Kun Minna viimein tajusi, että Mika joi liikaa, oli muutama tunti aikaa toimia. Mika ja läheiset kertovat, mitä sitten tapahtui.

Vaimo Minna Muukkonen, 46:

Mika oli ensimmäinen poika, jota suutelin. Se tapahtui Rovaniemellä koulun pääoven luona, jossa hengailimme iltaisin. Olin yläasteella ja aika villi. Mika oli vielä villimpi, ja ehkä siksi jätin hänet.

Myöhemmin luin Lapin Kansasta, että joku poika oli jättänyt jalkansa hissin väliin. Ajattelin, että se oli varmaan Mika – ja olikin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin sain yöllä tekstiviestin tuntemattomasta numerosta: ”Näin sinut tänään. En muistanut, kuinka kaunis olet.”

Se oli Mikalta. En reagoinut siihen mitenkään, sillä olin parisuhteessa. Kun olin taas sinkku, löysin Mikan Facebookista.­ Hän tuli kylään ja jäi.

Suhteen alussa on kai aika normaalia juhlia, mutta Mikan juhlat eivät koskaan loppuneet. Hän oli kuitenkin fiksu ja filmaattinen ja hyvä kokki. Menimme kihloihin.

Tarvitsen avustajia ympäri vuorokauden, sillä putosin 18-vuotiaana parvekkeelta ja minusta tuli neliraajahalvaantunut. Olin aina ollut luotettava työnantaja avustajilleni, mutta Mika sätti heitä kännissä ja kokkasi yöllä. Avustajat joutuivat tarkistelemaan, onko levy jäänyt päälle.

Olin hullun rakastunut enkä pitänyt Mikaa alkoholistina. Kuvittelin alkoholistien olevan puliukkoja, jotka makaavat kuset housuissa sillan alla.­

Palkkasin Mikan avustajakseni. Oli pakko, koska hänen humalatoilailunsa karkottivat useimmat muut avustajat.

Ostimme talon ja jaksoin vielä uskoa, että Mikan juominen vähenee. Toisin kävi. Hän joi entistä enemmän. Pahimmalta tuntui, kun hän kerran humalassa sanoi, että hommaa minut palvelutaloon.

Kerran Mika valvotti minua koko yön, vaikka aamulla oli tärkeä kokous. Lähtiessäni jätin lapun, jossa luki: Nyt saatana loppui juominen.

Yksi avustajistani kertoi alkoholistien hoidosta, joka perustuu vertaistukeen ja ryhmäterapiaan. Kolme vuotta sitten soitin hoitoa tarjoavaan paikkaan ja kysyin, onko liikaa, että Mika juo pari kertaa viikossa ja krapulapäivät päälle, yhteensä noin puolet viikosta.

Vasta puhuessani tajusin, että juominen oli kohtuutonta.

Päihdeterapeutti kysyi, missä Mika nyt on. Vastasin, että hän makaa talomme kylmässä eteisessä.

”Nyt sinulla on elämäsi tilaisuus. Krapulassa saat hänet parhaiten hoitoon”, terapeutti sanoi ja antoi ohjeet, miten toimia.

Soitin siskolleni. Hän ja hänen miehensä lupautuivat mukaan, samoin Mikan isä.

Herätimme Mikan ja kerroimme asiamme. Kahden tunnin kuluttua Mika istui junassa.

Hoito maksoi 6 000 euroa, saman verran kuin isäni hautajaiset. Ajattelen, että se olisi ollut Mikankin vaihtoehto.

Mika oli huonossa kunnossa. Hänen verenpaineensa oli niin korkea, että hän oli vaarassa kuolla. Hän ei jaksanut kävellä Citymarketia ympäri.

Hoito kesti kuukauden. Sen aikana tapasin Mikan kerran.

Kun Mika tuli kotiin, hän oli muuttunut: jalka ei enää vispannut, ja Mika oli tyyni. Aloimme puhua. Sitä jatkui monta kuukautta yötä päivää. Sanoimme rehellisesti­, miltä meistä tuntui emmekä kyseenalaistaneet toisiamme.

Olemme jatkaneet puhumista myöhemminkin. Tietenkin riitelemme yhä joskus, mutta rakentavasti, ei niin kuin ennen.

Puoli vuotta Mikan hoidon jälkeen olin keskussairaalassa pienessä operaatiossa. Kun vielä makasin sängyssä, Mika­ kosi. Oli hän tehnyt niin aiemminkin, mutta kännikosimisia en laskenut.

Vastasin myöntävästi. Menimme naimisiin maistraatissa ja pyysimme Mikan tyttäret todistajiksi.”

Mikan tytär Julia Muukkonen, 20:

Kutsu päihdehoidon läheisviikonloppuun tuli postissa. En halunnut lähteä. En tajunnut, mitä puhumista isän juomisessa oli. Miten se minua kosketti?

