Tuija Ung muutti lapsena perhekotiin, kun isä sairastui Alzheimeriin – ”Iskä oli aina äärettömän hyvä isä”

Oma sänky, kasa kaverivihkoja, valokuva-albumi ja pussilakana. Ne Tuija Ung halusi mukaan, kun hän muutti pois kotoa. Hän oli silloin 11-vuotias.

Pussilakana oli ystävänpäivälahja luokkakaverilta, ja se on tallessa vieläkin. Tuija, 29, etsii lakanan makuuhuoneen komerosta ja näyttää. Kankaassa on punaisia sydämiä valkoisella pohjalla.

Kaverivihkot löytyvät samasta komerosta, isosta laatikosta ylähyllyltä. Tuija poimii vihkonipusta yhden erityisen repaleisen. Lapsena hän kirjoitti ruutuvihkojen sivujen ylälaitaan kysymyksiä, joihin kaverit vastasivat alempana. Lempiaineesi koulussa? Hiusten väri? Onko sinulla kännykkä? Käytkö poikaystävän luona diskossa?

Tuijaa naurattaa. Vai vielä poikaystävä.

”Mitähän minä olen ollut tätäkin vihkoa täyttäessäni, seitsemänvuotias? Just ja just olen oppinut kirjoittamaan.”

Vanhasta kaverivihkosta löytyy viesti isältä.

Yksi vastaajista erottuu joukosta. Hiusten väri -kohtaan hän on kirjoittanut vastaukseksi harmaa. Kännykkäkysymykseen hän on vastannut, että ei ole kännykkää, ei ole tarvetta.

”Nuo on kirjoittanut iskä.”

Toiselta sivulta löytyy samalla käsialalla kirjoitettu lause: Tykkään teistä lapsista.

”Nuo on kirjoittanut iskä.”

Kun Tuija 11-vuotiaana muutti pois kotoa, hän muutti perhekotiin siskonsa Tiian, 13, kanssa. Tuija, Tiia ja isä olivat sitä ennen asuneet melkein viisi vuotta kolmisin.

Niinä vuosina isän muistisairaus eteni niin pitkälle, että isä ei enää kyennyt huolehtimaan tytöistään. Kun perhekodin omistaja tuli hakemaan tyttöjä kotoa Vaalasta puolen tunnin ajomatkan päähän Utajärvelle, isä oli 54-vuotias. Hän oli mukana kantamassa tyttöjensä muuttotavaroita pakettiautoon.

Tuija asui Metsäpirtin lastensuojeluyksikössä kuusi vuotta ja tunsi asuvansa kuin kotona. Muut nuoret olivat kuin sisaruslauma, ja ohjaajat pitivät huolta.

Ehkä olenkin surullinen?

Tuijalla on kaksi selkeää muistikuvaa sunnuntaipäivästä 29. lokakuuta 2000.

Ensimmäisessä hän leikkii kaverinsa kanssa kodin lähimetsässä, jokin leikkitaistelu heillä on meneillään. Tuija on juuri heilumassa kepin kanssa, kun isosisko Tiiakin tulee metsään.

Äiti on kuollut, Tiia sanoo.

Onpa hauska vitsi, ei naurata, Tuija vastaa.

”Mietin, että nyt iskä ajoi lujaa. Nyt on jotain oikeasti sattunut.”

Toinen muistikuva: Tuija näkee, miten isä kaahaa autolla ohitse pitkin kotitietä. Tie kulkee aivan metsän vieressä.

”Mietin, että nyt iskä ajoi lujaa. Nyt on jotain oikeasti sattunut.”

Äiti oli ollut ystävänsä luona yökylässä, ja ystävä oli soittanut kodin lankapuhelimeen, että Päivi ei herää.

”Äidin virallinen kuolinsyy oli sydänlihastulehdus. Myötävaikuttava syy oli sydänsairaus ja rankka alkoholinkäyttö edeltävänä kolmena päivänä.”

Äiti oli kuollessaan 37-vuotias. Tuija oli täyttänyt seitsemän vuotta.

Äiti sanoi punatukkaiselle tytölleen monta kertaa, että älä vain koskaan värjää hiuksiasi.

