Kun Minna viimein tajusi, että Mika joi liikaa, oli muutama tunti aikaa toimia. Mika ja läheiset kertovat, mitä sitten tapahtui.
Vaimo Minna Muukkonen, 46:
Mika oli ensimmäinen poika, jota suutelin. Se tapahtui Rovaniemellä koulun pääoven luona, jossa hengailimme iltaisin. Olin yläasteella ja aika villi. Mika oli vielä villimpi, ja ehkä siksi jätin hänet.
Myöhemmin luin Lapin Kansasta, että joku poika oli jättänyt jalkansa hissin väliin. Ajattelin, että se oli varmaan Mika – ja olikin.
Parikymmentä vuotta myöhemmin sain yöllä tekstiviestin tuntemattomasta numerosta: ”Näin sinut tänään. En muistanut, kuinka kaunis olet.”
Se oli Mikalta. En reagoinut siihen mitenkään, sillä olin parisuhteessa. Kun olin taas sinkku, löysin Mikan Facebookista. Hän tuli kylään ja jäi.
Suhteen alussa on kai aika normaalia juhlia, mutta Mikan juhlat eivät koskaan loppuneet. Hän oli kuitenkin fiksu ja filmaattinen ja hyvä kokki. Menimme kihloihin.
Tarvitsen avustajia ympäri vuorokauden, sillä putosin 18-vuotiaana parvekkeelta ja minusta tuli neliraajahalvaantunut. Olin aina ollut luotettava työnantaja avustajilleni, mutta Mika sätti heitä kännissä ja kokkasi yöllä. Avustajat joutuivat tarkistelemaan, onko levy jäänyt päälle.
Olin hullun rakastunut enkä pitänyt Mikaa alkoholistina. Kuvittelin alkoholistien olevan puliukkoja, jotka makaavat kuset housuissa sillan alla.
Palkkasin Mikan avustajakseni. Oli pakko, koska hänen humalatoilailunsa karkottivat useimmat muut avustajat.
Ostimme talon ja jaksoin vielä uskoa, että Mikan juominen vähenee. Toisin kävi. Hän joi entistä enemmän. Pahimmalta tuntui, kun hän kerran humalassa sanoi, että hommaa minut palvelutaloon.
Kerran Mika valvotti minua koko yön, vaikka aamulla oli tärkeä kokous. Lähtiessäni jätin lapun, jossa luki: Nyt saatana loppui juominen.
Yksi avustajistani kertoi alkoholistien hoidosta, joka perustuu vertaistukeen ja ryhmäterapiaan. Kolme vuotta sitten soitin hoitoa tarjoavaan paikkaan ja kysyin, onko liikaa, että Mika juo pari kertaa viikossa ja krapulapäivät päälle, yhteensä noin puolet viikosta.
Vasta puhuessani tajusin, että juominen oli kohtuutonta.
Päihdeterapeutti kysyi, missä Mika nyt on. Vastasin, että hän makaa talomme kylmässä eteisessä.
”Nyt sinulla on elämäsi tilaisuus. Krapulassa saat hänet parhaiten hoitoon”, terapeutti sanoi ja antoi ohjeet, miten toimia.
Soitin siskolleni. Hän ja hänen miehensä lupautuivat mukaan, samoin Mikan isä.
Herätimme Mikan ja kerroimme asiamme. Kahden tunnin kuluttua Mika istui junassa.
Hoito maksoi 6 000 euroa, saman verran kuin isäni hautajaiset. Ajattelen, että se olisi ollut Mikankin vaihtoehto.
Mika oli huonossa kunnossa. Hänen verenpaineensa oli niin korkea, että hän oli vaarassa kuolla. Hän ei jaksanut kävellä Citymarketia ympäri.
Hoito kesti kuukauden. Sen aikana tapasin Mikan kerran.
Kun Mika tuli kotiin, hän oli muuttunut: jalka ei enää vispannut, ja Mika oli tyyni. Aloimme puhua. Sitä jatkui monta kuukautta yötä päivää. Sanoimme rehellisesti, miltä meistä tuntui emmekä kyseenalaistaneet toisiamme.
Olemme jatkaneet puhumista myöhemminkin. Tietenkin riitelemme yhä joskus, mutta rakentavasti, ei niin kuin ennen.
Puoli vuotta Mikan hoidon jälkeen olin keskussairaalassa pienessä operaatiossa. Kun vielä makasin sängyssä, Mika kosi. Oli hän tehnyt niin aiemminkin, mutta kännikosimisia en laskenut.
Vastasin myöntävästi. Menimme naimisiin maistraatissa ja pyysimme Mikan tyttäret todistajiksi.”
Mikan tytär Julia Muukkonen, 20:
Kutsu päihdehoidon läheisviikonloppuun tuli postissa. En halunnut lähteä. En tajunnut, mitä puhumista isän juomisessa oli. Miten se minua kosketti?
