olen ollut Kimmosta sairaalloisen riippuvainen. Ei kukaan terve olisi pysynyt miehen rinnalla, joka yrittää tappaa itsensä kolmen kuukauden välein.

Mutta on se rakkauttakin. Kun aloitan lauseen, Kimmo jatkaa sitä. ­Luemme toistemme ajatukset. 

On se niin lutuinen. Ei menetä hermojaan mistään, ei niin pienestä kuin minä. Kimmossa on rauhaa, jota tarvitsen. Oli niinäkin vuosina, kun hän joi. En koskaan harkinnut eroa, vaikka uhosin niin. 

Kimmo oli alkoholisti, mutta hän on aina ollut muutakin: kiltti ihminen ja lasteni isä. Minun puoliskoni.

Kun Kimmo on poissa, olen surullinen ja yksinäinen ja lasken päiviä siihen, kunnes hän palaa.

Rakkaudeksi minä tätä kutsuisin.

 

MUSTA TUKKA, pitkä nahkatakki, naamassa lävistyksiä. Kun Kimmo käveli ensimmäistä kertaa vastaan sairaalan käytävällä, ajattelin: wau.

Mammanpojista en ole piitannut koskaan.

Oli huhtikuu 2002. Olin päässyt psykiatriselle osastolle lepäilemään, sillä eroni oli ottanut niin koville. Kimmo oli samalla osastolla, koska oli viina- ja lääkehuuruissaan yrittänyt itsemurhaa.

Aloimme jutella tupakkakopissa. Kimmo nauratti minua, höpötti pyörryksiin.

Kipeimmistä asioista on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Sairaalassa oli sääntö, jonka mukaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ei saa viritellä suhdetta. Kun katsoin telkkaria pää Kimmon sylissä, hoitajat patistivat minua nousemaan.

Yhtenä päivänä sovimme, että menemme yhdessä kioskille. Kimmo ei ilmaantunutkaan. Raivostuin. En tiennyt, että hän oli saanut paniikkihäiriökohtauksen.

Samana iltana hän sujautti oveni alta kirjeen: 

Anteeksi päivänsäteeni. Rakkaudella menninkäinen.

Siitä päivästä asti olemme kirjoittaneet toisillemme. 12 vuoden aikana kirjeitä on kertynyt laatikollinen. ­Kipeimmistä asioista on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Kun tapasimme, lapseni edellisestä liitosta olivat 2- ja 4-vuotiaat. Tiesin, että Kimmo joi, mutta tunsin olevani turvassa. Neljä kuukautta ensitapaamisesta muutimme yhteen.

Kimmo ja Tiina muuttivat yhteen elokuussa 2002.

 

KOTONA ET JUO. Lasten edessä et juo. Nuo säännöt tein selväksi heti. Niinpä Kimmo joi aina muualla, kave­reillaan tai baarissa.

Alussa juopottelu ei häirinnyt. Pidin sitä normaa­lina, sillä olen alkoholistiperheen lapsi.

Kun Kimmo joi pelkkää olutta, hän oli oma lempeä itsensä. Jos hän napsi lääkkeitä ja väkeviä, hän muuttui itsetuhoiseksi. 

Eniten ärsyynnyin, kun hän halusi kännipäissään keskustella. Vetää monologia, jauhaa ja jankata.

Ajattelin, että jos soitan Kimmolle 10 kertaa päivässä, pystyn pitämään hänet elossa.

Kimmo oli työtön, ja saattoi kadota ryyppyreissuilleen päiviksi. En tuntenut vihaa, vain huolta.

Yöt kyttäsin kännykkääni. Jos Kimmo ei vastannut soittoihini, kuuntelin vastaajan viestiä uudelleen ja ­uudelleen: ”Kimmo tässä hei, en pääse nyt vastaamaan.” Minulle riitti, että sain kuulla hänen äänensä.