Äidin kuoleman jälkeen Tuija ei osannut moneen vuoteen keskittyä koulussa mihinkään. Onneksi oli viisas opettaja. Tuija muistaa keskustelun, jossa olivat paikalla opettaja, isä ja Tuija ja jossa puhuttiin Tuijan käytöksestä oppitunneilla. Opettaja sanoi ymmärtävänsä täysin, mistä oli kysymys: käytökselläänhän lapsi surunsa näyttää, kun ei muulla tavalla osaa.

”Opettajan sanat olivat minulle valtava helpotus. Aloin ajatella, että ehkä minä en olekaan rasavilli vaan surullinen.”

Kotonakin oli vaikeaa.

Äidin kuoleman jälkeen Tuijan sisko Tiia täytti yhdeksän vuotta. Hän otti perheessä äidin roolin.

Tiia valmisti ruokaa. Tuija ei oikein muista, mitä ruokaa, mutta kylläisiksi tultiin kaikki kolme. Isoveli asui silloin jo omillaan.

Tiia pesi pyykkejä pyykkituvalla. Tuija tuli mukaan ripustamaan niitä kuivumaan. Kuivaushuoneessa oli ihanan lämmin ja kuivuri hurisi.

Tiia tutki Anttilan kuvastoja ja tilasi perheelle sieltä vaatteet.

”Iskä yritti kyllä kovasti olla hyvä isä ja olikin. Sitä en ikinä sano, että hän ei olisi ollut hyvä isä.”

Tuija ja Tiia tappelivat jatkuvasti. Mikään yhteinen tekeminen ei onnistunut. Lautapeli päättyi siihen, että toinen siskoista otti lyömäaseeksi sakset tai keittiöjakkaran ja jahtasi toista. Toinen lukittautui vessaan turvaan.

”Meillä oli siskoni kanssa tosi tosi tosi huonot välit silloin, kun vielä asuimme kotona.”

Koulussa Tuijan käytös, keskittyminen ja todistuksen numerot paranivat vasta neljännellä luokalla. Hän arvelee, että iso osa paranemisesta oli kunnan perhetyöntekijöiden ansiota.

Perhetyöntekijät tulivat, kun Tuija ja Tiia pääsivät koulusta. He laittoivat ruuan, auttoivat läksyissä ja olivat turvallisia aikuisia.

”Iskä yritti kyllä kovasti olla hyvä isä, ja olikin. Sitä en ikinä sano, että hän ei olisi ollut hyvä isä. Mutta sen huomasi, että hän kävi läpi rankkoja juttuja ja oli väsähtänyt. Juuri oikeassa kohdassa perhetyöntekijät tulivat meitä hoitamaan.”

Isän muistisairaus oli oireillut jo jonkin aikaa, mutta äidin kuoleman jälkeen se eteni nopeasti. Yksi oireista oli, että isän alkoholinkäyttö karkaili käsistä.

”Etenkin viikonloppuisin iskä katosi, ja meille Tiian kanssa tuli hirveä hätä ja huoli. Silloin me usein soitimme perhetyöntekijöille.”

Perhetyöntekijät eivät olleet töissä viikonloppuna, mutta he olivat pyytäneet tyttöjä soittamaan, jos isä ei tulisi yöksi kotiin. Tuija ja sisko nukkuivat heidän luonaan monta yötä.

Lapsen kaksoiselämää

Tuija istuu kaksionsa keittiössä Oulussa ja selaa muovitaskualbumia. Se on sama valokuva-albumi, jonka hän otti mukaansa, kun lapsena muutti perhekotiin.

Lapsuusajan valokuvissa Tuijan ja siskon hiukset ovat porkkananpunaiset kuin kahdella Peppi Pitkätossulla. Vähän Pepiltä Tuija näyttääkin kuvassa, jossa irvistää kerrossängyn yläpediltä.

”Äiti aina sanoi, että ette sitten ikinä värjää hiuksianne. Ja tässä minä olen mustatukkaisena.”

Tuija sai lapsena oman kameran, jolla hän otti kuvia kaikesta tärkeästä. Tämän albumin hän otti mukaan, kun muutti 11-vuotiaana pois kotoa.

Yhdestä valokuvasta erottuvat olohuoneen mustat, keinonahkaiset nojatuolit ja kirjahylly. Hyllyn alimmalla tasolla näkyy kirjoja, ylemmillä koriste-esineitä ja äidin nuoruudenkuva

Koti oli vuokrakolmio rivitalossa Vaalassa. Siellä asuivat kuvan oton aikaan vielä kaikki: äiti, isä, isoveli Jani, isosisko Tiia ja Tuija. Äiti teki lähihoitajana pätkätöitä kehitysvammayksiköissä. Isä kävi töissä rakennuksilla.