Olin silloin lukiossa. Vietin pikkusiskoni kanssa joka toisen viikonlopun isän luona, mutta asuin äidin ja hänen uuden miehensä kanssa.
Vanhempani erosivat, kun olin neljä. Minulla on isästä kivoja lapsuusmuistoja. Kävimme katsomassa E.T:n ja Harry Potterit. Isä luki tekstityksen ääneen, kun en itse ehtinyt. Lomat Pariisissa ja Lontoossa ovat loistomuistoja.
Tiesin aina, että isä välitti meistä, vaikkei osannut näyttää sitä.
Kun isä sitten soitti, että aloittaa hoidon, menin sokkiin. En halunnut myöntää, että hänellä oli ongelma. Yritin olla sokea isän juomiselle, vaikka olin tajunnut sen pienestä asti.
Minua ahdisti mennä isän luo viikonlopuiksi, sillä en koskaan kehdannut tuoda kavereita sinne ja koska minulla oli pikkusiskostani niin suuri vastuu. En halunnut jättää häntä yksin isän kanssa.
En tiedä, mitä pelkäsin. Ehkä sitä, ettei isä edes tajunnut, mitä puhui.
Äidille halusin uskotella, että meillä on isän luona hyvä. Pelkäsin, että jos juominen tulee esiin, emme enää ikinä saa mennä isälle.
Lopulta päätin lähteä läheisviikonloppuun pikkusiskon kanssa. Jo perjantain infossa tajusin, että isällä oikeasti on ongelma eikä vain minulla huono olo. Ongelma oli isompi kuin pelkkä juominen.
Lauantaina meidän piti istua isän eteen ja puhua juopolle. Se oli raskasta. Kerroin kaiken, mitä sydämellä oli. Sen, kuinka paljon pelotti itseni, pikkusiskon, isän ja Minnan puolesta.
Lauantai oli hirveä päivä, mutta vapauttava.
Kun sunnuntaina näin isän, hän oli eri ihminen. Näin jo kasvoista, ettei hänellä ollut paha olla. Sitten hän sanoi jotain, jota en muista hänen koskaan sanoneen: että hän rakastaa meitä.
Hoidon jälkeen aloin käydä isän ja Minnan luona arkenakin. Nykyään siellä pystyy nukkumaan. Voin mennä aamulla kouluun levänneenä, kun isä ei ole valvottanut öisillä lauluesityksillään. Voin myös jutella isän kanssa ilman, että pitää miettiä, miten hän reagoi.
Enää ei tarvitse selitellä. Pystyn sanomaan, että isäni on alkoholisti, mutta hän on käynyt hoidossa. On turha olla katkera.
Lakkiaiseni järjestettiin isän ja Minnan luona. Isä oli ylpeä siitä, että valmistuin ylioppilaaksi. Nyt pidän välivuotta, mutta tulevaisuudessa haluan opiskella päihde- tai mielenterveystyötä.”
Isä ja aviomies Mika Muukkonen, 46:
Kun menin terapiahuoneeseen, muut potilaat tulivat halaamaan. Yhdessä terapeutin kalvossa luki: Alkoholismi, eristäytyminen (autotalli ja pannuhuone).
Tiesin, että olen oikeassa paikassa.
Kun esikoiseni Julia syntyi vuonna 1994, viihdekäyttöni muuttui alkoholismiksi. Olin altistunut viinalle tarpeeksi pitkään. Vaimoni ollessa töissä olin paljon Julian kanssa, mutta kun olimme molemmat kotona, minulla oli aina hommia autotallissa.
Join siellä kaljaa.
Olen hyvä hyvittelemään. Leivoin ja lupasin raitistua. Uskoin sen itsekin, mutta alkoholisti syö aina sanansa.
Yhden kerran pieksin vaimoni, mutta muuten väkivaltani oli sanallista. Sivalsin sillä, mikä sattui eniten. Varastoin juoruja, ihmisten heikkouksia. Kun joku huomautti minulle juomisesta, minä heitin takaisin jotain eriparitisseistä.
Kun ensimmäinen vaimoni löysi raittiin miehen ja lähti, sain aikaa juoda.
Olin välillä aika epäluotettava. Sovimme, että Julian kuusivuotissyntymäpäivät pidetään luonani. Perjantaina leivoin kakut valmiiksi ja lähdin kaljalle. Heräsin varhain sunnuntaiaamuna. Lauantai oli hävinnyt jonnekin. Julian ystävät olivat seisseet paketteineen oven takana.
Töissäkin tuli ongelmia juomisen takia, joten lähdin opiskelemaan. Myin talon ja sain 30 000 euroa. Join ne kahdessa ja puolessa kuukaudessa.