Hoidin lapsiani kuin robotti. Ruokin, vaatetin ja leikitin, mutta verhon raosta kurkin, kurvaako Kimmo taksilla pihaan. Jos itkin, lapset lohduttivat. Eihän sen niin olisi pitänyt mennä. 

Kuvittelin, että jos soitan Kimmolle 10 kertaa päivässä, pystyn pitämään hänet elossa. Että jos tuijotan kännykkääni, hän ei tapa itseään.

Miten älytön ajatus, itsekäskin. Tajusin sen vasta, kun eräs sairaanhoitaja sanoi: Jos Kimmo haluaa, hän tappaa itsensä vaikka samaan aikaan, kun puhutte ­puhelimessa. Et pysty estämään.

Aina kun Kimmo palasi reissuiltaan, hän katui kuin koiranpentu. Nuoli melkein varpaanvälinikin.

Sen hetken minulla oli kaikki valta. Murehtimiseni oli palkittu, olinhan saanut hänet taas ehjänä kotiin. En jaksanut rähjätä. Uskoin, että kyllä tämä tästä taas.

 

KIMMON RYYPPYVUOSINA meillä oli sääntö: makuuhuoneesta ei saa poistua, jos sänky ei ole pedattu. Sairastahan se oli. 

Minun oli pakko siivota, koska päässäni vallitsi kaaos. Jos matto oli rytyssä, ahdistuin heti. Kun suoristin sen, tunsin hallitsevani edes jotain. Sosiaalityöntekijä ihasteli tarkastuskäynnillä, kuinka siisti kotimme oli.

Lapsena Kimmo oli ollut samanlainen siivoushullu. Hän puunasi ja kokkasi, jotta ­hänen isänsä ei humalassa hermostuisi. Hänestä tuli neuroottinen miellyttäjä. Kun Kimmoa kiusattiin koulussa, hän tarjoutui teke­mään kiusaajien läksyt. Se vain pahensi ryöpytystä.

En edes haaveillut tasapainoisesta elämästä.

Omasta lapsuudestani en muista juuri mitään. En edes siskoani, vaikka nyt olemme läheisiä. 

Muistan vain, että olin paljon yksin. Asuimme maalla, ja lypsin leikisti mielikuvituslehmiäni. En muista pelän­neeni enkä iloinneeni. En muista tunteitani.

Opiskelin maanviljelijäksi ja puutarhuriksi, mutta kumpikaan ammateista ei tuntunut omalta. Kun sitten tapasin ensimmäisen mieheni, keskityin äitiyteen.

Jokaiseen parisuhteeseeni on liittynyt valehtelua ja alkoholia. En edes haaveillut tasapainoisesta elämästä. Kuvittelin, ettei se kuulu minulle. Rakkaussotkuista sain jännitystä, jota ilman tunsin oloni tyhjäksi.

Kesti vuosia, ennen kuin tajusin, ettei ongelma ole vain muissa. Se on myös minussa. Olen ollut itsekin sairas, koska olen hakeutunut tuhoisiin suhteisiin.

 

NELJÄN ENSIMMÄISEN vuotemme aikana Kimmo yritti itsemurhaa 11 kertaa. Hän hyppäsi koskeen, nielaisi lääkkeitä, veti ranteensa auki.

Kun hän loppuaikoina lähti ryyppäämään, sanoin, että tapa sitten ittes kunnolla. Tee kunnolla edes se.

Pahinta oli odottaminen. Odotin ja pelkäsin poliisin soittoa, joka tuli sairaalasta noin kolmen kuukauden välein. Kun se lopulta tuli, olin omituisen rauhallinen. 

Kun Kimmo oli ajanut lyhtypylvääseen, kysyin, ­pysyikö lasten uusi turvaistuin ehjänä. Vasta sitten ­kysyin, miten Kimmon kävi.

Ex-mieheni teki meistä lastensuojeluilmoituksen. Se pelasti perheemme.