”Se oli sellaista kaksoiselämää. Minulla oli hirveästi iloa kavereiden kanssa. Kun menin kotiin ja suljin kotioven, vastassa oli huoli ja murhe.”

Toisen kuvan keskellä on syntymäpäiväkakku ja sen ympärillä paljon lapsia. Tuija on sankari ja istuu pöydän päässä.

Enimmäkseen Tuija on kuvannut kavereita. Lapsia pitkittäin ja poikittain, naurua ja ilmeilyä.

Kun kuvissa on äiti tai isä, taustalla näkyy olutpulloja.

”Se oli sellaista kaksoiselämää. Minulla oli hirveästi iloa kavereiden kanssa, leikittiin ja touhuttiin ja lämpiminä kesäpäivinä uitiin aamusta iltaan. Kun menin kotiin ja suljin kotioven, vastassa oli huoli ja murhe.”

Sitten äidin kuvat loppuvat. Isovelikin katoaa. Hän on lähtenyt armeijaan ja opiskelemaan.

"Moni on kysynyt, miten voin olla kaiken lapsena kokemani jälkeen niin positiivinen ja iloinen. Ehkä olen vain jotenkin osannut ajatella, että kaikenlaista on ollut, mutta elämä jatkuu. Tämä on minun tarinani, joka on kääntynyt rikkaudeksi."

Albumin loppupään kuvista Tuija näkee, miten isän sairaus etenee. Katse muuttuu muistisairaan katseeksi.

Ne olivat aikoja, jolloin isä lähti kauppaan ostamaan maitoa ja voita ja palasi kotiin mukanaan leipää ja kahvia. Lääkkeensä hän muisti ottaa, jos tytöt muistuttivat.

Alkoholinkäyttö lisääntyi. Yhä useampana iltana Tuija ja sisko lähtivät kyselemään isää paikallisesta pubista.

Ja silti isä oli edelleen tuttu ujo ja kiltti iskä, Tuija lisää. Isä, joka sai tyttönsä nauramaan jutuillaan, vei mökille uimaan ja onki heidän kanssaan laiturilta. Yhdessä poimittiin vadelmatkin pensaista.

”Iskä oli aina äärettömän hyvä isä.”

Mene vaan, iskä

Ensin isältä lähti sielu. Siltä Tuijasta tuntui.

Isä asui kotona vielä puoli vuotta sen jälkeen, kun tytöt olivat muuttaneet perhekotiin. Joulukuussa 2005 hän sai paikan muistiyksiköstä.

”Tiedän, että sydämessään iskä tunnisti, että me olemme siinä, hänen omat lapset.”

Tuija ja Tiia kävivät usein isää katsomassa. Välillä vastassa oli vastaanottavainen ja pirteä isä, toisella kertaa etäinen, levoton ja vaisu.

”Tiedän, että sydämessään iskä tunnisti, että me olemme siinä, hänen omat lapset. Hän ei vain lopussa pystynyt enää näyttämään sitä mitenkään.”

Viimeisenä päivänä Tuija ja Tiia istuivat koko iltapäivän ja illan Vaalan vuodeosastolla ja kuuntelivat isän hengitystä. Välillä se katkesi puoleksi minuutiksi, mutta alkoi aina uudelleen.

”Sanoimme iskälle monta kertaa, että mene vaan, me kyllä täällä pärjätään. Meillä on toisemme, ja meillä on ympärillä aikuisia, jotka huolehtivat meistä.”

Perhekodin omistaja Tarja istui tyttöjen kanssa vuoteen vierellä. Sama Tarja oli käynyt kuusi vuotta aiemmin hakemassa tytöt pakettiautolla isän luota perhekotiin.

Kun Tuija ja Tiia lähtivät sairaalasta myöhään illalla, isä hengitti. Aamulla kello kuusi hän nukkui pois. Oli 20. elokuuta 2011. Samana päivänä äiti olisi täyttänyt 43 vuotta.

”Isä odotti äidin syntymäpäivään. Minä vähän uskon tuollaisiin yliluonnollisiin juttuihin.”