Kesällä 2003 olin luvannut lapsilleni matkan Disneylandiin mutta maksanut vain ennakon. Enempää rahaa ei ollut. Pulasta pelasti ystävä, jonka avulla sain kesätöitä. Se kesä oli aikuisikäni onnellisin: olin kolme kuukautta juomatta ja sain matkarahat kokoon.
Ystävä tarjosi minulle esimiehen paikkaa, mutta työterveyslääkäri kielsi. Minulla oli astma, verenpainetta ja rytmihäiriöitä.
Päädyin Rovaniemelle äidin sohvalle, join ja pelkäsin kuolevani.
Siihen aikaan Facebook teki tuloaan. Ehdin olla siellä vain pari tuntia, kun Minna pyysi kaverikseen. Meillä synkkasi. Olin kuullut hänen onnettomuudestaan aiemmin ja unohdin pyörätuolin nopeasti. Ei rakkaus tarvitse jalkoja.
Humalassa aiheutin vaaratilanteita. Kerran näytin avustajalle, kuinka Minnaa siirretään, mutta horjahdin ja nykäisin Minnan mukanani lattialle. Se oli hengenvaarallinen tilanne.
Yhtenä päivänä heräsin vilpolasta. Minna, tämän sisko, siskon mies ja isäni kertoivat jyrkästi tilanteeni ja kysyivät, haluaisinko lähteä hoitoon. Krapulassa halusin aina hyvittää juomiseni, joten sanoin kyllä.
Tärkeä osa hoitoa olivat läheisviikonloput. Niissä potilaalla ei ole puheoikeutta ja hoitolaitos kutsuu omaiset.
Oma läheisviikonloppuni oli ahdistava. Minna oli vihainen ja antoi kaiken tulla, nuorempi tyttäreni lähinnä itki. Se kertoi enemmän kuin sanat.
Minultakin tuli itku. En edes muistanut, koska olin sanonut lapsille, että rakastan.
Olen ensimmäinen mies, jota Minna suuteli. Hän on ensimmäinen nainen, joka ei laittanut minua juomisen takia pihalle vaan hoitoon.
Kun pääsin neljän viikon jälkeen kotiin, halusin nauraa ja laulaa. Oloni oli uskomattoman vapaa. Ennen saattoi olla vapaata töistä mutta viinasta ei koskaan.
Nyt olen ollut kolme vuotta raittiina. Kouluttaudun kokemusasiantuntijaksi ja pääsin juuri opiskelemaan päihdetyön ammattitutkintoa. Nyt on minun vuoroni auttaa muita.”
Päihdeterapeutti Harri Nyman, Rehappi:
Mikan tarina on tyypillinen suomalaisen alkoholistin tarina. Alkuun juominen voi olla satunnaista. Kun määrät nousevat, sietokyky kasvaa. Juominen täyttää viikonloput.
Mikan läheisviikonloppu oli yksi mieleenpainuvimmista: tyttärien hätä ja mitättömyyden tunne, Minnan pelko. Toinen tyttäristä kertoi, että oli aina yrittänyt olla koulussa paras. Silti hänestä tuntui, ettei isälle riittänyt mikään.
Tunnekylmyys on yksi alkoholismin seuraus. Mitä pidemmälle juominen menee, sitä enemmän alkoholistin persoonallisuus muuttuu.
Alkoholistien lapsista kasvaa usein kilttejä, sovittelijaluonteita. Osasta tulee vastuunkantajia ja huolehtijoita, osa ryhtyy pelleksi, jotta huomio menisi muualle. Joistakin tulee ongelmatapauksia koulussa: he purkavat pahaa oloaan aggressiiviseen käytökseen.
Kun alkoholisti raitistuu, lasten luottamus voi kuitenkin palautua nopeastikin. Lapset ovat lojaaleja.
Läheisviikonlopussa Mikan piti ensimmäistä kertaa kohdata menneisyytensä. Selitykset eivät enää menneet läpi. Hoito on rankka, mutta niin on sairauskin.
Alkoholismi on krooninen sairaus, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan. Suomessa elää yhä illuusio siitä, että alkoholisti voi vähentää juomista. Esimerkiksi A-klinikkasäätiö antaa vähentämisen vaihtoehdoksi, mutta yhtään alkoholistia et löydä, joka olisi siihen pystynyt.
Murto-osa kaikista alkoholisteista raitistuu, eivätkä meilläkään kaikki. Hoidon jälkeen kuusi tai seitsemän kymmenestä elää raittiisti.
Suomessa on noin 400 000 päihderiippuvaista, joista 250 000 lähtee töihin joka viikko. Usein vain pieni lähipiiri tietää totuuden juomisesta. Ulospäin elämä voi näyttää hyvältä.
Päihdehoito on Suomessa yhä lapsenkengissä. Vaikka alkoholismi vaikuttaa koko perheeseen, läheisiä ei juuri hoideta.”
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.