Vuonna 2004 saimme ensimmäisen yhteisen lapsemme, pienen pojan. Hoidin Kimmoa ja vauvaa ja hylkäsin itseni. Minulla ei ollut voimia hakea töitä. Ystävä­piirini kutistui niin, että muiden kylään pyytäminen tuntui vaikealta.

Kun seuraavan vuoden kesällä odotin toista poikaamme, Kimmo joi aamusta iltaan. Pakenin turvakotiin ja vannoin, etten palaa. Palasin kuitenkin. Kimmo tuntui yhä läheiseltä.

Sitten tuli joulupäivä. Kimmo oli juonut, vaikka oli luvannut pysyä joulun raittiina. Meille tuli riita.

Siihen mennessä lapset olivat säästyneet näkemästä Kimmon sekoiluja, mutta nyt hän rämähti ikkunasta läpi. Lapset tuijottivat, kun hän hillui veripäissään.

Minä itkin ja keräsin sirpaleita. Teippasin ikkunan umpeen Juhlapöydän konvehtien kansilla, ettei lumi leijailisi sisälle.

Sen jälkeen ex-mieheni teki meistä lastensuojelu­ilmoituksen. Se pelasti perheemme.

 

OLIN KUVITELLUT, ettei lapsia voi ottaa meiltä pois, koska minä en juo. Sosiaaliviranomaiset ilmoittivat, ­että olin väärässä. Jos Kimmo jatkaisi juomista, lap­semme otettaisiin huostaan. Siitä en olisi selvinnyt. 

Niinpä kun meille tarjottiin kolmen kuukauden kuntoutusta, päätin mennä sinne lasten kanssa, tuli Kimmo tai ei.

Kimmo tuli. 

Kahdeksaan vuoteen Kimmo ei ole juonut pisaraakaan. Se on ihme.

Ensimmäiset kolme viikkoa hänellä oli hällä väliä -asenne. Kun jokaisen kuntoutujan piti kertoa itsestään, Kimmo keskittyi ratkomaan muiden ongelmia. Omia hänellä ei mielestään ollut.

Hänen käskettiin ottaa tosissaan tai häipyä. Se pysäytti hänet. Kimmo alkoi käydä pitkiä keskusteluja yhden raitistuneen miehen kanssa, joka tivasi, miksi hän ­pyristelee niin kovasti raitistumista vastaan. 

Kimmo oli uskonut, ettei selviäisi ahdistuksestaan ilman viinaa. Kuntoutuksessa hän alkoi tajuta, että ­viina oli ahdistuksen syy.

Kimmo raitistui. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole juonut pisaraakaan.

Se on ihme.

Itse olen saanut lohtua alkoholistien läheisten vertaisryhmästä. En ole onnistunut kertomaan ryhmä­tapaamisissa elämästäni mitään, mitä joku muukin siellä ei olisi kokenut.

Kuopus Iiris syntyi raittiiseen perheeseen. Hän on Tiinan lapsista rohkein ja luottavaisin.

 

ENSIMMÄISENÄ RAITTIINA vuonna tappelimme enemmän kuin koskaan. Olin niin tottunut kantamaan vastuun kaikesta: Kimmon työttömyyspäivärahatkin olivat menneet suoraan tililleni, jotta hän ei joisi tai pelaisi niitä. Äkkiä minun pitikin luottaa, antaa hänen maksaa itse laskunsa. 

Vaikka olin kaivannut Kimmoa rinnalleni, tunsin asemani myös uhatuksi. En ollut enää perheen pää. 

Kimmo alkoi opetella isänä olemista. Ensin hän ­antoi kaikessa periksi: osti sipsejä ja karkkeja eikä uskal­tanut sanoa mihinkään ei.

Olin turhautunut siihen, kuinka alusta meidän piti aloittaa perhe-elämämme.