Olin silloin lukiossa. Vietin pikkusiskoni kanssa joka toisen viikonlopun isän luona, mutta asuin äidin ja hänen uuden miehensä kanssa.

Vanhempani erosivat, kun olin neljä. Minulla on isästä kivoja lapsuusmuistoja. Kävimme katsomassa E.T:n ja Harry Potterit. Isä luki tekstityksen ääneen, kun en itse ehtinyt. Lomat Pariisissa ja Lontoossa ovat loistomuistoja.

Tiesin aina, että isä välitti meistä, vaikkei osannut näyttää sitä.

Kun isä sitten soitti, että aloittaa hoidon, menin sokkiin. En halunnut myöntää, että hänellä oli ongelma. Yritin olla sokea isän juomiselle, vaikka olin tajunnut sen pienestä asti.

Minua ahdisti mennä isän luo viikonlopuiksi, sillä en koskaan kehdannut tuoda kavereita sinne ja koska minulla oli pikkusiskostani niin suuri vastuu. En halunnut­ jättää häntä yksin isän kanssa.

En tiedä, mitä pelkäsin. Ehkä sitä, ettei isä edes tajunnut, mitä puhui.

Äidille halusin uskotella, että meillä on isän luona hyvä. Pelkäsin, että jos juominen tulee esiin, emme enää ikinä saa mennä isälle.

Lopulta päätin lähteä läheisviikonloppuun pikkusiskon kanssa. Jo perjantain infossa tajusin, että isällä oikeasti on ongelma eikä vain minulla huono olo. Ongelma oli isompi kuin pelkkä juominen.

Lauantaina meidän piti istua isän eteen ja puhua juopolle. Se oli raskasta. Kerroin kaiken, mitä sydämellä oli. Sen, kuinka paljon pelotti itseni, pikkusiskon, isän ja Minnan puolesta.

Lauantai oli hirveä päivä, mutta vapauttava.

Kun sunnuntaina näin isän, hän oli eri ihminen. Näin jo kasvoista, ettei hänellä ollut paha olla. Sitten hän sanoi jotain, jota en muista hänen koskaan sanoneen: että hän rakastaa meitä.

Hoidon jälkeen aloin käydä isän ja Minnan luona arkenakin. Nykyään siellä pystyy nukkumaan. Voin mennä aamulla kouluun levänneenä, kun isä ei ole valvottanut öisillä lauluesityksillään. Voin myös jutella isän kanssa ilman, että pitää miettiä, miten hän reagoi.

Enää ei tarvitse selitellä. Pystyn sanomaan, että isäni on alkoholisti, mutta hän on käynyt hoidossa. On turha olla katkera.

Lakkiaiseni järjestettiin isän ja Minnan luona. Isä oli ylpeä siitä, että valmistuin ylioppilaaksi. Nyt pidän välivuotta, mutta tulevaisuudessa haluan opiskella päihde- tai mielenterveystyötä.”

Isä ja aviomies Mika Muukkonen, 46:

Kun menin terapiahuoneeseen, muut potilaat tulivat halaamaan. Yhdessä terapeutin kalvossa luki: Alkoholismi, eristäytyminen (autotalli ja pannuhuone).

Tiesin, että olen oikeassa paikassa.

Kun esikoiseni Julia syntyi vuonna 1994, viihdekäyttöni muuttui alkoholismiksi. Olin altistunut viinalle tarpeeksi pitkään. Vaimoni ollessa töissä olin paljon Julian kanssa, mutta kun olimme molemmat kotona, minulla oli aina hommia autotallissa.

Join siellä kaljaa.

Olen hyvä hyvittelemään. Leivoin ja lupasin raitistua. Uskoin sen itsekin, mutta alkoholisti syö aina sanansa.

Yhden kerran pieksin vaimoni, mutta muuten väkivaltani oli sanallista. Sivalsin sillä, mikä sattui eniten. Varastoin juoruja, ihmisten heikkouksia. Kun joku huomautti minulle juomisesta, minä heitin takaisin jotain eriparitisseistä.

Kun ensimmäinen vaimoni löysi raittiin miehen ja lähti, sain aikaa juoda.

Olin välillä aika epäluotettava. Sovimme, että Julian kuusivuotissyntymäpäivät pidetään luonani. Perjantaina leivoin kakut valmiiksi ja lähdin kaljalle. Heräsin varhain sunnuntaiaamuna. Lauantai oli hävinnyt jonnekin. Julian ystävät olivat seisseet paketteineen oven takana.

Töissäkin tuli ongelmia juomisen takia, joten lähdin opiskelemaan. Myin talon ja sain 30 000 euroa. Join ne kahdessa ja puolessa kuukaudessa.