Töihin vanhaan kotiin

Kun Tuija 11-vuotiaana muutti perhekotiin, siellä oli ohjaajana Juha. Häneltä Tuija oppi läsnäoloa. Juha tuntui olevan oikeasti kiinnostunut siitä, mitä Tuijalle kuuluu.

Toinen ohjaaja Janne opetti jämäkkyyttä.

”Jos kiukuttelin enkä vaikka halunnut siivota osuuttani, hän piti tiukasti kiinni, että hommat tehdään.”

Perhekotiin muuton jälkeen Tuijan ja isosisko Tiian välit korjautuivat.

”Olimme kokeneet yhdessä niin monia isoja menetyksiä. Äidin kuoleman, kodista pois muuton, iskästä ja kavereista eroon joutumisen.”

Suunnilleen seitsemäsluokkalaisena Tuija alkoi ajatella, että haluaa joskus olla samassa ammatissa kuin Juha ja Janne. Olisi siistiä tehdä jotakin lapsiin ja nuoriin liittyvää. Kaikkein siisteintä olisi päästä töihin perhekotiin.

”Olin tottunut olemaan yksi nuorista, ja sitten minun pitikin olla yksi niistä, jotka muistuttelevat nuoria säännöistä.”

Kun Tuija täytti 18 vuotta, hän muutti Metsäpirtin perhekodista pois omaan vuokra-asuntoon. Hän opiskeli lukion jälkeen nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi, sitten yhteisöpedagogiksi.

Tuija oli pois Metsäpirtistä neljä vuotta. Sitten hän palasi sinne, töihin ohjaajaksi. Työkavereina on edelleen kolme ihmistä, jotka työskentelivät talossa jo silloin, kun hän siellä asui.

”Olin tottunut olemaan yksi nuorista, ja sitten minun pitikin olla yksi niistä, jotka muistuttelevat nuoria säännöistä. Oli se minulla ensin vähän hakusessa, kun menin takaisin työntekijänä.”

"Olemme nuorille kasvattajia, ja elämme täällä aivan tavallista perhearkea", Tuija sanoo. Yksikönjohtaja Matti Huhtala oli töissä Metsäpirtissä jo silloin, kun Tuija asui siellä.

Rakennus oli tuttu, sama iso omakotitalo, jossa on omat huoneet seitsemälle nuorelle. Keittiössä on leivinuuni ja olohuoneessa sohvia, joissa on hyvä röhnöttää.

Viime lokakuussa Tuijasta tuli lastensuojeluyksikön kasvatusjohtaja. Hän oli 29-vuotias.

Nimityksen jälkeen isosisko Tiia kirjoitti Linkedin-tililleen päivityksen:

Nuoret perhekodilla rakastaa mun siskoa. Eikä ihme, sillä Tuija tekee työtä sydämellään. Pysähtyy jokaisen nuoren kohdalle, vaikka muut menisivät ohi. Kuulee sanat, vaikka nuori olisi hiljaa. Ymmärtää kokemustensa kautta. Ei hätkähdä, jos nuori aukoo päätään. Näkee rikkinäisen ihmisen sisimpään.

Huonommin voivat nuoret

Arki Metsäpirtissä on samaa tavallista perhearkea, jota se oli, kun Tuija siellä lapsena asui. Aamupalan jälkeen nuoret lähtevät kouluun. Koulusta palaaville ohjaajat valmistavat päivällistä: makaronilaatikkoa, jauhelihakastiketta, kanakastiketta. Tuija ja muut kysyvät perhekodissa asuvilta nuorilta kuulumiset, juttelevat, pelaavat nuorten kanssa paskahousua, lähtevät heidän kanssaan ruokaostoksille kauppaan. Huolehtivat siitä, että läksyt tulevat tehdyiksi.

Sen sijaan nuorten elämä on muuttunut, Tuija on huomannut. Nuorilla on enemmän huumekokeiluja, mielenterveyden haasteita, neuropsykiatrisia häiriöitä.

”Tuntuu, että ihmiset voivat nykyään huonommin. Vaikka voi siinä olla sitäkin, että nykyisin on ihan normaalia puhua esimerkiksi mielenterveyden ongelmista. Ne eivät ole enää tabu.”

"Töissä tykkään jutella ja hupsutella nuorten kanssa, pelata korttia ja olla läsnä oleva aikuinen. Huumori on hirveän tärkeää."

Kun taloon tulee uusi asukas, Tuija osaa eläytyä siihen, miltä tästä tuntuu.