Vuonna 2008 saimme iltatähtemme, pikkuprinsessan. Hän on lapsista ainut, joka on syntynyt raittiiseen perheeseen, ja sen hänestä huomaa. Hän on määrätietoisempi kuin sisaruksensa eikä ole koskaan ujostellut ketään. Isänsä hän kietoo pikkusormensa ympäri.

 

VIIME KEVÄÄNÄ sisuunnuin ja tein elämäni ensimmäisen työhakemuksen. Hain vakituista hoiva-apulaisen paikkaa vanhusten hoivatalosta.
Hakijoita oli 90, ja minä pääsin haastatteluun.

Neljä sai paikan, ja minä olin yksi heistä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä ei tapahdu minulle. Ei minulle satu mitään hyvää. Mutta sattuipa vain. Heti kun otin itsestäni vastuun, alkoi tapahtua hyviä asioita.

Vaikka vuorotyö on raskasta, yhtenäkään aamuna en ole mennyt töihin vastentahtoisesti. 

 

RAITISTUMISENSA JÄLKEEN Kimmo on luennoinut päihteettömyydestä ja ollut jopa kunnallisvaaliehdok­kaana.

Kerran kuussa Kimmo ajaa Helsinkiin, terapeutti Tommy Hellstenin mentor-koulutukseen. Nelivuotisella kurssilla opiskellaan ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja, ja sen jälkeen Kimmosta tulee Ihminen ­tavattavissa -mentor. Se tarkoittaa eräänlaista tsempparia tai rinnalla kulkijaa. Ehkä siitä tulee Kimmon ­uusi ammatti.

Tunsin itseni lapseksi, pieneksi ja onnelliseksi.

Vanhin lapsista on nyt 16, nuorin 5-vuotias. Murehdimme Kimmon kanssa uusia, yhteisiä murheita, kuten teiniemme myrskyjä. Kimmolle nalkutan vain siitä, että hän roikkuu jatkuvasti netissä: naputtaa blogiaan tai kirjoittaa päihdekeskustelupalstoille.  

Enää en elä varuillani. Minun ei tarvitse, sillä Kimmo ei ole kertaakaan pettänyt luottamustani. 

Viime jouluna sain ensimmäistä kertaa vuosiin joulu­fiiliksen. Ratkoin sohvalla ristikoita, kuuntelin joululauluja ja mietin, miten ihanaa on asua omassa talossa. Tunsin itseni lapseksi, pieneksi ja onnelliseksi.

Jos Kimmo lähtee Helsinkiin luentoreissulleen, jätän sängyn viikoksi petaamatta. Siitä tiedän, etten enää pelkää. Olen viimein turvassa.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.

K

Tiinan mies raitistui vuosien jälkeen: ”Kun Kimmo on kotona, kaikki minussa on ehjää”

Monia sivusta seurannut kirjoitti: Anteeksi vaan mutta tämä äiti on nyt siirtänyt käyttäytymismallinsa omille lapsilleen. Olisi mielenkiintoista seurata valitsevatko he puolisoikseen alkoholistin tai sekakäyttäjän ja seuraavassa sukupolvessa sama taphtuu jälleen. Sehän on se ympäristö jossa he tuntevat olevansa omimmillaan. Karmea ajatus mutta surullisen usein totta. Mistäs tiedät? Entäs jos lapset ovatkin oppineet että kun ottaa vastuun omasta elämästään niin kaikilla on parempi olla? Ainiin...
Lue kommentti
Holistin ex

Tiinan mies raitistui vuosien jälkeen: ”Kun Kimmo on kotona, kaikki minussa on ehjää”

Alkoholisti on aina alkoholisti. Vaikka hän lopettaisi juomisen, tilalle tulee joku muu riippuvuus, esim. intohimoinen urheilu tai muu pelaaminen. Sanoohan jutussakin naishenkilö roikkuvansa koneella - siis roikkuu riippuvaisen paljon, todennäköisesti. Tiedän mistä puhun, ex oli juomatta 15 vuotta ja kaikki vivahteet tuli nähtyä.
Lue kommentti
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”