Kesällä 2003 olin luvannut lapsilleni matkan Disneylandiin mutta maksanut vain ennakon. Enempää rahaa ei ollut. Pulasta pelasti ystävä, jonka avulla sain kesätöitä. Se kesä oli aikuisikäni onnellisin: olin kolme kuukautta juomatta ja sain matkarahat kokoon.

Ystävä tarjosi minulle esimiehen paikkaa, mutta työterveyslääkäri kielsi. Minulla oli astma, verenpainetta ja rytmihäiriöitä.

Päädyin Rovaniemelle äidin sohvalle, join ja pelkäsin kuolevani.

Siihen aikaan Facebook teki tuloaan. Ehdin olla siellä vain pari tuntia, kun Minna pyysi kaverikseen. Meillä synkkasi. Olin kuullut hänen onnettomuudestaan aiemmin ja unohdin pyörätuolin nopeasti. Ei rakkaus tarvitse jalkoja.

Humalassa aiheutin vaaratilanteita. Kerran näytin avustajalle, kuinka Minnaa siirretään, mutta horjahdin ja nykäisin Minnan mukanani lattialle. Se oli hengenvaarallinen tilanne.

Yhtenä päivänä heräsin vilpolasta. Minna, tämän sisko, siskon mies ja isäni kertoivat jyrkästi tilanteeni ja kysyivät, haluaisinko lähteä hoitoon. Krapulassa halusin aina hyvittää juomiseni, joten sanoin kyllä.

Tärkeä osa hoitoa olivat läheisviikonloput. Niissä potilaalla ei ole puheoikeutta ja hoitolaitos kutsuu omaiset.

Oma läheisviikonloppuni oli ahdistava. Minna oli vihainen ja antoi kaiken tulla, nuorempi tyttäreni lähinnä itki. Se kertoi enemmän kuin sanat.

Minultakin tuli itku. En edes muistanut, koska olin sanonut lapsille, että rakastan.

Olen ensimmäinen mies, jota Minna suuteli. Hän on ensimmäinen nainen, joka ei laittanut minua juomisen takia pihalle vaan hoitoon.

Kun pääsin neljän viikon jälkeen kotiin, halusin nauraa ja laulaa. Oloni oli uskomattoman vapaa. Ennen saattoi olla vapaata töistä mutta viinasta ei koskaan.

Nyt olen ollut kolme vuotta raittiina. Kouluttaudun kokemusasiantuntijaksi  ja pääsin juuri opiskelemaan päihdetyön ammattitutkintoa. Nyt on minun vuoroni auttaa muita.”

Päihdeterapeutti Harri Nyman, Rehappi:

Mikan tarina on tyypillinen suomalaisen alkoholistin tarina. Alkuun juominen voi olla satunnaista. Kun määrät nousevat, sietokyky kasvaa. Juominen täyttää viikonloput.

Mikan läheisviikonloppu oli yksi mieleenpainuvimmista: tyttärien hätä ja mitättömyyden tunne, Minnan pelko. Toinen tyttäristä kertoi, että oli aina yrittänyt olla koulussa paras. Silti hänestä tuntui, ettei isälle riittänyt mikään.

Tunnekylmyys on yksi alkoholismin seuraus. Mitä pidemmälle juominen menee, sitä enemmän alkoholistin persoonallisuus muuttuu.

Alkoholistien lapsista kasvaa usein kilttejä, sovittelijaluonteita. Osasta tulee vastuunkantajia ja huolehtijoita, osa ryhtyy pelleksi, jotta huomio menisi muualle. Joistakin tulee ongelmatapauksia koulussa: he purkavat pahaa oloaan aggressiiviseen käytökseen.

Kun alkoholisti raitistuu, lasten luottamus voi kuitenkin palautua nopeastikin. Lapset ovat lojaaleja.

Läheisviikonlopussa Mikan piti ensimmäistä kertaa kohdata menneisyytensä. Selitykset­ eivät enää menneet läpi. Hoito on rankka, mutta niin on sairauskin.

Alkoholismi on krooninen sairaus, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan. Suomessa elää yhä illuusio siitä, että alkoholisti voi vähentää juomista. Esimerkiksi A-klinikkasäätiö antaa vähentämisen vaihtoehdoksi, mutta yhtään alkoholistia et löydä, joka olisi siihen pystynyt.

Murto-osa kaikista alkoholisteista raitistuu, eivätkä meilläkään kaikki. Hoidon jälkeen kuusi tai seitsemän kymmenestä elää raittiisti.

Suomessa on noin 400 000 päihderiippuvaista, joista 250 000 lähtee töihin joka viikko. Usein vain pieni lähipiiri tietää totuuden juomisesta. Ulospäin elämä voi näyttää hyvältä.­

Päihdehoito on Suomessa yhä lapsen­kengissä. Vaikka alkoholismi vaikuttaa koko perheeseen, läheisiä ei juuri hoideta.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”