”Oma kokemus perhekodissa asumisesta auttaa. Yritän välittää nuorille tunteen, että ei ole mitään hätää. Tämä on nyt tämmöinen elämänvaihe, kaikki järjestyy.”

”Ei sitä itse tajuakaan, kuinka suuri merkitys nuorille on sillä, että olen joskus ollut samassa pisteessä kuin he. Ja nyt olen tässä.”

Jokainen nuori alkaa jossain vaiheessa kysellä Tuijan taustasta. Oletko siis asunut täällä, he kysyvät. Miten olet päässyt tänne töihin? Voinko minäkin päästä?

”Ei sitä itse tajuakaan, kuinka suuri merkitys nuorille on sillä, että olen joskus ollut samassa pisteessä kuin he. Ja nyt olen tässä.”

Jos sittenkin omia lapsia

Tuija on miettinyt varhaisiän Alzheimeria ja sen periytymistä. Isä oli suurin piirtein 45-vuotias, kun ensimmäiset merkit taudista alkoivat näkyä.

Tuijalla oli vaihe, jolloin hän ajatteli, että ei halua omia lapsia. Olisi lapsille liian kauheaa, jos hän sairastuisi muistisairauteen ja lapset joutuisivat kokemaan saman surun kuin hän itse on kokenut.

”Nyt ennemminkin ajattelen, että olisi pitänyt tehdä lapset nuorena, että olisin saanut olla heidän kanssaan mahdollisimman pitkään.”

Kun Tuija lähti 12 vuotta sitten Metsäpirtistä itsenäiseen elämään, hän voi hyvin. "Minulle on ollut tosi suuri voimavara se, että olen avoin ja olen ystävien kanssa pystynyt käymään läpi omia taustoja ja elämää. Olen aina ajatellut, että ystävät ovat minun perhe."

Voi olla, että kuvantamistutkimuksissa näkyisi jo, onko aivoissa tapahtumassa Alzheimeriin viittaavia muutoksia. Jos sellaisia tutkimuksia tarjottaisiin, Tuija ei niihin menisi.

”En halua tietää. Haluan elää päivä kerrallaan ja joka päivä täysillä, hyvällä asenteella ja murehtimatta. Ja kyllä minä lapsiakin toivon saavani.”

Isää ja äitiä on ollut ikävä monta kertaa. He osaisivat kertoa suvun ja lapsuuden tarinat. Heitä Tuija olisi ensimmäiseksi pyytänyt muuttoavuksi, kun muutti nykyiseen kerrostaloasuntoonsa.

Eniten Tuija on kaivannut vanhempia hetkinä, jolloin hän on saavuttanut jotain merkittävää. Olisi ollut hienoa kertoa äidille ja isälle, että teidän tyttärestä tuli nyt lastensuojeluyksikön kasvatusjohtaja.

Luottamuksen hetki

Tuija kaivaa esiin vielä yhden kuvan. Sen hän on tallentanut kännykkään.

Kuvassa on kaksi t-paitaa, Geisha-suklaalevy ja postikortti. Tuija sai ne lahjaksi 18-vuotiaalta nuorelta, joka oli juuri muuttanut perhekodista omilleen. Kun kuvan suurentaa, siitä näkee lukea, mitä nuori on korttiin kirjoittanut.

Joskus ihminen rakentaa muurin ympärilleen, ei pitääkseen toiset loitolla vaan nähdäkseen kuka välittää tarpeeksi murtaakseen sen. Kiitos on pieni sana, kiitollisuus on valtava tunne. Kun sanoo ääneen pienen sanan, voi jakaa valtavan tunteen. Kiitos kuluneista vuosista.

”Suurin palkinto tässä työssä on se hetki, jolloin huomaa, että nuori on ottanut minut ihmiseksi, johon hän luottaa.”

Tuon nuoren rinnalla Tuija oli kulkenut, kun tämä kävi läpi vaikeaa elämänvaihetta, ja nyt nuori oli valmis itsenäiseen elämään.

”Siinä oli älyttömän iso onnistumisen tunne. Suurin palkinto tässä työssä on se hetki, jolloin huomaa, että nuori on ottanut minut ihmiseksi, johon hän luottaa. Ja kun hänkin voi hyvin siinä vaiheessa, kun hän meiltä lähtee.”

Juttu on julkalstu Kodin Kuvalehdessä 13/2023.